Toimittajan puheenvuoro: Raha ja ahneus ovat hyvien supersankaripelien suurimmat viholliset

Supersankarit ovat suositumpia kuin koskaan. Kiitos tästä kuuluu luonnollisesti elokuville, jotka ovat tuoneet hahmot suurempien massojen ulottuville, ilman tarvetta kaivautua syvälle sarjakuvien loputtomaan suohon. Ei siis ihme, että tuottelias rahasampo on haluttu saada jauhamaan myös videopelien muodossa jo pitkään.

Yritys on ollut kova, mutta tulokset vaihtelevia. Supersankaripelejä näyttää vaivaavan samankaltainen kirous kuin elokuvia, jotka ammentavat tarinansa puolestaan videopelien maailmasta.

Atari 2600:lle vuonna 1979 ilmestynyt Superman oli ensimmäinen lajissaan. Vaikka 39 vuodessa on edetty pitkälle, supersankaripelien ongelmat ovat silti samoja, ja syyt kaikkien tiedossa. Usein peleistä haisee jo pitkälle rahastuksen maku, ja ne vaipuvat unohduksen suohon ensimmäisen kiinnostuksen jälkeen. Kuka muistaa, että Iron Man -hahmolle on julkaistu useita pelejä? Tai että Aquaman: Battle for Atlantis on edes olemassa?
Hahmot omistavien tahojen ahneus, kiire ja kontrolli ovat suurimmat syypäät kehnoihin peleihin, mutta epäonnistumisista ei näemmä haluta ottaa opiksi.

Teräsmiehestä ei ole saatu aikaiseksi yhtään hyvin onnistunutta soolopeliä, vaikka hahmon ydin on kuin luotu seikkailulliselle videopelille, jossa erilaiset kyvyt toisivat peliin vaihtelua mielenkiintoisella tavalla. Videopelit hyödyntävät usein juuri hahmojen erilaisia ominaisuuksia, oli kyseessä sitten vimpaimet tai synnynnäiset ominaisuudet, mutta supersankareiden kohdalla pelit kompastuvat juuri tässä jo heti alkumetreillä. Teräsmies toimii Injustice-peleissä hyvin, mutta raapaisee hahmon ydintä vain pintapuolisesti pelin luonteen vuoksi.

Liian pitkälle historiaan on turha kaivautua, sillä tekniikan kehitys peleissä pitää huolen siitä, että tekniset rajoitukset kyllä kelpaavat selitykseksi. On täysin ymmärrettävää, että pelien tarjoama viihde ei ole aikoinaan pystynyt vastaamaan ihmisten omaan mielikuvitukseen, tai sarjakuvien ja elokuvien tuottamaan kuvastoon.

Hämähäkkimies on yksi maailman tunnetuimpia supersankareita, eikä ihme että juuri tämä hahmo on käynyt läpi kivisen tien videopelien maailmassa. 8-bittisestä ja rouheasta Spider-Man -pelistä vuonna 1982 on edetty pitkälle, monen epäonnistuneen pelin kautta. Sam Raimin ohjaaman trilogian aikana Hämis-peleihin kohdistuvat odotukset nousivat huippuunsa, ja nälkäisille faneille tarjottiin puolivillaisia tekeleitä. 

Vasta tänä vuonna voidaan todeta, että hahmo on saanut arvoisensa pelin. Marvel’s Spider-Man (2018) onnistui siksi, että se otti määrätietoisen askeleen pois yleisölle niin tutusta elokuvien luomasta kehyksestä ja kulki omaa polkuaan. Keskipisteessä oli hyvä tarina, joka tarjosi pelaajalle jotain uutta ja tuntematonta, kätkien kuitenkin maailmaansa tuttuja elementtejä. Sitä tukevat hienot taistelumekaniikat ja tietenkin websling-tekniikka, joka kiinnostaa pelaajia jopa kohtuuttomasti. Näin tuloksena oli yksi parhaita supersankaripelejä.

Syy Spider-Manin onnistumiseen on suurelta osin juuri ohjasten antaminen Insomniac Gamesille.

 Jos ongelmat hahmojen käyttöoikeuksista jätetään pelikeskusteluissa sivuun, nousee etualalle usein kysymys luovasta kontrollista. Supersankarien hahmot ovat tarkasti varjeltuja aarteita, ja usein kaksi luovaa tahoa näyttävätkin lyövän sarviaan yhteen mitä haitallisimmalla tavalla. Tuloksena on kasa nopeasti tekaistuja pelejä, joissa nimen uskotaan myyvän laadun sijaan. Harva supersankaripeli esimerkiksi aidosti keskittyy tarinaan, vaikka juuri tarinat ovat supersankarien perusapetta. X-Men, josta on tehty enemmän pelejä kuin mistään toisesta supersankariryhmästä, tarjoaa hurjan rosterin mitä hienoimpia hahmoja. Tästä huolimatta, tai juuri siitä syystä, X-Menistä tehdyt pelit keskittyvät puhtaasti taisteluihin, jippoihin ja toistoon. Tuntuu, että hahmoja saa käyttää, mutta mitään uutta ei anneta luoda hahmojen ympärille. Myönnän pelanneeni X-Men Origins: Wolverine -peliä hartaasti ja pitkään. Silti, tarinastaan ja sujuvuudestaan huolimatta, se on vain idea siitä, mihin hahmo voisi suunnata peleissä. Kuvitelkaa Logan-elokuvaan perustuvaa peliä The Last of Us -tyyliin, ja tiedätte mitä tarkoitan.

Onnistumiset ovat harvassa, mutta niitäkin on. Lego-pelit ovat jo pitkään hyödyntäneet myös supersankareita menestyksekkäästi. Ne osaavat kaivaa esiin hahmojen olennaisimman ytimen, eivätkä edes yritä teeskennellä olevansa muuta kuin harmitonta hakkuuviihdettä koko perheelle. Siksi odotukset eivät ole tarinan suhteen korkealla, ja kaava on toiminut tähän päivään saakka hyvin. Lego DC Super-Villains -pelin uusi DLC keskittyy Aquamaniin, ja tekee sen hienosti. Vedenalainen maailma on täynnä kekseliäitä yksityiskohtia, tuoden Arthur Curryn maailman pelaajien ulottuville hauskalla tavalla. Joskus asiat toimivat parhaiten yksinkertaistamalla niitä sen peruselementteihin, mutta meillä pelaajilla on oikeus toivoa suosikeiltamme myös enemmän.

Rocksteady Studion Batman: Arkham -sarja on edelleen supersankaripelien kirkkain jalokivi. Jo vuonna 2009 alkanut pelisarja osoittaa, että supersankareissa on potentiaalia, kun hahmo otetaan tosissaan. Tekijät ovat ymmärtäneet, mikä tekee juuri Batmanista maailman suosituimman supersankarin, ja ottaa siitä kaiken irti. Se marssittaa ikonisia vastustajia peli toisensa jälkeen pelaajaa kohti, ja tekee kaiken visuaalisesti mitä koreimmalla tavalla. Gotham elää ja sykkii synkän sateisena, samalla kun pelien juonenkäänteet aidosti onnistuvat välillä yllättämään hahmon fanit iloisesti. Mutta mikä parasta, taistelut toimivat kuin häkä ja itse pelaaminen on suurimmalta osin nautinnollista ja sujuvaa. Onkin suoranainen ihme, että tätä kaavaa ei ole onnistuttu toistamaan muissa supersankaripeleissä, vaikka juuri pelisarjan keräämä ylistys on parasta mainosta yhdistelmälle sujuvaa kerrontaa ja panostamista taistelumekaniikkoihin.

 Rahastamisen ja kontrollin sijaan ohjakset pitäisikin antaa taitaville pelistudioille, jotka tietävät mistä hyvät pelit on tehty. Ei ihme, että huhu Superman -pelistä Rocksteadyn ohjauksessa aiheutti valtavaa innostusta, vaikka huhu osoittautuikin ankaksi.

Supersankarit kiinnostavat, kysyntää on valtavasti, mutta samalla innostus on nyt varovaista. Supersankarien fanina ei ole pelimaailmassa helppoa. Huhut ja uutiset ovat kivoja, mutta samalla voi jo vetää leukaa rintaan ja marssia kohti melko varmaa pettymystä. Jossain kaukana siintävä Crystal Dynamicsin, Eidos Montrealin ja Marvelin Avengers-projekti aiheuttaa toistaiseksi lähinnä epäilyä.