Toimituksen suosikkipelit 2013: Heikki
Vuosi lähestyy loppuaan ja niin Domen toimitus kuin lukijatkin pohtivat ja palkitsevat vuoden suosikkipelejään. Ennen kuin pureudumme toimituksen suosikkivalintoihin ja lukijoiden vuoden peliin, liikumme henkilökohtaisemmalla linjalla. Kullekin toimituksen jäsenelle esitettiin yksinkertainen kysymys: mitkä olivat vuoden suosikkipelisi? Mikä oli vuoden yllättäjä? Ja nousiko pelikokoelman kätköistä jokin muinaisempi peli, jonka parissa viihdyit?
Kriteerit olivat mitä yksinkertaisimmat: jos se ilmestyi vuonna 2013 ja sitä pystyi pelaamaan – oli alusta sitten PC, konsoli, kännykkä tai vaikka lautapeli – se kelpasi listalle.
Mitkä olivat Heikki Takalan suosikit vuodelta 2013?
Muistorikkaimpien pelien valinta muuttuu vuosi vuodelta vaikeammaksi. Muistorikkaiden siksi, että en pysty enää jäsentämään pelejä hyviksi teknisten meriittien perusteella, saati loistavan kirjoituksen tai onnistuneen näyttelyn. Kyse on tämän kaiken yhteen nivomisesta, ja kuitenkin kaksi kolmesta voi olla sutta ja sekundaa ja peli ansaitsee yhä viisi tähteä. Parhaasta on kaiketi helppo aloittaa. Ainoa artikkeli jossa kaikki nämä yhdistyivät tänä vuonna oli…
The Last of Us
The last of Us jakaa mielipiteitä. Omissa kirjoissani nerokas lopetus on aiheuttanut närää nuoremmissa pelaajissa. Ymmärrän miksi, sillä se todennäköisesti resonoi hyvin eri tavalla eri ikäpolviin kuuluvien kanssa. Tämä ei ole hyvä tai huono asia, mutta se kertoo jotain Naughty Dogin tavoitteesta luoda jotain kypsää. Ja he ovat siinä onnistuneet. Last of Us on nerokas. Ei kenties kirjoitukseltaan, eikä varsinkaan tietyiltä pelillisiltä osioiltaan jotka yrittävät epätoivoisesti karistaa viimeisiäkin uskottavuuden hitusia tarinan yltä. Vaan tunnelmaltaan. Se pysyy uskollisena alavireelleen, ja pitää huolta siitä että lopullinen päämäärä on selviytyä. Ei ratkaista ongelmia. The Last of Us ei ole mikään pelien Citizen Kane, mutta se on ensimmäinen kerta kun olen kohdannut peleissä hahmoja joiden olemassaoloon voisin uskoa.
Baldur’s Gate 2
Aika kultaa muistot. Upotin alkuperäiseen Baldurs Gateen valehtelematta viisisataa pelituntia. Olettaisin että uusintaversioon menee maltilliset kaksi sataa. Baldurs Gate 2 on saanut remasterointinsa. Se ei kenties ole kovin hyvä sellainen, ja lisäsisältö on melkoista diipadaapaa. Mutta D&D on edelleen koukuttava. Taistelu on taktista, ja hahmosuunnitelu sekä strategioiden rakentelu eri skenaarioita varten koukuttavaa. Ei tästä tasan varmasti uudet pelaajat tule pitämään, mutta niille jotka tutustuivat alkuperäiseen kyseessä on käytännössä pakkohankinta.
The Stanley Parable
Indie-pelien kaksi trendiä tänä vuonna ovat olleet neljännen seinän uuttera purkaminen, sekä satunnaisesti luotu sisältö. Itse inhoan jälkimmäistä, ja rakastan ensimmäistä. The Stanley Parable aloitti tiensä Source-modina, mutta vasta kaupallisena versiona julkaistu peli antaa sille todellisen elämän. The Stanley Parable ei ole oikeastaan peli, vaan huumorin sävyttämää pohdintaa kertomisen jalosta taidosta sekä pelaajan ehdollistamisesta pelintekijöiden luomiin sääntöihin joissa on hyvin vähän järkeä loogisesti ajateltuna. Oikeastaan koko pelin sielu lienee brittiaksentilla puhuva kertoja. Mutta vielä mielenkiintoisemmaksi kokemus muuttuu ilman kertojaa. Kokeilkaapa laittaa vain äänet pois päältä, ja kokekaa hämmennys.
Amnesia: A Machine for Pigs
Amnesia sarjan toinen osa viktoriaanisen ajan lontoossa on ehkä askel pois Dark Descentin maailmasta. Mutta Frictional ja Chinese Room osoittavat silti hallitsevansa suvereenisti tunnelman luomisen taidon. A Machine for Pigs on synkkä, tunteita herättävä matka joka ei kenties kestä juuri jälleenpeluuta, mutta sen ei ole niin väliä kun ensimmäinen kerta on näin vahva.
XCOM: Enemy Within
Viime vuoden paras muuttui robottien myötä paremmaksi. Enemy Within ei ole varsinaisesti uusi peli, vaan viimeistelty versio alkuperäisestä. Mutta se toimii. Uusi vihollistyyppi ja mechat antavat pelille lisäboostin, joka saa valitsemaan jälleen kerran vaikeustasoksi Classicin ja lisähaasteeksi Ironmanin.
