Toimituksen suosikkipelit 2013: Janne

Vuosi lähestyy loppuaan ja niin Domen toimitus kuin lukijatkin pohtivat ja palkitsevat vuoden suosikkipelejään. Ennen kuin pureudumme toimituksen suosikkivalintoihin ja lukijoiden vuoden peliin, liikumme henkilökohtaisemmalla linjalla. Kullekin toimituksen jäsenelle esitettiin yksinkertainen kysymys: mitkä olivat vuoden suosikkipelisi? Mikä oli vuoden yllättäjä? Ja nousiko pelikokoelman kätköistä jokin muinaisempi peli, jonka parissa viihdyit?

Kriteerit olivat mitä yksinkertaisimmat: jos se ilmestyi vuonna 2013 ja sitä pystyi pelaamaan – oli alusta sitten PC, konsoli, kännykkä tai vaikka lautapeli – se kelpasi listalle.

Mitkä olivat Janne Mikolan suosikit vuodelta 2013?

Battlefield 4

Minun ja Battlefieldien välillä ei ole ollut koskaan puhdasta rakkaussuhdetta. Mielestäni optimaaliseen ja parhaaseen mahdolliseen pelikokemukseen tähtäävässä räiskintäpelissä pelaajia ei heitellä niin eriarvoiseen asemaan, että ensimmäinen pistetään tankkiin, toinen hävittäjään ja kolmannelle annetaan käteen venäläinen rynnäkkökivääri. Oma ideaalinen räiskintäpelini löytää olemuksena enemmänkin jostain erikoisjoukkojen tahi poliisin toimtaa kuvaavasta miljööstä.

Siitäkin huolimatta on ihan suoraan myönnettävä, että Battlefield 4 on paras räiskintäpeli, mitä kauppojen hyllyiltä tänäpäivänä löytyy. Näyttävyydessä, pelattavuudessa, tasapainossa, ohjattavuudessa sun muussa oleellisessa peli on vertaansa vailla. Jos NASA olisi pistämässä taivaalle vielä tämän vuoden puolella uutta syvän avaruuden Voyager-luotainta jonka ruumaan pitäisi keräillä ihmiskunnan suurimpia saavutuksia muukalaisia varten, äänestän että heitetään mukaan Battlefield 4 levyllä. (Ja ohjeet Origin-tunnuksen luomiseksi.)

Vaikka kyllä tälläkin mestariteoksella omat vitsauksensa on. Näistä suurin on erityisesti julkaisuvaiheen bugisuus. Peliä on päivitelty, joskin harmillisenkin rauhallista tahtia, vaihe vaiheelta paremmaksi, mutta työtä on vielä jäljellä. Bugiongelmat on ihan EA:n tasolla myönnetty vakavik

Itselleni pelistä kertoo ihan riittävästi se, että olen alle kaksi kuukautta pelin julkaisun jälkeen pelannut sitä enemmän tunteina, kuin sarjan kahta aiempaa osaa: Battlefield 3:ea tai Bad Company 2:ta niiden koko elinkaaren aikana. Mahtava peli!

Company of Heroes 2

On ihan selvä juttu että vielä pari vuotta sitten kärsin todella pahasta pelillisestä toisen maailmansodan yliannostuksesta. Tuohon maailmanaikaan hyvätkin pelit saivat kohdallani vain olankohautuksia, jos taas kerran nähtiin natseja ja jenkkejä seepiafiltteröidyillä sotatantereilla. Ja kyllä ihan vakavissani syytän tässä vähän peliteollisuuttakin, on niitä muitakin aiheita olemassa!

Mutta kyllä nyt taas maistuu. Oman aikansa ylivoimaisesti paras, ja ehkäpä se kaikkien aikojen paras reaaliaikastrategia on saanut arvoisensa jatko-osan. Rintama käännettiin lännestä itään ja välillä käydään hyvin hyvin lähellä meitä suomalaisiakin koskettaneissa tapahtumissa, kuten Leningradin piirityksessä. Pelillisesti ei ole menetetty mitään, joskaan ei niin paljon kehityttykään. Resurssimekanismia on hivenen suoraviivaistettu, pelinsisäisiä tekstejä paranneltu ja kylkeen on pultattu rumasti rahastukselta haiseva DLC-kauppa. Mutta mitä sitten pitäisi tehdä, jos se edellinen osa oli parasta mitä kaupasta saa, eikä samoille apajille oikein ole edes tullut kilpailua?

Sellaista reaaliaikastrategiaa ei vaan yksinkertaisesti markkinoilla ole, jossa strategialla olisi enemmän merkitystä kuin Company of Heroes 2:ssa. Vuoropohjapelit toki erikseen, mutta niissäpä ei (yleensä) olekaan mukana päätösten nopeuden merkitystä, kun sitä omaa suunnitelmaa voi hioa minuuttitolkulla. Starcraft kakkosten sun muiden nopeatempoinen naksuilu on toki hauskaa ja jännittävää, mutta mikromanageroinnilla ja vastustajan yksikköjen scouttauksellahan noita pelejä voitetaan. CoH2:ssa sen sijaan voi voittaa taktisilla ja strategisilla päätöksillä kuen väijytyksillä ja selustahyökkäyksillä.

Arma 3

Arma 3 on peli, jossa ei ole yhtään mitään järkeä. Peli, mitä kenenkään ei olisi koskaan pitänyt tehdä. Se tarkkuuden ja yksityiskohtien määrä, ja se pedanttisuus ja ennennäkemätön realistisuus mikä pelistä huokuu on jotain aivan käsittämätöntä. Jos tehdään videopeliä, miksi, oi miksi, takertua sellaisiin huomaamattomiin pikkujuttuihin, joihin Arma 3:n kohdalla on hakatti tuhansia riviä koodia tuhansien työtuntien aikana?

Ehkä siksi, että lopputuloksena on jotain, mitä ei voi muuta kuin arvostaa. Varmasti osasyy on myös ainakin männävuosina Arma -pelisarjan runsas käyttö ihan oikeissa sotilassimulaattoritarpeissa ympäri maailman. Mutta jotenkin Arma 3:ea pelatessa onnistuu kerta toisensa jälkeen tulemaan fiilis, että saan paljon enemmän kuin mistä maksan. Tilasin sen saman paristolla toimivan Citizenin kellon mikä minulla oli ranteessa jo rippikoululta päästyäni, mutta postissa tulikin platinasta valmistettu mekaaninen Omega.

Eikä tämä pedanttisuus vie mitään pelin hauskuudesta tai jännittävyydestä pois. Pelaaminen voi silti olla vauhdikasta, toimintarikasta ja sisältää Hollywood-hetkiä – jos pelaaja niin itse tahtoo. Se, mikä itseäni Arma 3:ssa vähän kyllä pistää köhimään on se virallisen sisällön mitätön määrä. Käytännössä Arma 3:n pelaaminen perustuu siihen, että ostetaan Bohemialta se kaikkien aikojen syvällisin pelialusta Arma 3, ja tehdään siihen itse sisältö. Tai ladataan muiden pelaajien tekemä sisältö Steam Workshopista. Onhan tämä tietty toimiva resepti, mutta kyllä minä pitäisin myös siitä, jos Bohemia itsekin heittäisi kovalla rahalla tehtyä ja viralliset laadunvarmistukset läpi käynyttä sisältöä sen parikymmentätuntia pihalle ihan pelin launchissa.

Shadowrun Returns

Olen tottakai kova räiskintöjen ystävä, mutta kyllä minä elän ihan yhtä paljon myös syvästä, pitkästä ja laadukkaasta roolipelaamisesta. Oikeilla nopilla tai ilman. Miten vaan.

Vuosi 2013 ei tältä osin ollut mikään hirvittävä kultakaivos. Parasta, mitä vuosi tarjoili, oli selvästi Kickstarter-projektina toimitettu Shadowrun Returns. Jos nyt klassikkojen uusintajulkaisuja ei lasketa. Kiinnostava, ja aiemmin tosi pahasti videopelien puolella hyödyntämättä jäänyt dystooppinen scifimaailma, kaunis taide ja hyvä käsikirjoitus. Pelimekanismi joka tuki myös muita etenemisen vauhdittajia kuin kovaa taistelua, mutta jos taisteluun jouduttiin, oli siinäkin mukana sopivassa määrin taktiikkaa ja älynystyröiden käyttöä. Eihän tästä jäänyt muuta uupumaan kuin pelin pituus. Kampanja on toki saamassa vielä jatkoakin, kunhan kehittäjät viivästyksiltään ehtivät, ja jatko tulee taatusti pelailtua.

Vuoden parasta roolipelailua kyllä, mutta ei aivan onnistunut poistamaan itseltäni sitä pitkän ja upottavan roolipelin puutosoiretta, mikä tällä hetkellä on aidosti aika kova. Tulisipa puskista pian jotain yllättävää ja hyvää fantasiaa, pliis. Tai sitten se Wasteland.

Metro: Last Light

Metro: Last Light on peli, josta olisi tosi helppo heitellä ilmaan muihin peleihin vertaavia fraaseja. Fallout 3, mutta oikein tehtynä. S.T.A.L.K.E.R., mutta parempi. Mutta turhahan noita on listailla. Metro: Last Light seisoo ihan tukevasti omilla jaloillaan ja on jotain, mihin mitä tahansa post-apokalyptistä räiskintää tulevaisuudessa tullaan vertailemaan. Neuvostokirjailijoiden kynistä on kyllä tipahdellut syviä klassikoita kautta vuosikymmenten, eikä Metro-sarjan lähdemateriaali yhtään kalpene hyllyssä isojenkaan nimien välissä. Lähdemateriaali on siis kunnossa, ja sen sisältämä maailma, yhteiskunta ja ihmiskunta on tuotu polygoneiksi ja koodiriveiksi oikein onnistuneesti.

Kun peli on vielä ihan nätti, ja sen sisältämät pienet kauhuelementit toimivat näppärästi, on kokonaisuus jo aika kova. En yhtään ihmettele jos venäläisen näköinen ja venäläisen tuntuinen peli karkottaa jonkun länkkäripelaajan pelin parista iäksi, mutta suosittelen jokaiselle antamaan sille pelille sen kaksi tuntia ylimääräistä vakuutteluaikaa. Sen karhumaisen rosoisuuden takana on jotain tosi merkittävää.

Yllättävin peli: Splinter Cell: Blacklist

Tuorein Splinter Cell oli itselleni jotain aivan karmivaa alun perin. En pystynyt edes katsomaan pelikoteloa päin, saati sitten ostamaan sitä kaupasta ja kantamaan kotiin. Miksikö?

Olen Splinter Cell -sarjan suuri fani. Kaikkine heikkouksineen ja yhdentekevine juonineenkin olen vakavissani sitä mieltä, että Thieffit, Metal Gear Solidit ja Dishonoreditkin huomioiden videopelihistorian parasta hiippailupelaamista, varjoissa kuikuilua ja ennenkaikkea sitä stealthia tarjoilee Splinter Cell. Eikä vain pelkkä Splinter Cell, vaan itse herra Sam Fisher. Onhan se nyt kaikin puolin outoa, että minun mielestäni yksi pelibisneksen parhaita, cooleimpia ja samaistuttavimpia pelihahmoja on Sam Fisher. Kaveri, jolla ei ekassa pelissä ollut edes kasvoja ja jonka pärstävärkki on sen jälkeen vaihtunut jokaiseen peliin. Miten tuollaiseen kaveriin voi samaistua, tai vielä pahemmin, miten siihen muodostaa jonkin sortin bromanssin? Vastaus: Michael Ironside. Kaverin jäätävän loistava ääninäyttely on luonut Fisherille persoonan. Itselleni Michael Ironside on yhtä kuin Sam Fisher. Jos mannertenvälisellä lennolla istuisin Ironsiden viereen, ojentaisin varmaan miehelle kättä ja hoikkaisin: ”Hey, Sam Fisher!”.

Ja tähän tuoreimpaan tekeleeseen siis, kuten arvata saattaa, mies oli pistetty pihalle ja paikalle oli palkattu joku nuori ja notkea kolli. Voitte varmaan ymmärtää etMutta kun tuossa marraskuun lopulla vihdoin keräsin rohkeutta koskea siihen Blacklistiin, totesin että hemmetti, tämähän on hyvä peli. Pelillisesti kyseessä on varmaankin parempi peli kuin sarjan edellinen osa. Oikeissa kohdissa on otettu riittävästi pelimekaanista takapakkia, ja toisaalla on menty sen verran eteenpäin kuin on osattu. Ja onhan tuolla uudella kaverillakin ihan rouhea ääni. Tiukat pyssy ohimolla -kuulustelukohtaukset pelistä tuntuvat kadonneen, mutta se dialogi mitä on jäljellä, on ihan Sam Fisheriä. Ehkä siinä hahmossa oli sittenkin jotain muutakin kuin Ironside. Hienoa!tä vähemmästäkin herkkä tietokonepelaaja voi järkyttyä.

Extra Life: Left 4 Dead 2

Peliporukkani kesken on ollut viime vuosina vähän vaikeuksia löytää passelia räiskintäpelattavaa LAN-tapahtumille. Tottakai Battlefieldit ja Call of Dutyt ovat olleet kierrossa, kuten vähän kaikki muutkin, mutta LANeilla nimenomaan kaikenlaiset arvotut tiimitappelut tai pöytä vastaan pöytä -väännöt ovat sitä kaikkein parasta antia. Battlefield kun on parhaimmillaan siellä 32-64 pelaajan serverillä, eikä meidän peliporukka ole aivan noin suuri… julkisilla servereillä taas pelaa kavereiden kanssa ihan hyvin netinkin yli.

Tänä vuonna pelastukseksi naftaliinista kaivettiin Left 4 Dead 2. Vähän jokainenhan sen meistä oli hankkinut jo aikoinaan, mutta pelitunnit olivat jääneet hyvin vähäisiksi. Ja voi perhana, miten hauskaa tuo on ollutkaan. Monipuolista ja erilaista, mutta silti melkoisilla matikkataidoilla optimoitu oppimiskäyrä. Pakko sanoa muuten Left 4 Dead 2:n kunniaksi ohimainiten, että vauhdikkaaksi meleetaisteluksi tässä on jotain, mistä Natural Selection kakkosten sun muiden pitäisi ottaa mallia. Ja paljon.

Muuta vuoden peli setitystä:

Vuoden peli -äänestys: Vuoden 2013 parhaat pelit -äänestys – nimeä ehdokkaat!

Lisää toimituksen suosikkilistoja: Pelit / Artikkelit