Munchkin
Roolipelit ovat yleensä vakava asia, mutta löytyyhän niistä naureskeltavaakin. Kun pelit eivät itse muista nauraa itselleen, Munchkin tekee sen niiden puolesta. Steve Jacksonin legendaarinen korttipeli kannustaa pelaajia puukottamaan kavereitaan selkään ja olemaan häpeilemätön nestepää, mutta se tekee sen niin hauskasti, ettei pelistä voi kuin pitää.
Tartu siis 10 metrin seipääseesi, livauta yllesi yllättävän vähän peittävä bikinihaarniska ja lähde kuolettavaan taisteluun pahan fiikuksen kanssa. Tämä on Munchkin ja vain häpeilemättömin voittaa!
Heti alkuun pieni tunnustus: Munchkin – tai oikeammin Munchkin Cthulhu – oli aikuisiän lautapeliheräämiseni jälkeen ensimmäinen ostamani peli. Munchkineilla on siis ikuinen paikka paitsi pelihyllyssäni, myös sydämessänni. Koitan silti olla objektiivinen pelin suhteen.
Steve Jackson Gamesin legendaarisella Munchkinilla on ystävänsä ja vihaajansa. Sen ystävät rakastavat peliä, koska se tekee erinomaisesti pilaa roolipelien ja fantasian hölmöimmistä kliseistä, tarjoaa helppoa pelattavuutta ja aimo annoksen kunnon PVP-toimintaa. Sen vihaajien ongelmat tuntuvat kulminoituvan siihen, että Munchkin on helppo peli, jossa pelaajat ottavat turhan usein yhteen.
Molemmilla on tavallaan pointtinsa, sillä pelaajien välinen vääntö on pelissä avainasemassa ja siltä ei voi välttyä. Suoraa taistelua ei käydä, vaan munchkin-pelaajien hengessä kaveria puukotetaan selkään, kylkeen ja suoraan silmämunaan juuri kun se on kaikkein haitallisinta.
Jos et osaa tällöin nauraa ja nyrkkiäsi heristäen uhata kostaa kaverillesi, Munchkin ei ole oikea peli sinulle.
Kerää kamat, tapa hirviöt
Pohjimmiltaan Munchkin on äärimmäisen yksinkertaistettu parodia roolipelistä. Pelaajat ovat tyhjiä ja geneerisiä sankariarkkityyppejä, jotka laskeutuvat luolastoon tuhoamaan hirviöt, keräämään aarteet ja voittamaan pelin. Näin sanotaan siis jo pelin kannessa.
Hahmon tabula rasa –status ei kauaa kestä, sillä pelin ideana on rohmuta käteensä kortteja, joilla hahmoa voi parannella. Kohta tyhjä ihmishahmo saa itselleen ammatin ja uuden rodun, tai vaikka parin kumpaakin, sillä nythän on ideana naureskella hölmöille power gamereille, joiden vakiotemppuna on pelata sekasikiötä, jolloin eri ammattien ja rotujen hyvät puolet saa maksimoitua.
Sitten varustaudutaan: toinen pelin pakoista on täynnä pelkkiä aarrekortteja, jotka tarjoavat pelaajalle erilaisia bonuksia taisteluun. Mitään kovin syvällistä ei kannata odottaa. Pelihahmo kuvitellaan Diablo-tyyliseksi paperinukeksi, jolla on kädet, jalat, torso ja pää. Näihin slotteihin sitten ahdetaan toinen toistaan ihmeellisempiä ja hauskoja varusteita, joista jokaisen tarkoituksena on nostaa hahmon taistelutehoa. Kunnon munchkin-henkeä siis taas.
Kaikki varusteet on tungettu täyteen vitsejä niin tekstin kuin John Kovalicin erinomaisen kuvituksenkin osalta, joten peli vaatii todella auetakseen vähän kielitaitoa. Osaatko esimerkiksi arvostaa vain mieshahmojen käteen sopivaa Gentleman’s Clubia ja sen naisvastiketta, Broad Swordia? Hei, en koskaan väittänyt, että huumori on mitenkään korkeatasoista. Runsasta ja sopivassa mielentilassa kuitenkin erittäin hauskaa.
Hahmon varustaminen on elintärkeää, sillä se pelin toinen pakka sisältää pinon hirviöitä ja niiden tappaminen olisi pelin kantava teema, sillä voittajan pitää päästä 10. kokemustasolle ja se onnistuu parhaiten hirviöiden läpi kulkemalla.
Kirous ja kuolema!
Pelikierros etenee näin: vuoronsa aluksi pelaaja niin sanotusti potkaisee auki seuraavan oven Munchkinin loputtomassa luolastossa. Tämä tapahtuu yksinkertaisesti kääntämällä korttia luolasto-pakasta. Pakka sisältää runsaasti hirviöitä, mutta myös erilaisia kertakäyttöisiä kortteja, kirouksia ja muita ilkeyksiä. Jos tuloksena on kirous, se lankeaa pelaajan ylle. Jos taas hirviö, sitä vastaan taistellaan saman tien.
Taistelu sujuu yksinkertaisesti niin, että pelaaja laskee yhteen kaikki bonuksensa ja vertaa niitä hirviön vaikeuslukuun. Jos pelaajan luku on suurempi, hän voittaa. Jos luvut ovat yhtä suuret tai pelaajalla on pienempi, hän häviää. Voittaja nousee kokemustasoja ja pokkaa pari aarrekorttia, häviäjälle taas tapahtuu jotain ikävää kortin ohjeiden mukaan.
Mitä tylympi hirviö, sitä tylymmät haitat. Alun kultakalat ja vauhdikkaat etanat saattavat vain kostuttaa pelaajan korvat ikävästi ja viedä tältä kokemustason tai pölliä tämän kengät, kun taas loppua kohti tuloksena on yleensä vähintään kuolema.
Kuollessaan pelaaja antaa muiden loottia ruumiinsa ja aloittaa sitten uudestaan, mutta sentään entiseltä kokemustasoltaan. Tämä on tärkeä juttu huomata, sillä pelin voittaa se, joka ensimmäisenä pääsee 10. kokemustasolle. Kokemustasojaan voi tosin menettää sangen helpostikin, sillä monet kirouksista vievät niistä yhden tai useampia.
Taistelu on todella yksinkertaista, mutta se on vain runko, jonka päälle ladotaan kerroksittain kunnon ilkeilyä, sillä muilla pelaajilla on mahdollisuus osallistua aktiivisesti taistelun kulkuun pelailemalla hirviölle erilaisia bonuksia, pelaajalle miinuksia ja jopa heitellä taisteluun mukaan uusia hirviöitä. Niinpä käykin helposti, että vastaan tullut ensimmäisen tason kultakala on kohta 20. tasolla ja sai kaverikseen lohikäärmeen.
Pelaaja saa toki itse pelailla myös bonuksia itsensä avuksi tai oikein epätoivoisessa tapauksessa pyytää apuun toisen kaverin lahjomalla tätä vaikka aarteilla tai muilla edukkeilla. Täten pelin keskeinen mekaniikka onkin oikeasti sosiaalinen interaktio. Pelissä pärjäävät ne, jotka onnistuvat vaivihkaa hivuttautumaan voiton porteille ja sitten livahtamaan sisään, kun äänekkäämpi öyhöttäjä on ensin pumpannut pelaajien boostikortit itsensä niskaan ja ottanut pataansa.
Ongelmia paratiisissa
Kuten jo aluksi totesin, Munchkinilla on ystävänsä ja vihamiehensä. Itse kuulun kirkkaasti ensimmäiseen leiriin. Pitkään fantasiakirjoja lukeneena ja roolipelejä pelanneena pelin huumori uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin. Se ei silti ole mikään ehdoton ehto, sillä peliporukassamme on parikin pelaajaa, jotka eivät ole lukeneet edes Sormusten Herraa, mutta silti he nauttivat pelistä täysillä.
Se kuitenkin on elinehto, ettei pelaaja voi olla puhdas europelien ystävä. Pelaajien väliset yhteenotot ovat oleellinen osa peliä, eikä Munchkinia voi yksinkertaisesti pelata niin, etteivät puukot viuhu selän takana vähän väliä. Jos moisesta ei siedä, tai ei pysty kestämään sitä, että tyttöystävä tai oma äiti murhaa sinut salakavalasti voittosi hetkellä, kannattaa etsiä muita pelejä.
Munchkin vaatii toimiakseen myös oikeanlaisen porukan. Peli on parhaimmillaan kun tempo on nopea ja vuoro kiertää aktiivisesti ympäri pöytää. Jos mukaan mahtuu pari hissuttelijaa, jotka käyttävät vuoroonsa viisi minuuttia, hauskuus katoaa ja pelin hohdosta häviää merkittävä osa.
Huonolla tuurilla voi myös käydä niin, että pelaajat eivät pelin alussa saa tarpeeksi hyviä aarteita, jotta he voisivat voittaa hirviöitä. Voi helposti käydä niin, että pelin ensimmäiset 20-30 minuuttia junnataan paikallaan. Jos hirviöitä ei voita, ei yleensä saa aarteita. Jos ei saa aarteita, ei yleensä saa parempia kamoja eikä pysty näin voittamaan hirviöitä.
Pirullinen noidankehä, mutta säännöt tarjoavat pika-aloitus-variantin, jossa jokainen pelaaja saa alussa enemmän aarrekortteja. Tämä yleensä ratkaisee ongelman.
Pelin suurin oikea ongelma on se, että se on täysin tuuripainoitteinen. Jos käteen ei tule sopivia kortteja, pelistä ei tule yhtään mitään. Et voi taidoillasi vaikuttaa mitenkään siihen tilanteeseen, että junnaat tyhjän hahmosi kanssa ensimmäisellä tasolla, kun kaverit suhaavat jo kohti pelin finaalia. Näinkin käy, valitettavan usein.
Munchkin joka tilanteeseen
Mainittakoon myös, että fantasia-aiheinen Munchkin ei ole yksinäinen teos, vaan Munchkin-sukuun kuuluu jo lähemmäs tusina peliä. Munchkin Cthulhu naureskelee Cthulhu-mythokselle, Munchkin Booty keskittyy merirosvoihin, The Good, The Bad, The Munchkin on länkkäripeli, Star Munchkin on scifiä ja niin edelleen.
Aihepiirejä löytyy joka lähtöön, joten jos juuri fantasia ei uppoa, saman pelikokemuksen saa itseään lähempänä olevalla huumorilla. Vaikkaikissa peleissä on omat pienet erikoisuutensa, ne ovat myös täysin yhteensopivia, joten Cthulhu ja merirosvot tulevat mainiosti yhteen keskenään. Itseasiassa monissa varianteissa onkin mukana tärppejä pakkojen sekoituksia varten.
Munchkiniin on julkaistu myös useita lisäosia, jotka tuovat peliin uusia rotuja, ammatteja ja hirviöitä. Roduilla ja ammateilla on kaikilla omat hyvät ja huonot puolensa, joten näin peliin saa reippaasti enemmän variaatiota. Lisäosien kunkku on silti Demented Dungeons, joka lisää peliin kokonaan uuden mekaniikan: vähän väliä käännettävän luolastopakan.
Luolastoissa on omat erikoissääntönsä, jotka voivat olla lieviä ärsykkeitä tai todellisia huikeuksia. Esimerkiksi anime-dungeonissa naispuoliset hahmot ovat reippaasti alakynnessä taistelussa lonkeroilla varustettuja hirviöitä vastaan. Jos siis suosittelisin jotain Munchkin-aloitussettiä, nappaisin mukaan peruspelin ohella Demented Dungeonsin.
Munchkin ei ole peli kaikille, sillä se vaatii tietyn pelaajatyypin toimiakseen. Jos kuitenkin käy niin kivasti, että satut kuulumaan tähän porukkaan, Munchkin on mitä mainioin peli. Meidän peliporukkamme on viihtynyt Munchkin-varianttien parissa jo vuosien ajan, eikä peli ole menettänyt hohtoaan tai käynyt tylsäksi.
Suunnittelija: Steve Jackson
Julkaisija: Steve Jackson Games
Ikäsuositus: 12+
Pelaajia: 2-6
Parhaimmillaan: 5+
Pelin kesto: 45-90 minuuttia
Hinta: noin 25 euroa
Pelin kotisivu: http://www.worldofmunchkin.com/game/
Miikka Lehtonen
Lue myös
Arvostelu: Singularity (PC, PS3,Xbox 360)
Creative HS-930i – saako rahalla laatua?
