Toimittajan puheenvuoro: Lopetetaan jo nauraminen helpoimman vaikeustason valitseville pelaajille

21.12.2018 09:00 | Skye Borg

”Pelaajat ovat aina olleet hyvin kilpailuhenkistä porukkaa, mutta kuvitteellisessa maailmassa pärjääminen ei tee kenestäkään sankaria”, kirjoittaa Muropaketin toimittaja Skye Borg.

Moni meistä on sitä pelaajasukupolvea, joka alkoi pelata pelejä ilman mahdollisuutta valita vaikeusastetta. Pelit eivät tarjonneet etenemistä helpottavaa Easy-tasoa, vaan kaikki pelaajat olivat samalla lähtöviivalla. Jos keskittymiskyky tai aika ei riittänyt vaikeimman pomotappelun hakkaamiseen uudestaan ja uudestaan, oli hyvinkin mahdollista, että pelissä ei koskaan päässyt etenemään loppuun saakka. Lisäksi tallennuspisteet loistivat kutakuinkin poissaolollaan, tehden pelaamisesta entistä kuluttavampaa.

Jostain syystä jotkut pelaajat kutsuvat näitä “vanhoiksi hyviksi ajoiksi”, jolloin pelaajat olivat “aitoja” pelaajia, eikä satunnaispelaajilla ollut mahdollisuuksia päästä kunnolla harrastukseen kiinni heidän lannistuessa jo alkumetreillä. Pahimmillaan peli jäi pelaamatta. En ymmärrä miksi ihmeessä tämä olisi yhdenkään pelintekijän tavoite.

Vaikeustason valitsemisen mahdollisuus onkin yksi nykypelien parhaita piirteitä. Moni valitsee Casual- tai Easy-tason jossakin pelissä, ja syyt siihen ovat moninaiset. Yksi suurimpia syitä on se tosiasia, että pelaajilla on muutakin elämää elettävänä. Merkittävä osa nykypelaajista käy töissä, harrastaa ja ulkoilee, sekä viettää aikaa perheensä kanssa. Peliin käytetty aika on usein luksusta, eikä kovin moni halua tuhlata viittä tuntia yhden pomon voittamiseen. Helpoimmalla tasolla pelatessa kerronta korostuu ja taistelut ovat helpompia. Näin pelaaja voi nauttia pelistä ja sen maailmasta, ilman että koko vapaa-aika tuhraantuu jäkittäessä kiperimmässä kohdassa.

Muitakin syitä on.

Jo pelkät fyysiset rajoitteet sekä sairaudet voivat rajoittaa ihmisen kykyä reagoida nopeasti tai pitää keskittymiskykyä yllä loputtomalta tuntuvan taistelukohtauksen ajan. Ehkä pelaaja on vasta aloittamassa uutta harrastusta, ja haluaa tutustua pelisarjan maailmaan oppimalla ensin alkeet. Moni pelaaja aloittaakin helpolta tasolta, ja taitojen kasvaessa nostaa vaikeustasoa tarinan edetessä. Parhaimpia pelikokemuksia tarjoavat pelit, jotka sallivat vaikeustason muuttamisen pelin aikana mihin suuntaan tahansa. Näin peli joustaa pelaajan ja hänen tilanteensa mukaan, ja antaa mahdollisuuden jatkamiseen.

Ketään ei palvele peli, jota ei voi pelata.

Itseltäni on pari peliä jäänyt kesken, koska en yksinkertaisesti pystynyt voittamaan jotain tiettyä pomoa tiukassa tilanteessa tai pakenemaan autolla tarpeeksi liukkaasti. Pelin joustamattomuus ja liikaa aikaa vaativa kenttä ovat imeneet peli-innon tehokkaasti joutuessani aloittamaan alusta uudestaan ja uudestaan. Tuloksena on ainoastaan hirvittävä ketutus ja pelin jääminen kesken, sillä vaihtoehdoistahan ei nykyaikana ole puutetta.

Helppoa vaikeustasoa käyttävillä ihmisillä on hieman heppoisen pelaajan maine. On huvittavaa, että jotkut arvottavat pelaajan taitoja maagisella asteikolla, jossa kyky liikutella hiirtä tai ohjaimen tatteja tietyllä nopeudella tai tarkkuudella merkitsee jotakin. Kyse on pelaamisesta, eikä sillä ole mitään tekemistä tosielämässä pärjäämisen kanssa. Pelaajat ovat aina olleet hyvin kilpailuhenkistä porukkaa, mutta kuvitteellisessa maailmassa pärjääminen ei tee kenestäkään sankaria.

Hyvä esimerkki pelin vaikeuden glorifioinnista on Dark Souls, jonka vaikeutta sekä kehutaan että kritisoidaan. Jo pelkkä Dark Soulsin maine aiheuttaa sen, että moni pelaaja ei edes lähde tämän hienon pelin matkaan. Nurkassa tyytyväisenä voivat sitten hieroa käsiään yhteen “oikeat pelaajat”, jotka hammasta purren etenevät pelin maailmassa rintaansa röyhistäen. Onnittelut, osaatte liikutella ohjaimia todella pätevästi!

 Monet pelit tarjoavat laajan skaalan vaikeustasoja, joka tuo peliin hyvinkin kiinnostavaa vaihtelua. Esimerkiksi uusi Hitman on täysin eri elämys Casual-tasolla, kuin rutinoituneille veteraaneille tarkoitettu Master-taso. Peli onnistuu erinomaisesti tarjoamaan sisäänheittoelämyksen pelisarjan untuvikoille kuin pitkän linjan faneillekin.

Paljon tarinankerrontaan nojaavat pelit, kuten esimerkiksi Mass Effect -sarja ja Horizon Zero Dawn, antavat pelaajan kulkea hyvinkin rauhassa helpoimmalla tasollaan. Tässä ei ole mitään vikaa. Pelaaja saa nauttia pelin maailmasta ja tarinasta, opetella taistelemaan ilman jatkuvaa alusta aloittamista, ja kenties siirtyä sen jälkeen kohti vaikeampia tasoja. Näin tarinasta nauttiville pelaajille on tarjolla muutakin pelattavaa kuin vain point and click -tyylisiä elämyksiä, jotka tarjoavat hyvin yksipuolisen pelikokemuksen.
 Pelaajat, jotka kehuskelevat Nightmare- tai Insanity -tasoillaan saavat rauhassa tuntea ylpeyttä virtuaalisaavutuksistaan, mutta nokan vartta alaspäin katsomisen voisi jo jättää menneisyyteen.

Täydelliseksi turhakkeeksi peleissä on osoittautunut helpon vaikeustason valinneiden pelaajien mollaaminen pelintekijöiden taholta.

Ei ole tavatonta, että pelistudio itse tekee kevyttä pilkkaa syystä tai toisesta helpon tien valinneista. Metal Gear Solid V pistää kanahatun tunaroivan pelaajan hahmon päähän ja alleviivaa näin pelaajan kykenemättömyyttä vastata pelin asettamiin haasteisiin. Wolfenstein: The Old Blood puolestaan muuttaa pelaajan kuvakkeen vauvan hattua käyttäväksi hahmoksi tämän valitessa Easy -tason. Huumorin avulla halutaan hieman tönäistä, ja kertoa että kenties pelaaja ei ole hänelle sopivan pelin parissa. Kuka järkevä tuotettaan myyvä taho oikeasti ajattelisi tehdä näin? Voi vain miettiä, miltä tällainen leikillinen pilkanteko tuntuu pelaajasta, joka ei fyysisten tai henkisten rajoitteidensa vuoksi pysty pelaamaan vaikeammalla tasolla.

Ihmisiä poissulkeva piirre ei ole missään harrastuksessa asia, jolle kannattaa hurrata.

Lopulta aika harva meistä haaveilee omasta YouTube-pelikanavasta tai esports-urasta. Siksi meillä pelaajilla ei ole mitään tarvetta todistella kenellekään toiselle pelaajalle mitään. Valitsen edelleen täysin rauhassa helpon moodin, jos siltä tuntuu. Oli syynä sitten oma keskittymiskykyni puute, pelin genre tai yksinkertaisesti ajan vähyys –  itsetuntoni pelaajana ei ole näin heppoisen piirteen varassa. Itse olen jättänyt riemusta kiljuen taakse ne vanhat hyvät ajat, jolloin pelaaminen voi loppua yhteen mahdottoman vaikeaan kenttään.

Keskustelu

Elin sopivaan aikaan kun lapsena pelit olivat vaikeita ja nykyään vaikeustasoa saa säätää vapaammin. NES-peleille ei ollut paljoa vaihtoehtoja kun ei ollut rahaa, joten oli hyvä että vaikeustason avulla pelistä sai mahdollisimman paljon iloa irti. Megaman 2:ssa oli vaikeustasovalinta, mutta minulle ei silloin kyllä auennut valinnan merkitys, kun DiamondTear 7v ei osannut englantia.

On hyvä, että on tarjolla DS:n kaltaisia pelejä, jotka pakottavat yrittämään kovemmin. Se on monille varmasti tuore kokemus ja antaa erilaisen onnistumisen tunteen. Sellaisillekin pelaajille, jotka normaalisti vain laskisivat vaikeustasoa sitä enempää pohtimatta. Ja eihän näiltä pelaajilta pidä ryöstää sitä kokemusta vain sen takia, että joku huonompi pelaaja ei saa pomoa nurin?

Muropaketin uusimmat