Toimittajan puheenvuoro: ”Yhyy, pelihahmoni ei ole valkoinen heteromies!” – Diversiteetti on itkuvirsi, joka voisi jo vaieta

Alituinen köydenveto pelien diversiteetin puolesta saisi jo loppua. ”Nykyinen pelaajakanta on monipuolisempi kuin koskaan. Siksi on itsestään selvää, että peleihin tarvitaan hahmoja, jotka edustavat kaikkia sukupuolia ja kansallisuuksia, seksuaalisuudesta puhumattakaan”, kirjoittaa Toimittajan puheenvuorossa Skye Borg.

Onko peliä mahdollista julkaista enää ilman, että joku vetää palkokasvin sieraimiinsa? Yksi nykypäivän sitkeimmistä kohuaiheista tuntuu olevan diversiteetti peleissä, ja se miten pelaajakunta suhtautuu peleihin hiljalleen ujutettaviin myönnytyksiin. Sanon myönnytyksiin, mutta tarkoitan vain sitä yksinkertaista olettamusta, että maailmassa on muitakin toimijoita kuin valkoisia miehiä ja avaruusolentoja.

Moni pelaaja on loputtoman kyllästynyt sosiaalisessa mediassa joka paikkaan tunkevaan, väkisin puskettuun diversiteettiin. Siitä on tullut itseisarvo, joka toisinaan tuntuu olevan tärkeämpää kuin itse peli ja sen sisältö toimivuudessaan. Somessa pelaajat avautuvat turhautuneena SJW-meiningin pilaavan viimein pelitkin, mutta hyvin usein jupina on osoittautunut myös naurettavaksi. Koetaan, että satunnainen naissankari tai naissotilas on tarpeeksi uhkaava kumoamaan kaikki pelin hyvät puolet, ollen se ruoto kalakeitossa, joka jää kurkkuun jumiin.

Kaikkea kohdellaan uhkana, eikä kummallakaan puolella pystytä keskittymään siihen, että pelejä rikastutettaisiin aidosti rakentavalla ja niitä parantavalla tavalla.

Tämä kaikki on tietenkin diversiteettiä haluavien nettisotureiden syytä. Samalla kun pelistudiot lisäävät hahmoihinsa syvyyttä, sekä tuovat ne lähemmäksi yhä laajempaa kuluttajakuntaa, supistuu ”oikeiden pelaajien” valintamahdollisuudet mitä hälyttävissä määrin. Näin ainakin moni uskoo.

Diversiteetti peleissä on kuitenkin kupla. Sen ulkopuolella “todellisille pelaajille”, kuten he itse usein epäironisesti kutsuvat itseään Twitterissä, jää jäljelle valtava määrä pelejä, jotka ovat jatkaneet entiseen malliinsa. Pelit eivät ole peruuttamattomasti rikki tai muuttuneet. Ne kehittyvät vastaamaan uutta maailmankuvaa, johon kaikki ovat mitä suurimmalta osin tervetulleita.

Kun Battlefield V -pelin mainoskuviin iskettiin naissotilas, tarvittiin kasa opastavia historiantunteja Twitterissä osoittamaan, että kappas niitä naissotilaita oli sodassakin. DICE:n Aleksander Grøndal taas totesi, että “studio pistää hauskuuden aina todellisuuden edelle”. Lausahdus pitää paikkansa, sillä netissä ryhtyi pian myös kiertämään gif-koosteita Battlefield-peleistä, joissa uhmataan sekä logiikkaa, fysiikan lakeja että tiukkapipoisuutta.

Tuorein esimerkki koskee Total War: Rome 2 -peliä. Raivo kuvakaappauksesta, jossa tarjolla olevista kenraaleista suurin osa oli naisia, lähti käsistä kauan ennen faktoja. Steamissä peli alkoi saada äkillisesti valtavan määrän negatiivisia arvosteluja, kun fanipojat hyökkäsivät armeijan lailla puolustamaan heille luvattua autenttisuutta. Tosiasiassa naiskenraalit oli lisätty peliin jo maaliskuussa, mutta vasta masinoitu tekoraivo fanipoikien herättämiseksi aiheutti älämölön pari viikkoa sitten.

Nykyinen pelaajakanta on monipuolisempi kuin koskaan. Siksi on itsestään selvää, että peleihin tarvitaan hahmoja, jotka edustavat kaikkia sukupuolia ja kansallisuuksia, seksuaalisuudesta puhumattakaan.

Tuntuu, että kehittäjät ovat puun ja kuoren välissä.

Osalla pelaajista menee kulmakarvat solmuun potentiaalisesta kahden miehen välisestä romanssista, mutta diversiteettiä vaativien pitää pilata tämäkin. Älämölö nousee myös näistä suhteista, jotka eivät pelissä sitten toteudukaan halutulla tavalla. Queerbaiting on termi, jolla ruoskitaan kehittäjiä kaikilla viihteen aloilla. Vihjataan kymmentä hyvää ja yhtä kaunista romanssia, mutta tuloksena onkin kaverisuhde tai toisen hahmon kuolema. Diversiteetti toimii houkuttimena, mutta käteen jääkin kasa haaveita ja haamuja. Annetaan ymmärtää, mutta ei ymmärretä antaa – molemmat keskustelun puoliskot ovat tuohduksissaan, eikä asiassa ole suuremmassa mittakaavassa otettu askeleita eteenpäin lainkaan.

Mitään salaliittoa keskivertopelaajan lannistamiseksi ei ole.

Suuri osa peleistä tarjoaa samaa kuin ennenkin, ja valkoinen länsimaalainen pelaaja voi kokea olevansa turvassa. Ymmärrän kuitenkin pelaajien huolen; tuntuu siltä, että pelistudiot eivät edes halua kuunnella maksavia asiakkaitaan vaan luovan alan tekijöinä tekevät mitä haluavat. Bisnesmallina tämä tuntuu katastrofaaliselta, ja uhkarohkealta. Sosiaalisessa mediassa jotkut kehittäjät ovat yksinkertaisesti vastanneet raivostuneiden pelaajien huutoon toteamalla: älkää ostako tätä peliä, kenties se ei ole teille.

Taide ja kaupallisuus iskevät usein sarviaan yhteen, eikä peliala ole tästä poikkeus.

Siinä missä kukin toivoisi kehittäjien tekevän pelejä rakkaudesta ja luovan tarinoita sekä hahmoja, joihin he uskovat, on harvalla nykymaailmassa varaa olla kuuntelematta pelaajia. Vielä hankalampaa on kuitenkin antaa periksi raivoaville fanipojille, joiden motiivit voivat olla mitä vain naisvihasta homofobiaan ja masinoituihin vihakampanjoihin.

Diversiteettiä väkisin peleihin puskevien kehittäjien on hieman nöyrryttävä, ja kuunneltava kuluttajia. Siinä missä raivostuneiden gamereiden aiheuttama metakka on itsessään hyvää mainosta, on tämä jatkuva jankutus uuvuttavaa, eikä se johda mihinkään. Samalla sen alle hukkuu paljon mahdollisuuksia rakentavaan keskusteluun. Kukaan ei odota, että pelikehittäjät olisivat velvollisia tekemään pelejä kaikille. Järkevää kuitenkin olisi, että he ymmärtäisivät ja tuntisivat kohdeyleisönsä, sen joka peliin on valmis laittamaan rahaa.

Tasapainon löytäminen ja pelien kehittäminen kaikille kiinnostavammaksi on asia, jonka onnistumista kaikkien pitäisi toivoa. Haluammehan me, pelaajat, edelleen parempia ja mielenkiintoisempia pelejä studioilta, jotka tekevät pelejä nimenomaan pelaajille, olivatpa he minkälaisia tahansa.