Toimituksen suosikkipelit 2015: Juho Anttila

26.12.2015 16:00 | Juho Anttila

Vuosi 2015 lähestyy loppuaan ja Dome hiljentyy joulun ajaksi miltei kokonaan. Ei kuitenkaan täysin, sillä välipäivinä juhlimme vuoden parhaita pelejä.

Pyysimme jokaista Domen kirjoittajaa listamaan vuoden viisi suosikkipeliään yksinkertaisilla kriteereillä: kaikki pelit, jotka julkaistiin Euroopassa vuonna 2015, olivat kelvollisia. Sillä ei ollut mitään väliä, oliko kyseessä digipeli tai vaikka lautapeli. Myöskään pelin yleisellä arvostuksella tai Domen sille antamilla pisteillä ei ollut mitään merkitystä: nämä ovat henkilökohtaisia listoja.

Viiden suosikkipelin lisäksi jokainen sai nimetä vuoden 2015 suurimman yllätyksen — positiivisen tai negatiivisen — sekä kertoa, mitä odottaa eniten seuraavalta pelivuodelta. Sen suuremmitta puheitta päästetään ääneen Juho Anttila oman suosikkilistansa kera.

On aika taas jokavuotisen harmittelun siitä, kuinka hyviä pelejä ilmestyi moninkertaisesti enemmän kuin mihin töitä tekevän, opiskelevan ja perhettäkin pyörittävän aika riitti kokeilemaan. Se vähäinenkin aika tuli suunnattua erikoisesti, sillä vuoden alussa viime vuoden puolella julkaistu Dragon Age: Inquisition nielaisi peliaikaa toista sataa tuntia. Tämän vuoden aikana toinenkin peli aiheutti saman ilmiön, mutta mikä, se selviää eteenpäin lukemalla.

Kunniamaininnan ”kokeilematta hyvä” saavat tänä vuonna Fallout 4, Batman: Arkham Knight ja Bloodborne. Ainakin osa näistä noussee omaan kokeiluun ensi vuoden puolella. Sen verran tänäkin vuonna julkaistuja pelejä ehti kokeilemaan, että joukosta nousi esille viisi ajattoman erinomaista peliä. Ennen näiden listaamista kerron kuitenkin, mikä yllätti ja mitä odotan ensi vuodelta.

Vuoden yllättäjä: Life is Strange (PC, PlayStation 4, Xbox One)

lifeisstrange_ep5_season1_arv_03

Vuoden yllättäjä on samalla yksi vuoden viidestä parhaasta pelistä. Alempana kerron, miksi Life is Strange on niin hyvä peli. Tässä keskityn siihen, miksi Dontnodin episodipohjainen teiniaikamatkailuseikkailu iski niin nurkan takaa.

Kun firman esikoinen, Remember Me, haukuttiin pettymykseksi, olin eri mieltä. Tykkäsin itse sekä pelin kehutusta miljööstä että ajan manipuloimisesta eikä se toimintapuolikaan ollut hassumpaa. Odotin pelille jatkoa, jossa rouhea mutta lupaava ensirykäys vietäisiin uudelle tasolle. Kun kuulin, että Dontnod hyppäsikin episodipelijunaan, petyin siitäkin huolimatta, että Life is Strangen erikoinen aihevalinta tuntui etäisesti kiinnostavalta.

Itse asiassa episodipohjaisten seikkailupelien tulvan edessä Life is Strange olisi saattanut jäädä tyystin kokeilematta, ellei Dome-kollega Miikka olisi päätynyt arvostelemaan peliä. Teksti ja kommentit herättivät kiinnostuksen uudelleen ja kun ensimmäistä episodia pääsi kokeilemaan, ei epäilyksille jäänyt sijaa. Dontnod Entertainment nousi silmissäni kertaheitolla lupaavasta studiosta rohkeaksi uudistajaksi, joka ei jää polkemaan paikoillaan.

Vuoden 2016 odotetuin ilmiö: VR

Myös vuonna 2016 on odotettavissa nippu erittäin lupaavia pelejä. Itse tunnustaudun kuitenkin teknologianörtiksi ja myönnän odottavani virtuaalitodellisuuden läpilyöntiä. Ostoslistalla on sekä PlayStation VR ja Oculus Rift, peli-PC:n konehuone on päivitetty Oculus-vaatimuksiin vastaavaksi ja telkkarin vieressä hurisee luonnollisesti myös PlayStation 4.

Tiedostan hyvin, että ensivaiheen virtuaalitodellisuuspelit tulevat olemaan puoliksi kokeilua ja teknologiademoilua. Kestää aikansa, että uusista mahdollisuuksista opitaan ottamaan kaikki irti. Esimerkiksi Eagle Flight ja The Climb ovat tähän mennessä nähdyn perusteella pelillisesti ohkaisia grafiikkaharjoituksia, joiden ainoa tehtävä on esitellä komeita virtuaalimaisemia.

Eikä minua haittaa tämä tippaakaan. Ensikokeilu Oculus Riftin kehittäjäversiolla vakuutti minut siinä määrin, että tahdon surffata uuden teknologian aallonharjalla ja olla eturivissä mukana kokemassa sen ensimmäiset kaupalliset askeleet. Nyt on kuitenkin ensimmäinen kerta ties kuinka moneen vuoteen, kun viihde-elektroniikan saralla tapahtuu jotain oikeasti päräyttävää.

Ori and the Blind Forest (PC, Xbox One)

ori_and_the_blind_forest

Myönnän, olen pohjimmiltani pehmo, joka tykkää kauniista asioista. Ori and the Blind Forest on lumoavan kaunis sekä visuaalisen antinsa, äänimaailmansa että tarinansa puolesta. Metroid-henkistä tasohyppelyseikkailua ei voi juuri tämän paremmin tehdä.

Pelin maailmassa riittää löydettävää ja oivallettavaa vaikka millä mitalla. Viimeisen päälle sujuvat kontrollit, vauhtia ja rauhallisempia hetkiä yhdistävä pelattavuus ja kerta kaikkiaan lumoava miljöö luovat pelin, joka sai ainakin minut nuohoamaan kiitettävän laajan kartan kaikki nurkat salaisuuksien toivossa.

Täysin puhtain paperein Ori ei pääse. Olen yhä katkera siitä yhdestä alueesta, jonne unohtuneita salaisuuksia ei päässyt enää kaivamaan esille jälkikäteen. Veikkaan myös, että jos en olisi marinoinut itseäni Raymanilla ja Super Meat Boy:lla, muutama toistoa toiston perään vaativa pakenemisosio olisi saattanut lähettää ohjaimen televisioruutua kohti vievälle, lyhyelle lentoradalle.

Näistä kauneusvirheistä huolimatta Ori and the Blind Forest on parasta tasohyppelyä sitten Rayman Legendsin ja samalla yksi vuoden parhaista peleistä.

Life is Strange (PC, PlayStation 4, Xbox One)

lifeisstrange_ep5_season1_arv_04

Telltale Gamesin emotionaalisia valintoja korostava seikkailupelikonsepti on ollut menestys, jota kilpailijat eivät ole onnistuneet toistamaan yhtä onnistuneesti. Ei ainakaan ennen kuin ristiriitaista palautetta saaneen mutta minulle hyvin maistuneen Remember Me:n kehittänyt pariisilainen Dontnod Entertainment tarttui genreen episodipohjaisen Life is Strange -seikkailun myötä.

Firmaa ei voi syyttää ainakaan rohkeuden puutteesta, sillä teinicollegedraamaa ja supervoimia yhdistelevä tarina ei ensisilmäykseltä ole se kaikkein myyvin valinta. Jos joku on nyt jättänyt Life is Strangen kokeilematta sen vuoksi, että aihepiiri epäilyttää, viimeistään nyt on syytä korjata virhe. Kyse kun on vuoden parhaasta seikkailupelistä.

Life is Strangen vahvuus on aitoudessa. Vaikka ajan manipuloimiseen liittyvien kykyjen käyttö edustaakin fantasiaa, ovat hahmot ja päätarinaa syventävät muut tarinalinjat realistisia ja uskottavia. Itse asiassa tarinat ovat uskottavampia kuin valtaosa esimerkiksi televisiosta puskettavasta teinidraamasta.  Life is Strange on osoitus siitä, että hieno tarina ja hyvä peli ei katso lajityyppiä ja tapahtumaympäristöä, kunhan teos on tehty huolella ja rakkaudella.

Forza Motorsport 6 (Xbox One)

forza-motorsport-6-arvostelu (9)

Siirtyminen konsolisukupolvesta toiseen on aina haastavaa. Forza Motorsport 5 esitteli täysin uuden, Xbox Onen teknisiä mahdollisuuksia hyödyntävän pelimoottorin ja nipun uusia ominaisuuksia. Samalla sisällön määrä jäi pieneksi pettymykseksi ja luvalla sanoen osa uusista ominaisuuksistakin jäi hieman rouheaksi.

Forza Motorsport 6 korjaakin sitten kaikki edeltäjänsä ongelmat. Enemmän autoja, enemmän ratoja ja esimerkiksi paljon aiempaa paremmaksi viilattu Drivatar-järjestelmä tarjoaa pelin, joka hipoo lajityypissään täydellisyyttä. Kun ainoa haastaja löytyy omasta leiristä, Forza Horizon -spinoffsarjan suunnalta, voi sanoa Microsoftilla menevän autopelirintamalla tällä hetkellä todella lujaa.

En malta olla jälleen kerran kehumatta sitä, mikä nostaa Forza Motorsport -sarjan muiden yläpuolelle. Erityisesti PC-puolella löytyy realistisempia ajopelejä, mutta Forza Motorsport onnistuu siinä, mikä on itselleni tärkeintä: realismin illuusion luomisessa. Ajaminen on samanaikaisesti kontrollimetodista riippumatta äärettömän nautinnollista, mutta myös aidon tuntuista. Kun tämän tärkeimmän, ajettavuuden, ympärillä kaikki muukin on melko lailla viimeisen päälle kohdillaan, voidaan puhua aidosti viiden tähden ajopelistä.

Rise of the Tomb Raider (Xbox One)

rise_of_the_tomb_raider_arv_03

Vaikka Tomb Raider -sarjan kyykkäämään päässeen tason voi katsoa lähteneen korjaantumaan siinä vaiheessa, kun Crystal Dynamics otti Lara Croftin seikkailut haltuunsa, vasta kahden vuoden takainen Tomb Raider -reboot räjäytti potin. Teknisesti upea ja pelattavuudeltaan nautinnollinen seikkailu esitteli uuden, inhimillisen ja haavoittuvan Lara Croftin. Olin myyty, ensimetreistä lähtien.

Pohjimmiltaan Rise of the Tomb Raider on vuosipäivitys. Pyörä keksittiin uusiksi jo Tomb Raiderissa, nyt samaa kaavaa on hiottu entisestään. Uudistuksia riittää, mutta ne ovat pääosin pieniä viilauksia ja korjauksia sen sijaan, että toimivaa oltaisiin lähdetty muokkaamaan uusiksi.

Ja tiedättekös mitä? Se toimii. Rise of the Tomb Raider on joka osa-alueeltaan hieman pidemmälle viety ja parempi versio edellisestä osasta. Laajempi, kauniimpi, vähän vähemmän Uncharted ja piirun verran enemmän Tomb Raider. Kun taustalla on vuoden 2013 Tomb Raider, peli, jonka pelasin läpi kahteen kertaan ja lopputulos on vielä hieman parempi, olisi käsissä vuoden paras peli, ellei CD Projekt Red olisi julkaissut teosta nimeltä…

The Witcher 3: Wild Hunt (PC, PlayStation 4, Xbox One)

The Witcher3HeartsofStone_arv-gall-0019

On vaikea arvioida tarkkaan, kuinka paljon The Witcher 3 nielaisi minulta peliaikaa. Sata tuntia meni rikki varmuudella, kahta sataakin hätyyteltiin. Sinä aikana kaivoin esille valtaosan salaisuuksista ja tein lähes kaikki sivutehtävät.

Nautin haastavista taisteluista vaikeimmalla vaikeustasolla ja turhauduin loputtomiin Smugler’s Cache -kätköihin, joita ei olisi ollut edes pakko kerätä. Keräsin, koska tahdoin. Jännitin juonenkäänteitä, elin mukana. Ihastelin huikeita maisemia. Sain katkeransuloisen loppuratkaisun, pahoitin mieleni. Lähes minkä tahansa muun pelin kohdalla olisin sivuuttanut tämän olankohautuksella, nyt jäin miettimään pitkäksi aikaa, pelaisinko pelin uusiksi. En pelannut, koska tämä oli minun The Witcher 3 -tarinani, hyvässä ja pahassa.

On hämmästyttävää, kuinka eheä kokonaisuus The Witcher 3: Wild Hunt on. Huhut kertovat tekijätiimin paiskineen ylitöitä kyseenalaisissa olosuhteissa kuukausitolkulla tehdäkseen The Witcher 3:sta niin hyvän pelin kuin se on. Jos näin on, tulokset näkyvät. Avoimen maailman pelit ovat äärimmäisen harvoin, jos koskaan näin viimeisteltyjä. Avoimen maailman pelit pystyvät myös harvoin haastamaan tarinankerronnallaan lineaarisemmat kokonaisuudet. The Witcher 3: Wild Hunt tekee paitsi tämän, myös nostaa riman entistä korkeammalle.

The Witcher 3: Wild Hunt on yksinkertaisesti yksi kaikkien aikojen parhaista tietokoneroolipeleistä. Se on saavutus, joka nostaa odotukset tulevaa Cyberpunk-roolipeliä kohtaan kerta kaikkiaan tolkuttomiin korkeuksiin. Upea peli, joka kuuluu myös siihen itselleni ehkä lopulta kaikkein rakkaimpaan lajityyppiin.