Vuoden peli 2014: konsolikisan rasittavin piirre, munakkaimmat aseet ja esikuvalleen uskollisin lisenssipeli
Pelivuoden 2014 aikana on nähty paljon onnistumisia, mutta myös epäonnistumisia. Ennen kuin on aika katsoa tulevaan, katsomme taaksepäin ja palkitsemme vuoden pelejä.
Eilen mentiin negatiivisissa tunnelmissa, tänään vähän positiivisemmissa. Konsolikisan rasittavimman piirteen parissa negailun jälkeen nimittäin fiilistelemme munakkaimpia aseita ja esikuvalleen uskollisinta lisenssipeliä.
Konsolikisan rasittavin puoli: Pikselinviilaus ja 60 fps -kultti
Vaikka konsolikisa on tuonut mukanaan myös paljon hyvää, on siinä negatiivisiakin puolia. Nurkkapatriootit vääntävät, firmat säheltävät omiaan ja pelijulkaisijoillakin on omat ongelmansa. Mutta mikä näistä piirteistä on ärsyttävin? Se, joka saa meidät repimään vähiä hiuksiamme?
Paremmuuden selvittäminen on vaikeaa, kun verrataan pääasiassa subjektiivisia näkemyksiä. Miksi verrata alkuunkaan, kysyy joku, mutta konsolikansa huutaa moiset kerettiläiset hiljaiseksi alta aikayksikön. Onhan nimittäin äärimmäisen tärkeää varmistaa, että se juuri oman television alle valikoitunut viihdelaite on parempi kuin naapurin valinta.
Onneksi tarjolla on armoton, objektiivinen ja täydellinen mittari. Lasketaan pikselit ja silmissä vilisevät kuvat, tarkasti, yksi kerrallaan. Onhan se kuitenkin melkoista kidutusta katsella jotain, joka ei ole 60 fps ja 1080p. Ihan kuin hiekkaa hierottaisiin silmiin.
Voi että tätä korttia pelattiinkin markkinamiesten toimesta pöytään pakka sauhuten etenkin ennen kuin uudet konsolit, nämä sukupolvemme ihmelaitteet ja olohuoneen valtiaat julkaistiin. Tässä teille silmäkarkkia, aito HD ja niin monta kuvaa sekunnissa, ettei siinä pysy mukana mieli saatikka silmä. Television täydeltä uusia uljaita maailmoja, seikkailuja ja puhdasta digitaalista kauneutta.
Vaan kuinkas sitten kävikään? Teos toisensa jälkeen joutui taipumaan realiteettien edessä. Me ajattelimme, notta tyyliseikat ajavat ohi pikselinlaskennan sanoi joku. Meillä taas on niin hienot tekoälyrutiinit, että tehot oli syytä suunnata tärkeämpään käyttöön, sanoi toinen. Katsokaa, kuinka komea linssiheijastus, hehkutti kolmas ja toivoi, ettei kukaan huomaisi vaivihkaa tiputettua resoluutiota.
Harvassa ovat olleet ne pelintekijät, jotka ovat uskaltaneet sanomaan ääneen julman totuuden: tämän sukupolven konsolit ovat tehoiltaan pettymys. Virrankulutus, massatuotannon kustannukset ja ihan vain hienojen uuden sukupolven konsolikäyttöjärjestelmien ja kaiken maailman sosiaalisten härveleiden viemät tehot ovat ajaneet 60 fps:n graalin maljan tavoittelun ohitse. Hyvä on siinä ollut PC-herrarodun ylpeän edustajan myhäillä vieressä tehomyllynsä tuottamassa lämmössä paistatellen. Konsolitalonpojat, heh, se alempi luokka.
Vaan on asiassa toinenkin puoli, markkinamiesten katteettomien lupausten ja pelinkehittäjien pakon edessä annettujen meriselitysten ohella. Nimittäin se, ettei koko himputin resoluutio- ja ruudunpäivityskeskustelulla ole oikeasti mitään merkitystä. Silläkö se pelikokemuksen laatu ja laitteen tarjoamat mahdollisuudet mitataan. Pikseleillä?
Sillä välin, kun tehopelaajiksi itseään tituleeraavat vertailevat verkossa kuvakaappauksia, kansa ostaa uusia konsoleita ja nauttii suurissa määrin saamistaan kokemuksista. Se on nimittäin ihan sama, ylittyykö jokin keinotekoinen tehoraja, kun ruudulla näkyvä kokemus on kuitenkin monta kertaluokkaa komeampi kuin sen edellisen konsolin tuottama.
Turha on vedota miljoonan kärpäsen makutottumuksiin ja nyrpistellä nenäänsä riittämättömille tehoille, kun samanaikaisesti lukemattomat pelin ostaneet viihtyvät oikein viimeisen päälle. Siitä huolimatta, ettei pikselielitisti voi ymmärtää, miten jo julkaisussaan omaan silmään oksennukselta näyttävä räpellys muka voi kelvata kenellekään.
Vastaushan tähän on yksinkertainen: se tavallinen tusinapelaaja ottaa kokemuksesta ilon irti ilman epäoleellisuuksiin tarttuvaa nillittämistä, keskittyen peliin kokonaisuutena. Tarkkasilmäiset tosipelaajat taas, no, he kyttäävät uutissivustoja silmä tarkkana bongatakseen sen seuraavan isosti hypetetyn pelijulkaisun, joka joutuu luopumaan kunnianhimoisimmista grafiikkatavoitteistaan.
Vahingonilo kun on se iloista aidoin.
Juho Anttila
Esikuvalleen uskollisin lisenssipeli– South Park: The Stick of Truth
”Lisenssipeli” on usein kirosana. Halvalla tehty ja väkisin väännetty paske, joka toivoo, että lisenssi kantaa pelin vahvoihin myynteihin. Mutta ei aina. Joskus lisenssipeli on paitsi hyvä peli, myös esikuvalleen uskollen ja tekee sille oikeutta. Niin tässäkin kategoriassa.
Vaikka suuri osa peleistä edustaakin kokonaan alkuperäistä materiaalia, otetaan vaikutteita usein myös muista medioista. Erityisesti lisenssipelit, suoraan toisessa mediassa esiintyneiden sankareiden seikkailuja kuvaavat teokset, unohtavat kuitenkin usein juurensa. Kun pelillinen näkemys rakastetuista hahmoista poikkeaa tyystin totutusta, joutuvat fanit usein pettymään pahasti.
South Park: The Stick of Truth näyttää esikuvanaan toimivalta piirrossarjalta käytännössä sataprosenttisella tarkkuudella. Sen sijaan, että tekijät olisivat lähteneet kokeilemaan tietokoneen ja konsoleiden tarjoamilla mahdollisuuksilla ja hukanneet samalla South Parkin perimmäisen hengen, ovat he säilyttäneet oleellisen. Tästä voidaan toki kiittää South Parkin luoneita Trey Parkeria ja Matt Stonea, jotka osallistuivat pelin kehitystyöhön suoraan.
Osa onnistunutta pelitulkintaa on South Parkin räävittömän huumorin säilyttäminen sellaisenaan. Peli, jossa kohdataan niin avaruuden muukalaisia, natsizombieita kuin tonttujakin kuulostaa juuri niin South Parkilta kuin South Park -aiheinen peli vain ikinä voi kuulostaa. Anaaliluotauksen ja pelaajan itsensä suorittaman abortin kohdalla voidaan jo puhua varsinaisista South Park -tavaramerkistä.
Viimeksi mainitut muuten johtivat sensuuriin suuressa osassa maailmaa. Pelin julkaisija kun tulkitsi yllä mainitut kohtaukset tarpeettoman räävittömiksi eurooppalaisten, aasialaisten ja australialaisten silmille. Saksalaisia tahdottiin suojella vielä erikseen pelin lukuisilta natsiviittauksilta. Tyylitön valinta julkaisijalta, mutta tapa, jolla tekijät vastasivat sensuuriin, oli kuin sarjasta itsestään repäisty.
Sen sijaan, että loukkaavaksi pelätyt kohtaukset oltaisiin siivottu vähin äänin maton alle, tekijät keksivät toisen tavan kommunikoida niistä. Suurimmassa osassa sensuurin kohteeksi joutuneita maita näytettiin päätään käteensä nojaavaa patsasta itse kohtauksen sijaan. Kuvan yhteydessä näytetyssä tekstissä kuvattiin sensuroidun kohtauksen koko sisältö, niin graafisesti kuin se vain luetussa muodossa voidaan kuvata. Pelisensuurista tunnetun Australian kohdalla tekstin taustalla näkyi patsaan sijaan tietenkin itkevä koala.
Myös pelille valikoitunut genre osoittaa oivaa lähdemateriaalin tuntemusta. Pohjimmiltaan vanhahtava roolipeli pelaa täydellisesti yhteen teoksen tarinan kanssa. Lasten roolipelileikki, joka lähtee pahasti käsistä, on juonikuvionakin täydellisesti South Parkin tyyliin sopiva. Peli onkin kuin yksi pitkä, erinomaisen laadukas South Park -sarjan jakso.
Siinäpä siis Domen valinta peliksi, joka on uskollisin alkuteokselleen. Ei vapaita tulkintoja, käsikirjoittajien sooloilua ja kömpelöitä selityksiä medioiden välisistä eroista. Sen sijaan tarjolla on South Parkin henkeä kunnioittavia suunnitteluratkaisuja ja sarjalle itsellekin tyypillisiä linjauksia suhteessa sensuuriin, kysymykseen, jonka kanssa South Parkin tekijät joutuvat painimaan jatkuvasti myös TV-maailman puolella. South Park: The Stick of Truth on tyylikkäällä tavalla tyylitön, aivan kuten esikuvansakin.
Juho Anttila
Munakkaimmat aseet: Sunset Overdrive
Räiskintä on yleisestikin hauskaa, mutta erityisen kivaa se on silloin, kun aseissa on sitä jotain. Tyyliä, jytinää, meininkiä… munaa.
Kun etsitään peliä, joka esittelee vuoden jykevimmät mörssärit, komeimmat kanuunat ja muhkeimmat mäjäyttimet, ei ehdokkaista ole puutetta. Pelaajat rakastavat isoja aseita ja tekijät ovat enemmän kuin valmiita antamaan meille juuri sitä mitä me kaipaamme. Niin myös tänä vuonna.
Yllättävän hyvän Wolfenstein: The New Order -räiskinnän retrohenkinen kattaus olisi jotain toisena vuonna voinut voittaa himoitun tittelin. Tällä kertaa saksalaisen käsityöläistaidon kuvitteelliset hedelmät ylsivät perintöprinssin asemaan. Dark Souls 2 puolestaan kisasi animehenkisillä, järjettömän kokoisilla lyömäaseilla. Hyvä suoritus, joka ei kuitenkaan riittänyt aivan korkeimmalle korokkeelle.
Vuoden selvästi munakkain, monipuolisin ja kaikin puolin päräyttävin asevalikoima löytyy nimittäin Insomniac Gamesin peukunarvoisesta Sunset Overdrive -ilottelusta. Piirrosmainen, kieli poskessa väännetty parkourräiskintä lyö luun kurkkuun synkistelevämmille kilpailijoilleen silkalla anarkistisuudellaan ja kekseliäisyydellään.
Insomniac on toki hallinnut asepornon jo aiemminkin, olivathan mitä ihmeellisimmät mörssärit oleellinen osa Ratchet & Clank -sarjan pelejä. Sunset Overdrive vetää tämän pitkään harjoitellun konseptin kuitenkin aivan omalle tasolleen.
Sunset Overdrive vie kisan jo pelkällä anarkistisella monimuotoisuudellaan. Äänilevyjä ampuva High Fidelity edustaa tarjonnan kesympää päätä, happoa sylkeviä miinoja kylvävä Acid Sprinkler puolestaan nojaa kohti outoilua. Vaikutus toki on paitsi näyttävä, myös perin humoristinen.
Munakkuutta löytää selvemmin esimerkiksi räjähtäviä teddykarhuja ampuvasta TNTTeddy-singosta. Sarjatuliaseiden kohdalla voidaan puolestaan esittää perusteltu kysymys: miksi ampua pelkkiä luoteja, kun voi samalla vaivalla ampua ilotulitusraketteja The Roman Candle -kiväärin lailla?
Sunset Overdriven muhkeaakin muhkeammasta asevalikoimasta löytyy vastaavanlaisia helmiä vaikka kuinka paljon. Lista on vain toinen puoli totuudesta. Munakkuuden määrä nimittäin kasvaa vähintään toiseen potenssiin, kun ennestään hulvattomiin mörssäreihin pultataan kiinni erilaisia lisäbonuksia.
Ammuksia, jotka saattavat sytyttää kohteen lisäksi liian lähelle osuneet viholliset palamaan. Sähköammuksia, jäädytyspommeja, viholliset hypnotisoivia aivopesuammuksia. Sunset Overdriven listalta löytyy bonuksia joka makuun. Yhteistä kaikille on se, että niiden siivittämänä jo valmiiksi hektisen räjähtävä pelikokemus muuttuu, jos mahdollista, vieläkin näyttävämmäksi.
Oma suosikkini koko valikoimasta on Twist of Fate, bonusparannus, joka tekee pyssystä kuin pyssystä taktisen ydinaseen. Jokainen tappo Twist of Fatella varustetulla aseella voi, jos onni on myötä, aiheuttaa pienen ydinräjähdyksen. Sulkekaa vaikka silmänne ja kuvitelkaa loputon mutanttilauma, sankari grindaamassa puhelinlankoja pitkin rynnäkkökivääri kädessään ja vihollislaumaa niittävä luotimyrsky, jota tämän tästä säestää sienipilven oranssi loiste.
Siitä on laatuaika tehty.
Juho Anttila
