Rambo – digitaalinen sankarini
John Rambo. Miehinen mies. Esikuvamme. Oikeuden ja vapaan maailman puolustaja. Uusi Rambo-elokuva on herättänyt muinaisten pikkupoikien vaistot ja saanut kansan hurraamaan seisovaltaan. Rambo ja .50-kaliiberinen konekivääri, kuka tätä yhdistelmää voisi enää vastustaa? Sanoja ei enää tarvita – teot ja hylsyvuoret puhuvat puolestaan.
Yhteinen populäärikulttuurihistoriamme sisältää Rambo-elokuvien ohella myös pelillistä historiaa. Kenties onneksemme pelihistoriallisesti Rambo-nide ei ole kovinkaan paksu. John Rambon muinaiset peliseikkailut ikuistuivat silti ainakin yhden pelaajasukupolven mieliin.
Rambon verilöylyt – osa 2
Rambo-elokuvia on nyt yhteensä neljä kappaletta. Pelejä sen sijaan löytyy vain kahdesta. Ihka ensimmäinen elokuva ei saanut vastakaikua pelien tekijöiltä. Osittain tämä johtunee elokuvan varsin epäkaupallisesta asenteesta – väärinymmärretty yksinäinen ex-sotilas, vastassaan vihollisten sijaan omat joukot. Millaisen pelin teet elokuvasta, jonka asenne on loppujen lopuksi pasifistinen ja väkivaltaa välttelevä? Ehkä tässä olisi se puunhalailupeli, jonka Rauhanpuolustajat voisivat rahoittaa. Ajatelkaa – John Rambo, Rauhanpuolustajien ikioma sankari. Mitä ihanaa ironiaa.
Se toinen Rambo-elokuva sen sijaan poiki myös sen kaikkein ikimuistettavimman Rambo-pelin –kuten myös muutaman astetta erikoisemman teoksen. Mikä ihaninta, kolmella näistä on sama nimi. Pelit täytyykin erottaa nimen sijaan julkaisijan ja alustan perusteella. Siinä missä se tunnetuin, ettei jopa klassinen, Rambo II -peli löytyy muun muassa Commodore 64:ltä, Spectrumilta ja Amstrad CPC:ltä, niin vähemmän tunnettuja variaatioita löytyy niin MSX:ltä, PC:ltä kuin Segan Master System –konsolilta.
Rambo: First Blood Part II (1985, Angelsoft/Mindscape) on se erikoisin Rambo-peli. Se on näet PC:lle julkaistu tekstiseikkailu (!!(!!!!)). Kyllähän tekstiseikkailut olivat kova sana vielä tuohon maailmanaikaan, mutta täytyy tunnustaa että erittäin toiminnallisen elokuvan kääntäminen interaktiiviseksi tekstiksi venyttää mielikuvituksen rajoja.
Rambo (1985, Pack-In-Video Co) puolestaan ilmestyi 1985, MSX:lle, tekijänä ja julkaisijana japanilainen Pack-In-Video Co. Tapahtumat perustuvat jälleen elokuvaan mutta tapahtumat on kuvattu ylhäältä käsin hidastempoisen toimintaa ja puzzleja yhdistelevän pelin muodossa. Pelasta tyttö, pakene.
Sitten markkinoille ehti Rambo: First Blood Part II (1985, Sega), pelikoneena Sega Master System. Aivan. Konsolipeli. Segan konsoliversio on itse asiassa varsin erikoinen teos. Kukaan tuskin yllättyy kuullessaan, että peli on räiskintä. Tai että se on ajan hengen mukaisesti kuvattu suoraan ylhäältä. Mutta kuka ihme tämä Rambon kumppani Zane on? Eihän Rambo tarvitse apureita, elleivät nämä satu olemaan kauniita vietnamilaistyttöjä. Tai afganistalaisia taleban-sissejä. Ero on kuitenkin siinä, että Zane voi liittyä kaksinpelissä Rambon rinnalle ja käytännössä tuplata tämän tulivoiman. Kaatukaa, inhat vietnamiisit!
Selitys on kuitenkin yksinkertainen. Ja huvittavakin. Sega-versio on näet suora muunnos Japanissa julkaistusta Ashura-räiskintäpelistä, jonka Sega tuuppasi Euroopan markkinoille Secret Commando -nimisenä. Yhtäläisyydet Ramboon olivat niin suuret, että Sega/Oceanin ei tarvinnut kuin vaihtaa vähän grafiikoita ja hahmojen nimet – ja näin saatiin markkinoille ehta Rambo-peli täyttämään Rambo-elokuvan yllättävän suosion repäisemää markkinarakoa. Tapaus kertoo myös paljon pelialan muinaisesta hengestä – aikana ennen internetiä ei kukaan saanut ennakkovaroitusta häpeämättömistä ripoffeista ja kusetuksista, joten pelin nimen vaihtaminen tai japanipelin muokkaaminen oli helppo tapa hyödyntää äkillisiä muoti-ilmiöitä.
Panttivankien pelastaminen oli tässäkin päivän sana, joskin pelin meininki oli elokuvaan verrattuna varsin yksioikoista konetuliaseilla räimimistä.
Rambo: First Blood Part II (1986, Ocean), on kuitenkin se onnistunein ja muistetuin toimintaeepos, joka muistetaan heti Commandon jälkeen yhtenä pelihistorian actionmerkkipaaluina.
Se oikea Rambo II -peli oli yllättävän monimuotoinen kokonaisuus, vaikka se onkin päällepäin katsottuna silkkaa kiivastahdista luotien ja jatkuvien kuolemien sinfoniaa. Kyllä, ruutu on alkuminuuteista lähtien täynnä luoteja ja joka suunnalta vyöryvät vietnamilaissotilaat ovat John Rambolle vain pieniä epätasaisuuksia elämän suurella moottoritiellä. Johnilla on kaasu pohjassa, piippu punaisena ja loppumaton tikarivarasto.
Vaikka Rambo hakeekin innoituksensa suoraan Commandosta, on peli myös paljon monimutkaisempi. Myös vaikeampi. Pelaajan täytyy selviytyä vietnamilaissotilaista, etsiä lisää aseita, pistää vankileirejä matalaksi ja pelastaa sotavankeja. Tietysti mahdollisimman ääneti ja huomaamatta.
Se äänettömyys ja huomaamattomuus tosin unohtuvat nopeasti, kunhan pelaaja löytää kättä pidempää. Perusase, loppumattomat heittoveitset, ovat kuitenkin varsin käteviä, sillä ne ovat äänettömiä. Niillä viholliset kaatuvat puolihuomaamatta, kun käsikranaatit ja konetuliaseet ovat paitsi tehokkaita myös meluisia – joten vihollisiakin ryntää niskaan tiheämpään tahtiin. Joskus se tietysti kannattaa.
Rambo-pelin viehätys piili armottoman toiminnan yhdistämisessä pieneen seikkailuun, etsintään ja selkeisiin tavoitteisiin. Pelaaja kiisi pitkin pelialuetta etsien tehokkaampia aseita, joita oli vain harvassa. Elokuvasta tuttujen tuliaseiden, bazookan ja jousipyssyn tarjoama ilo oli verratonta, kun viimeksi mainitulla vaikkapa räjäytti vankileirin vartiotornin.
Eikä elokuvan sankariin ja tapahtumiin samaistumista kannata väheksyä. Vaikka grafiikka onkin nykysilmin kovin pikselöitynyttä ja karua, niin ei se silloinkaan mitenkään huikeaa ollut. Mutta mielikuvituksen antialiasointi ja ruudunpehmennys toimivat – ja räiskeen huippuhetket tarjosivat hehkuttamista pitkäksi aikaa.
Sekä nykypelaajalle että lapsuutensa suosikkia kokeilevalle retrosedälle Rambo on kova nieltävä. Pelin vaikeustaso on hirmuinen ja meininkiin mukaan pääseminen vaatii kymmeniä kuolemia. Mutta silloin me kaikki olimme todellisia taitopelaajia, jotka mittasivat räiskintäpelien ärhäkkyttä FPS-ruudunpäivityslukemien sijaan KPM:llä (kuolemia per minuutti).
Eikä pidä unohtaa mestarillista lataus- ja tunnusmusiikkiakaan. Tiditiditii – ta daaa daaaaa. Tiditiditiii- ta daaaa DAAAAAA.
Kolmas Rambo tuli ja meni
1988-1989 julkaistiin kolme eri peliä, jotka pohjautuivat kolmanteen Rambo-elokuvaan. Samaa tietä ne myös menivät.
Siinä missä Oceanin Rambo II lainasi onnistuneesti Commandoa ja lisäsi soppaan omia virikkeitään, niin vain kahta vuotta myöhemmin Ocean oli brändännyt itsensä lisenssitehtaaksi ja käyttänyt sympatiapisteensä loppuun. Siinä missä Rambo II -pelissä oli vielä sielua, III oli pelkkää massaa.
Eihän kolmosrambo ole elokuvanakaan kummoinen, mutta siinä on hyviäkin kohtauksia ja erityisesti talebanien ylistäminen urheina liittolaisina tarjoaa poliittista silmää omaaville herkullista ironiaa Yhdysvaltain ulkopolitiikasta.
Rambo III (1988, Ocean/Taito) suunniteltiin kovaksi hittipeliksi, kovan leffan kovaksi kaveriksi. Se julkaistiinkin ajan huippukoneiden Amigan ja Atari ST:n lisäksi myös Commodore 64:lle ja Segan Megadrive- ja Master System -konsoleille – ja jopa henkitoreissaan kituville Spectrumille, Amstrad CPC:lle ja MSX:lle.
Kolmeen osaan jaetussa ylhäältä kuvatussa toimintaseikkailussa Rambo etsii aluksi kaveriaan eversti Trautmania neuvostoliittolaisten tukikohdasta Afganistanissa. Räiskinnän ohella pelaajan täytyy varoa kaikenlaisia ansoja ja kerätä tehokkaampia aseita. Seuraavassa osassa samaa puuhataan ulkopuolella ja lopussa Rambo mättää ryssiä kumoon talebanien apuna.
Tyypillistä, mielikuvituksetonta, tylsää eikä kiinnostanut ketään.
Rambo III (1988, Sega) puolestaan kuvasi tapahtumia Segan Master System –konsolilla. Operation Wolfia lainaava valopyssypeli oli perustason räiskintä, joka sai aikanaan sekä keskivertoja että kohtalaisen positiivisiakin arvosteluja.
Rambo III (1989, Sega) olikin sitten viimeinen ramboilu. Matka vie taas kerran Afganistaniin, taas kerran vastassa ovat pahat neuvostosotilaat. Pelikone on tällä kertaa Segan Megadrive ja pelin grafiikkakin on parantunut kertaheitolla. Peli on myös astetta aiempia monipuolisempi, sillä erilaiset osiot tuovat matkantekoon vaihtelua. Kuuden tehtävän aikana Rambo kamppailee niin lintuperspektiivistä kuin selän takaa kuvattuna, räjäytellen taivaan tuuliin milloin neukkusolttuja, tankkeja ja helikoptereita. Kaikesta päätellen kyseessä on kaikki Rambo-pelit laskien hyvinkin toiseksi paras rambostelu, heti C-64:n Rambo: First Blood Part II:n jälkeen.
Rambo – miehisyyden ikoni
Siinä missä Rambo on jättänyt lähtemättömän jälkensä toimintaelokuvien ystävien maailmankuvaan, niin pelifaneja ei ole hemmoteltu läheskään samalla tavoin. Kahdesta elokuvasta on tehty useita pelejä, mutta luomukset ovat olleet enimmäkseen välttävää ja parhaimmillaankin keskivertoa perusräiskintäkauraa.
Onneksi edes yksi näistä oli hyvä, jopa ikimuistoinen. Jopa siinä määrin, että se ansaitsi maininnan YLEn jo edesmenneen Extra Large -ohjelman retropelisarjan väkivaltapelijaksossakin, vaikkakin alaviitteenä Commandon rinnalla. Allekirjoittanut, Thomas ”Jou!” Puha ja Miika ”Hitman” Huttunen ovat kuitenkin sitä ikäluokkaa, jolle Rambon Vietnam-seikkailut olivat aikoinaan henkisesti kasvattava kokemus.
Tuorein Rambo latoo sanaakaan sanomatta raskaalla konekiväärillä Burmaa väkivaltaisin ja sadistisin ottein johtavan sotilasjuntan armeijan kumoon. Me pojat puolestaan riemuitsimme aikoinaan, kun jousipyssyllä ammuttu räjähdyspanos sai vartiotornin kumoon pikseliräjähdyksen kera. Voi niitä viattomuuden aikoja. Ja elokuvaakin jännättiin niin hiivatisti.
No, Rambot eivät kääntäneet peliteollisuuden uomaa tai tuoneet megasuuria innovaatioita. Rambo III kaikkine versioineen valui nopeasti roskapelien viemäriin eikä yksikään pelitalo ole tarttunut Rambo IV:n lisenssiin. Miksi? Kunnon K18-viidakkoräiskinnän luulisi vetoavan toiminnannälkäisiin. Vai onko niin, että Vietnamiin voidaan kyllä palata elokuvissa, mutta pelialan kritisoijille se olisi liian herkullinen lyömäase?
En tiedä. Mutta kyllä Rambo yhä maistuu. Elokuvien muodossa, pelit voidaan jättää sinne historian laariin.
Rambo-elokuvan arvostelu Kaistalla:
Rambon ampuessa veriseksi mössöksi kokonaisen armeijan, hiipii mieleen epäilys siitä, että Stallone siinä itse irvailee elokuvasarjansa kliseille. Toiminta on niin veristä, että se kääntyy jo koomiseksi. Silti katsojan sisäinen pikkupoika kiljuu riemusta jossain pään sisällä: ”Vittu! Se ampu sen pään irti! Tää on paras leffa ikinä! Tapa ne mulkerot!”. Niin sitä kuluu 20 vuotta ilmeisesti ilman minkäänlaista kehitystä. Noloa? No, ihan sama. Se ampu sen pään irti!
Lue lisää Rambo-peleistä Mobygamesista: Rambo-lisenssipelit
Lue lisää eDomesta/Kaistalta
Katso Kaistalta uuden Rambo-elokuvan traileri
Katso kuvia uudesta Rambo-elokuvasta
Viikon valio: 20 faktaa Rambo-elokuvista
Äänestys: Rambo vai Indiana Jones?
Delta Force – Black Hawk Down (pc, PS2, Xbox)
Pelien väkivalta puhuttaa – lukijoiden mielipiteet
