Uusimmat

Toimittajan puheenvuoro: Taas yksi uusi Lego-peli – Tuttu pelisarja pysyy vuodesta toiseen samanlaisena, mutta onko se väärin?

08.03.2019 09:00 Skye Borg

Useimmille pelaajille Legon lisensoidut pelit ovat nykyään jo käsite. Joka vuosi pelisarjaan tuodaan uusia tuttavuuksia elokuvista: jo valmiiksi tutut hahmot luovat hyvän pohjan myynnille, ja kiinnostus fanien keskuudessa on taattu. Peliperheen uusimpana tulokkaana on maaliskuun 12. päivä ilmestyvä LEGO Marvel Collection, joka pistää yhteen pakettiin kolme Marvelin supersankareihin perustuvaa peliä.

Legon lisenssipelien tarina alkoi kunnolla vuonna 2005, kun Lego Star Wars: The Video Game koukutti pelaajat yksinkertaisilla ratkaisuilla ja vauhdikkaalla menolla. Tämän jälkeen pelaajien iloksi – ja tuskaksi – on julkaistu konsoleille ja pc:lle joka vuosi ainakin yksi uusi peli, parhaimmillaan kolme, kuten vuonna 2014. Tuolloin päivänvalon saivat samana vuonna sekä The Lego Movie Video Game, Lego The Hobbit että Lego Batman 3: Beyond Gotham.

Harry Potterien, Batmanien, Avengersien, hobittien ja Tähtien sodan sekamelskassa harva edes ymmärtää, kuinka paljon pelejä on tehty – ja kuinka paljon niitä onkaan tullut pelattua.

Lego-pelien houkuttelevuus perustuu tunnettuihin hahmoihin. Kun pelin päätähtenä monen muun seassa seikkailevat Tony Stark tai Indiana Jones, on hahmoista jo valmiiksi kiinnostunut pelaaja paljon helpompi houkutella pelin ääreen. Väitän, että harva meistä jaksaisi hakata loputtomiin vastustajia ja ratkaista palapelejä korvia rääkkäävän ääniraidan soidessa vuodesta toiseen, jos hahmot olisivat peliin vasta luotuja tuntemattomia hahmoja.

Legon Indiana Jones -pelejä on kritisoitu usein siitä, että kiinnostavia pelattavia hahmoja ei itse Indianan lisäksi oikein ole. Samoin esimerkiksi Marvel’s Avengers oli pettymys niille, jotka olivat ihastuneet LEGO Marvel Super Heroes -peleihin. Hahmojen oikeuksien vuoksi uudesta pelistä puuttuivat täysin edellisen pelin rakastetut supersankarit, kuten X-Menit ja Deadpool. Pettymykset osoittavat osaltaan, että pelit porhaltavat eteenpäin lujasti tuttuihin hahmoihin ja puhtaasti näiden vetovoimaan luottaen. Kourallinen Kostajia ei riitä, kun on kyse Marvelista: pelin tarinoilla ei ole tarpeeksi syvyyttä pitämään mielenkiintoa yllä.

Muovipalikkapelit on markkinoitu pääosin lapsille, mutta niiden pelaajakunta on laaja. Meno on vuodesta toiseen ollut saman kaavan toistamista. Nappeja hakataan vimmalla vihollisten kaatamiseksi, samalla juostaan ympäri pelitilaa yrittäen ratkaista palapelejä, ja välillä vaihdetaan hahmoa toiseen pulman selvittämiseksi. LEGO Batman 2: DC Super Heroes (2012) lisäsi ensimmäistä kertaa ääninäyttelyn Traveller’s Talesin kehittämiin Lego-peleihin, ja mikään ei ollut sen jälkeen ennallaan. Pelit kasvoivat rikkaammiksi kokemuksiksi, sillä tarinassa viljelty huumori on usein iskevää ja hahmoihin sopivaa. Samaa kaavaa on hyödynnetty myöhemmin myös Lego-elokuvissa, ja taktiikka on purrut katsojiin tehokkaasti.

Lego-pelien hahmojen tuttuuden lisäksi pelien ääreen vetää niiden näennäinen helppous. Sanon näennäinen, sillä harvoin olen henkilökohtaisesti ollut yhtä pihalla kuin toisinaan seistessäni keskellä kaaosmaista pelikenttää Lego-pelin aikana.

Pelit on suunniteltu yksinkertaisiksi, ja joka vuosi niihin lisätään jokin näennäinen uusi ominaisuus. Tarkoituksena on todistaa pelaajille, että kehitystyötä tehdään jatkuvasti, mutta tosiasia on, että uudistukset ovat pintapuolisia. Peleissä on useimmiten kyse samasta toistuvasta kaavasta eri hahmoilla. Niiden helppous ja logiikka taas on asia, joka ei aina aikuisen aivoissa väänny oikein päin. Olen lukenut monia turhautuneita purkauksia pelaajilta, jotka ovat kääntyneet internetin puoleen löytääkseen keinon päästäkseen kentässä eteenpäin. Olen itse ollut monesti täysin ymmälläni siitä, miten iso pomo pitäisi kaataa tai mistä ihmeen ovesta alueelta pääsee ulos.

Lapsille suunnatuksi peliksi pelien kartat ja ratkaisut ovat joskus jopa liian yksinkertaisia tai mikä pahinta, huonosti suunniteltuja.

On hankala keksiä peliä, jossa pelkkä loputon vihollisten tulva, näiden turpaan mättäminen ja juoksentelu ympäriinsä olisi hyväksyttävää vuodesta toiseen. Koska pelaajakunnan uskotaan olevan nuorta, tuntuu että uusissa peleissä halutaan päästä mahdollisimman vähällä vaivalla. Kriittisesti tarkasteltuna, niin hauska kuin esimerkiksi LEGO DC Super-Villains ja sen Aquaman DLC olivatkin, ei pelisarja ole aidosti kasvanut kymmeneen vuoteen.

Lego-pelisarjan taktiikka näyttääkin olevan pääosin se, että uusi pelaajien sukupolvi löytää tiensä uusien pelien pariin vanhojen kyllästyessä saman toistoon vuodesta toiseen.

Parhaimmillaan Lego-pelit ovat kaverin kanssa pelatessa co-op -moodissa, jos ei välitä alituisesta hässäkästä ja kaaoksesta. Ne viihdyttävät ja tarjoavat hyvin harmitonta ja tervetullutta ajanvietettä pelottavampien ja aikaa paljon enemmän vaativien pelien joukossa. Pelisarjan jatkaessa samalla kaavalla pelistä toiseen, alkaa haiskahtaa rahastukselta. Jokaisesta suositusta nimikkeestä tuntuu olevan oma peli, ja se faneille suotakoon. Mutta kun pelien parissa ei tapahdu teknistä kehitystä, eivätkä kehittäjät näytä olevan kiinnostuneita lisäämään tai muuttamaan tutuiksi tulleita ydinkonsepteja, on vaikea olla kysymättä: eikö lasten peleiltäkin olisi jo oikeus vaatia enemmän?