Toimituksen suosikkipelit 2014: Lehtosen valinnat

31.12.2014 12:00 | Miikka Lehtonen

Vuoden lähestyessä loppuaan mekin palkitsemme suosikkipelejämme. Toimituksen yhteisten valintojen ohella jokainen Domen porukasta sai myös itse osoittaa kunniaa viidelle suosikkipelilleen. Tässä on Miikka Lehtosen lista.

Kriteerit olivat taas yksinkertaiset: viisi peliä, jotka on julkaistu Euroopassa vuonna 2014. Alustalla, genrellä, arvostelumenestyksellä tai formaatilla ei ole väliä, joten 5/5 ja suosituspeukun saanut videopeli on yhtä kuranttia kamaa kuin ylägruusialainen lautapeli perunafarmareista, josta kaksi ihmistä on kuullut.

Viiden suosikkipelin ohella jokainen pääsi myös nimeämään vuoden iloisimman yllätyksensä ja nostamaan hattua vanhemmalle pelille, joka on upottanut kyntensä tämän vuoden aikana. Pidemmittä puheitta itse asiaan!

 

Uusi vuosi, samat , vanhat kujeet – ainakin osittain. Tämänkin vuoden listaa kasatessani pohdin, että valintoja on vähemmän kuin ennen. Aiemmin olen yleensä tämän jälkeen huomannut, että listalla on silti yli 20 peliä, joista pitäisi sitten karsia alaspäin, mutta nyt ei. Pelejä tuli yllättävän vähän ja karsinta oli lopulta aika helppoa.

Ehkä tämä johtui osittain siitä, että vuosi 2014 on lykkäysten vuosi. Niin moni tälle syksylle kaavailtu iso peli siirtyi ensi keväälle, että aukkoja syntyi väkisin. Tai ehkä olen vain pelannut lopulta liikaa riman alittavia pelejä? Oli miten oli, viisi peliä kyllä löytyi. Ja tässä ne ovat.

Dark Souls II

Dark Souls II oli juuri sitä, mitä odotinkin: lisää armotonta herkkua. Pidin Dark Soulsista suuresti, mutta PC-versiota satunnaisesti pelanneena tulin sen pariin liian myöhään. Siinä vaiheessa, kun valtavirta oli jo puskenut ohi ja se zeitgeist-pelin henki meni vähän ohi. Dark Souls II paikkasi tämän ongelman, sillä arvostelunakkini kera olin ensimmäisessä aallossa puskemassa peliä eteenpäin.

Hurahdin peliin kunnolla ja pelailin sitä useamman kymmenen tuntia jo ennen kuin mainiot DLC:t alkusyksystä pakottivat palaamaan takaisin vaarojen maille. Julkaisukunnossaan peli oli hieman repaleinen, mutta mainio GeDoSaTo-työkalu saa sen näyttämään kivalta ja pyörimään hyvin. Sitten odottamaan Bloodbornea!

Dragon Age: Inquisition

Dragon Age iski minuun useastakin syystä. Ensinnäkin pidän Biowaren peleistä kovasti. Toiseksi se, samoin kuin Dark Souls II, on peli, jota pelasin tyttöystäväni kanssa samaan aikaan kumpikin tahollaan. On hauska vertailla tekemiämme valintoja, edistystämme ja peliemme eroja. Vaikka tämän henkilökohtaisen kosketuspinnankin riisuisi pelistä pois, Dragon Age toimii.

Mainiot hahmot, kiinnostava tarina, sujuva pelattavuus ja muut Bioware-hyveet toki saavat rinnalleen pieniä ongelmiakin, mutta eivät ne peliä tapa. Eivät edes oikeastaan rampauta. Jos tässä on oikeasti se sapluuna, jolla Mass Effectit ja muut Bioware-pelit jatkossa tehdään, niitä voi odottaa innolla ja lämpimin mielin.

Middle-Earth: Shadow of Mordor

Vaikka en ennakkoon odottanutkaan Shadow of Mordorilta mitään, ei ole mikään yllätys, että se iski minuun niin kovaa. Iskiväthän Rocksteadyn Batman-pelitkin, ja Shadow of Mordor aloitti elämänsä battis-pelinä, ennen kuin siitä jostain syystä tehtiinkin vähän toisenlainen. Niitä syitä emme voi kuin arvailla, mutta ollaan silti iloisia, sillä tuloksena on erinomainen peli.

Perustoiminta itsessään toimii törkeän hyvin ja kaikki on vaivattoman sujuvaa ja kivaa. Peli liikkuu ripeällä tempolla, pelaajan hankkimat kyvyt ovat kiinnostavia, tehokkaita ja hauskoja käyttää ja kaikki muukin tuntuu olevan suunniteltu niin, että pelikokemus olisi mahdollisimman sujuva, voimafantasia mahdollisimman tehokas ja peli muutenkin tyydyttävä. Mutta voi pojat, se nemesis-systeemi: pelimaailmassa suhaavat örkit, niiden omat valtataistelut, pelaajan ja örkkipomojen välille muodostuvat luonnolliset vihasuhteet ja muut huikeudet ovat sitä kamaa, jonka avulla Shadow of Mordor nousee hyvästä pelistä erinomaiseksi.

Kukapa olisi vuoden alussa uskonut, että näkisimme parhaiden pelien joukossa Keski-maa-lisenssiä kantavan pelin? En minä ainakaan! Mutta kun nyt näin on useilla tahoilla jo käynyt, toivon, että muut vastaavia pelejä tehtailevat ottavat myös opikseen. Ubisoft, hei: näin teette seuraavasta Assassin’s Creedistä hyvän!

South Park: The Stick of Truth

Olen South Park –fanipoika. Olen katsellut sarjaa siitä lähtien, kun imuttelin kämäisiä RealMedia-klippejä waresaiteilta joskus 90-luvun hämärinä vuosina. Harva, jos mikään piirroskomedia on pitänyt tasoaan yhtä hyvin kuin South Park vuosien varrella. Matt Stone ja Trey Parker ovat jotenkin onnistuneet pitämään luomuksensa tuoreena ja relevanttina muutoksen tuulista huolimatta.

Ja South Park: Stick of Truth? Se on South Parkia. Alusta loppuun. Sataprosenttisesti. Eikä ihme, sillä kovina pelimiehinä tunnetut Parker ja Stone olivat itsekin peliä tekemässä. Niinpä huumori tuntuu autenttiselta (eli erinomaisen hauskalta) ja peli on täynnä herkullisia viittauksia sarjan vaiheisiin. Arvostelunakin nimissä pelasin South Parkin läpi parissa maraton-sessiossa, joiden aikana nauroin itseni kippuralle. Hillittömän hyvä peli, joka löytyisi listan kärjestä, ellei…

Bioshock Infinite: Burial at Sea Episode 2

Okei, tämä on kevyttä huijausta, koska palkinto ei ole yksistään Burial at Sea Episode 2:lle – vaikka sekin olisi sen arvoinen – vaan koko Bioshock Infinitelle. Ken Levinen peli on erinomaisen kiehtova ja toimiva esimerkki interaktiivisen tarinankerronnan mahdollisuuksista: kiehtova tarina, jossa etsivä ja jaksava pelaaja saa ylimääräisiä tärppejä, mutta joka toimii omilla meriiteilläänkin ja uskaltaa antaa pelaajan tehdä omia valintojaan.

Ja Burial at Sea? Levine tiimeineen lienee tiennyt jo kakkosepisodia tehdessään, että studion loppu oli käsillä ja että Bioshock tulisi siirtymään muiden käsiin. Burial at Sea kun vetää yhteen langanpätkiä koko Bioshock-sarjan ajalta. Aikanaan irrallisilta tarinanpätkiltä ja vastaamattomilta kysymyksiltä vaikuttaneet jutut saavat asiayhteytensä ja näin Bioshockin tarinasta muodostuu yhtenäinen ja toimiva kokonaisuus. Sellainen, jonka avulla kolme tähän saakka hieman irralliselta tuntunutta peliä muodostavatkin yhtenäisen tarinan maailmasta, jota tarkastelemme kolmesta — tai oikeastaan vielä useammasta — perspektiivistä.

Vuoden varrelle mahtui kyllä pelejä, joiden parissa minulla ehkä oli hauskempaa kuin Bioshock Infiniten DLC:n kanssa, mutta jos puhutaan kokonaisvaikutuksesta ja siitä, mikä peli liikutti minua eniten, vastaus on aika helppo. Kilpailuasetelma tosin oli myös hieman epäreilu, sillä Burial at Sea pääsi ponnistamaan seitsenvuotisen historian varrelta. Mutta toisaalta, moni muu tiimi ja peli ei olisi onnistunut kuromaan näin isoa maailmaa ja mytologiaa yhtenäiseksi paketiksi. Jo se olisi hatunnoston arvoinen saavutus.

 

Vuoden yllättäjä: Wolfenstein: The New Order

Minä, kuten varmaan moni muukaan, en odottanut Wolfenstein: The New Orderilta ennakkoon paljon mitään. Wanhojen räiskintäpelien uudelleenlämmittelyjä on nähty ennenkin, eivätkä ne aina varsinaisesti ole timanttia. Mutta Wolfenstein? Se, piru vieköön, oli. Ja melkein päätyi ihan listallekin.

Mainion tarantinomainen tunnelma ja käsikirjoitus, erinomaisen toimiva ja hauska maailma sekä tietenkin myös pirun kiva ja tyydyttävä räiskintä olivat kovaa valuuttaa Wolfensteinia pelaillessani ja ne ovat kovaa valuuttaa edelleen. Aina ei kannata antaa ennakkoluulojen häiritä, vaan ainakin Wolfensteinille kannattaa ehdottomasti antaa tilaisuus!

Extra Life: Hearthstone: Heroes of Warcraft

Mutta hetkinen, joku nyt sanoo. Hearthstonehan on vuoden 2014 peli! Niin, virallisesti. Mutta sen beta pyörähti käyntiin jo elokuussa 2013, mistä lähtien minä olen sitä pelaillut.

Pääsipä listalle sitten yksi ilmaispelattava mobiilipelikin, sillä minulle Hearthstone on nimenomaan tablettipeli. On niin kiva laiskana viikonloppuaamuna napata iPad yöpöydältä ja pelata pari matsia ennen kuin vääntäytyy sängystä ylös. Erinomaisen toimivat pelimekaniikat parittavat erinomaisesti keräilykorttipelit ja teknologian tavalla, johon perinteiset ”analogipeli tietokoneelle tungettuna” –korttipelikäännökset eivät ole pystyneet.

En ole itse pelaillut mitenkään HC-tasoisesti, joten en osaisi lähteä kommentoimaan metapelin syvintä olemusta tai muita kovien poikien juttuja, mutta sekin on vain osoitus pelin laadusta: se viehättää niin hardcore-väkeä kuin satunnaista pelaajaa.

Muropaketin uusimmat