Watch Dogs 2 -ensikosketus osa 2 – avoin maailma, avoimet tehtävät, avoin pelitapa
Watch Dogs 2 on peli, jossa on asennetta ja asiaa. Kyberturva, vakoilu, tavallisen ihmisen merkitys, niitä nostetaan tapetille. Mutta on siellä alla myös kunnon toimintapeli!
Avoin pelimaailma sekä kutsuu mellastamaan että nautiskelemaan. Toimintamahdollisuuksista tulee väkisinkin mieleen eräs tietty kolmella kirjaimella tunnettu pelisarja, ja kyllähän se niin on, että kaikkia avoimen maailman pelejä verrataan väkisinkin siihen. Tämä on tietyllä tapaa vähän epäreilua, sillä Rockstarin megapelejä hiotaan niin pitkään, niin isolla rahalla ja ne takovat niin käsittämättömiä myyntejä, että ei vastaavaan pysty kukaan muu.
Ihan sille tasolle ei WD2 yllä, se sanottakoon suoraan. Mutta hieman kevyemmässä, laajemmassa avointen maailman pelien mitassa Dogsailu on oikein viihdyttävää ja toimivaa.
Lue myös: Watch Dogs 2 -ensikosketus osa 1 – hakkerit pienen ihmisen puolesta
Kaaos hiekkalaatikossa
Moni varmasti nauttii tarinatehtävien lomassa hiekkalaatikkopelien kaaosmahdollisuuksista. Niistä ei tunnu olevan nytkään pulaa, ja hakkeripelien tavat hämmennyksen luomiseen ovat varsin omalaatuiset. Ihmisten vakoilu, häiriköinti ja esimerkiksi poliisien kutsuminen toisten niskaan tekaistuilla syytöksillä ovat hassuja toimintoja, joille löytää monenlaisia käyttötapoja.
Eräässä vaiheessa ehätin aiheuttamaan hienoisen liikenneruuhkan parkkeeraamalla autoni tylysti keskelle tietä. Naureskelin liikennekaaosta ja hyödynsin sitä eri vekottimieni kokeiluun. Pirautin myös mafialle ja tilasin nämä tekemään iskun ohikulkijan niskaan. Ja kohta paikalle porhalsi auto, joka suoritti kunnon gangsterileffatyyppisen hit’n’run-iskun konepistoolilla. Siihen se raato jäi.
Gangsterien isku kuitenkin toi paikalle myös poliiseja, ambulanssin ja tv-ryhmän. Ambulanssimiehistö kipitti tutkimaan ampumisen uhria ja poliisit kummastelivat gangsterien kanssa käydyn tulitaistelun jälkeen, että mitäs ihmettä tämä oikein oli. Räiskettä keskellä katua, keskellä päivää? Peeloilin lisää kauko-ohjauksen kanssa, ajatin autoja vähän miten sattuu ja ohjasin yhden biilin tv-ryhmän auton kylkeen. Tämähän heitä ärsytti, etenkin kun alle jäi samalla kaksi poliisia. Viranomaiset olivat jo kovin, kovin hermostuneita, samoin tv-juontaja, joka ei osannut päättää jotta tehdäkö haastattelu vai paeta paikalta. Kun rouva poistui autosta, käytin taas auton kauko-ohjausta ja tönäisin vaihteen päälle. Auto melkein ajoi poliisien päälle, jolloin nämä paniikissa ihan vähän vahingossa ampuivat juontajaa. Tästä kasvoi kunnon kaaos, jota vielä vähän avitin lisää – ja naureskelin makeasti sivussa.
Ei kovinkaan kiltisti tehty, mutta perseillään mieluummin pelissä kuin kadulla, vai mitä?
Myöhemmin huomasin, että pollarien/mafia-iskun tilaaminen toimii myös hyvinä apuvälineinä tehtäviä suoritettaessa. Miten hankkiutuisin eroon ilkeästä katujengistä? No jos vaikka teen väärän hätäpuhelun poliisille, jolloin hyvällä onnella jengiläiset pistävät pollareille vastaan ja syttyy kunnon katusota. Sitä kun vähän avittaa omilla apukeinoilla, kuten vaikka lähellä olevien sähkölaitteiden ylikuormittamisella tai peruuttelee autoja ilkimysten päälle, niin onhan se sekä kätevää että hupaisaa.
Sekin auttaa, jos vahvasti vartioidun kohteen vartijoiden määrää vähentää käräyttämällä näitä poliisille tekaistuilla syytteillä.
Päättömän puuhastelun ystäville löytyy myös ohjatumpaa hölmöilyä. Nelikopterien ja radio-ohjattavien autojen kilpailut tuovat muun pikkuexpan lisäksi myös käytännön kokemusta teknisten apuvälineiden hallinnassa, mistä on toki apua kun niitä hyödynnetään tarinatehtävissä.
Ratin takana viihtyy
Kaupungista ja sitä ympäröivistä alueista nautiskelu auton ratissa on toki merkittävä osa pelikokemusta, sekä vapaan puuhailun että tehtävien muodossa. Ajaminen on tehty täysin uusiksi edellispelistä, ehkä hieman yllättävälläkin tavalla. Koko ajofysiikka on näet teetätetty muun muassa Driver-peleistä tunnetulla Reflections-studiolla, mikä on ollut loistava idea. Ajaminen näet tuntuu todella hyvältä, sellaisella hauskalla tapaa. Pakko käyttää sitä perinteistä GTA-vertausta: jos tykkäsit GTA V:n ajamisesta, tykkäät tästäkin. Autoissa on hienosti massaa ja kiihtyvyyttä, ja niiden hallinta vaatii sopivassa määrin taitoa ja hyvää otetta. Fiilis on hienosti realistisen ajopelin ja arcadekaahailun puolivälissä.
Tämän ansiosta pelimaailmaan on mukava tutustua ympäriinsä ajelemalla, eivätkä kiivaammatkaan takaa-ajokohtaukset herätä ärräpääsuonta. Homma on useimmiten hallussa ja vaikka vähän mokaileekin, niin ihan heti ei taival taitu. Tämä on hyvä juttu senkin takia, että kaupungin lainvalvonta on yllättävän tehokasta. Jos vähänkin ajelet toisten päältä, osoittelet pyssyillä tai herätät ihmisissä kauhua, niin johan joku soittaa poliisille. Jos et ehdi häiritä puhelua, kohta on kyttiä maisemissa ja pitäisi liueta maisemista.
Takaa-ajokohtaukset ovat – ainakin pelatussa määrin – vallan toimivia. Poliisit ovat sitkeitä seuraajia ja poliisiradioliikenteen kuuntelu antaa hyviä vihjeitä näiden toiminnasta. Poliisit tiedottavat aktiivisesti näköhavainnoistaan ja partioivat ympäristöä, jos niiltä pääsee vilahtamaan pakoon tai piiloon. Yksikään takaa-ajo ei ollut helppo, etenkään jos pakenemisen lomassa ajaa vahingossa jonkun päälle. Wanted-status vain kasvaa kasvamistaan, samaa tahtia kuin hikikarpalot otsalla.
Ajamisen sivujuonteena pelaaja voi myös käyttää ajaessaan käsiasetta, mille lienee jossain vaiheessa tarvetta joidenkin tehtävien lomassa. Mitään kunnon konetuliaseen laulantaa ei ajaessaan kuitenkin voi harrastaa, joten väkijoukkojen drive’n’gun-teurastukset voi unohtaa suorilta.
Myös hakkerointi sujuu ajaessa, mutta ei samalla monipuolisuudella kuin jalkapelillä. Jotain realismia tässäkin! Harva meistä pystyy naputtamaan älypuhelintaan samalla kun ajaa kahdeksaakymppiä keskustassa ja liiraa risteyksissä. Mutta pikanäppäimillä voi muun muassa viskellä katuun autot sammuttavia EMP-ansoja, vaihtaa liikennevaloja ja etäohjata muita autoja. Mikäs sen kätevämpää kuin vääntää poliisiauton tai edelläajavan ratti äärioikealle ja avata näin pakotie?
Hei, me hakkeroidaan
Mutta on pelissä muutakin kuin pölväilyä. Varsinainen hakkeritoiminta on levitetty lavealti osaksi jotakuinkin kaikkea tekemistä, ja sillä voi maustaa niin vapaampaa pelaamista kuin tehtävien suorittamista, kuten aiemmista kuvauksista voi vähän päätellä. Ihmisten tarkkailu ja analysointi luo peliin tiettyä yli-ihmisen, hakkeriguruilun fiilistä, mikä vain vahvistuu siinä vaiheessa kun työkalut otetaan oikeasti tehokäyttöön.
Sankarimme ykköstyökalu on astetta järeämmillä hakkerisoftilla varustettu älypuhelin, jolla voi hyödyntää Deadsec-hakkeriverkoston resursseja ja puukottaa lähes mitä tahansa ympäröivästä pelimaailmasta löytyvää digitaalitekniikkaa. Kännykän kautta avataan niin maailmankartta ja navigointityökalut, DeadSec Appi, selfieposetukset (!) mahdollistava kamera, erikois- ja sivutehtävät sun muut apuvälineet.
Varsinaista pelillistä toimintaa varten kännykässä on koko joukko toimintoja ja oikoteitä, joilla muihin ihmisiin ja etenkin ikävämpiin vartijoihin voi vaikuttaa. Esimerkiksi hiippaillessa kohteen valitseminen ja päätynapin hipaisu aiheuttaa välittömästi jonkinlaisen häiriön. Ehkä puhelin soi itsestään, ehkä jokin laite paukahtaa. Kohde ihmettelee ja ehkäpä pääset vilahtamaan nyt huomaamatta ohitse.
Kuten edellisessäkin Watchissa, valvontakameroihin hakkerointi ja kamerasta toiseen ”liikkuminen” on nytkin tärkeässä osassa pelikokemusta. Niiden avulla voi sekä tutkia paikkoja että myös käytännössä tehdä jotain. Esimerkiksi hyvin vartioituun paikkaan hiippaillessa tiedustelu on hyvin, hyvin tärkeää, tapahtui se sitten kameroiden kautta tai kauko-ohjattavilla. Kameroiden kautta se on kuitenkin toisaalta turvallisempaa, toisaalta rajatumpaa. Mutta ovien ja kulkuaukkojen avaaminen, turvalaitteiden hakkerointi ja ympäristön ansoittaminen sujuu hienosti.
Yksi vain näprää läppäriään ja naureskelee, kun vieressä jengit ampuvat toisiaan hengiltä. Menivätpä lankaan!
Pelaajalle tarjottujen keinojen ja välineiden monimuotoisuutta ei voi kehua riittävästi. Niitä on jopa niin paljon, että allekirjoittanut oli kesken kaiken, ilman alkututoriaaleja sekaan heitettynä jopa vähän hukassa. Mitä välineitä minulla olikaan ja miten niitä voi käyttää missäkin? Tainnutanko vartijan? Hakkeroinko turvajärjestelmän? Aiheutanko tuolla sähköhäiriön ja vilahdan sivukautta sisään? Käytänkö nelikopteria? Blokkaanko turvamiehen kännykän niin, ettei tämä pysty antamaan hälytystä? Hiljennänkö alueen kaikki sähkölaitteet elektromagneettimiinalla?
Watch Dogs 2:sta välittyy ihailtava paneutuminen avoimuuteen ja toimintamahdollisuuksiin. Pelaaja voi toki turvautua halutessaan suorempaankin toimintaan, mutta se olisi suoranaista pelin mahdollisuuksien väärinkäyttöä. Paikkoja vähänkin tutkimalla löytää nopeasti niin paljon valinnaisia tapoja hivuttautua kohti ratkaisua, niin monia kulkureittejä, niin monia tapoja ratkaisuihin, että niiden ohittaminen olisi suorastaan synti. Ajattelevalle ja taktikoivalle pelaajalle tarjotaan vaihtoehtoja kaksin käsin.
Tarjolla on myös kannanottomahdollisuus toimintapelien perussyntiin: väkivaltaan. Vaikka tuliaseet voivatkin olla joskus suoraviivaisempi vaihtoehto, voi pelaaja valita myös kuolettavien aseiden ja tainnutusaseiden väliltä. Ansat ja aseet voivat olla lopullisia tai tainnuttavia, ja väittämän mukaan pelin voi läpäistä myös täysin väkivallattomalla, hakkerointiin pohjautuvalla pelityylillä. Kerrankin siis räiskintäpeli, jossa ei tarvitse räiskiä!
Ja onhan se eettistä. Pienen ihmisen puolestahan tässä taistellaan. Onko oikein tappaa joku vain siksi, että hän on saanut työnantajaltaan määräyksen ”vahdi tuota varastoa”?
Vaikuttaa hyvältä
Yleisesti ottaen Watch Dogs 2 teki positiivisen vaikutuksen. Mutta niin teki aikoinaan myös Watch Dogs. WD-sarjan esikoisen hakkerointinäkökulma teki tuolloin todella vahvan ensivaikutelman, mutta pidemmällä tähtäimellä sen pelattavuus ei kantanut toivotun pitkälle. Ei se silti huono peli ollut, vaan enemmänkin vaihtelevantasoinen. Peruspätevää pelattavaa, hyviä ideoita, vaihtelevaa toteutusta ja vähän turhan geneeristä avoimen maailman toteutusta.
Jatko-osa vaikuttaisi kuitenkin lunastavan sen lupaukset. Kuten Miikka Lehtonen jo tuolloin totesi, ” veikkaan että tässä käy Assassin’s Creedit: tämä oli vähän niin kuin demo ja se todellinen huippupeli nähdään parin vuoden päästä.”
Niin tuntuisi käyvän. Watch Dogs 2:n pelattavuus tuntui viimeisen päälle viilatulta ja toimivalta. Ajaminen, kuljeskelu, räiskintä ja ennen kaikkea hakkerointivälineiden hyödyntäminen ympäristön ja ihmisten manipulointiin toimi nyt testatussa versiossa erinomaisesti.
Myös pelimaailma pää- ja sivutehtävineen näytti kiinnostavalta ja seikkailuun kutsuvalta. Mutta koska käytössä oli vain rajatusti aikaa, en ehtinyt koeajaa niitä kovinkaan perusteellisesti. Sivutehtävät ja -aktiviteetit vaikuttivat kiinnostavilta, mutta suurin kutkutus jäi varsinaisesta pihvistä, tarinasta.
Pizzaa, donitseja ja digivallankumousta.
Päätarina etenee tuttuun tapaan askel askeleelta, tehtävä tehtävältä, ja niitä voi suorittaa haluamassaan tahdissa. Tavanomaisen avoimen maailman seikkailujen tapaan tarina on paussilla sillä aikaa, kun pelaaja mesoaa jossain muualla, ja tarinatehtävän voi aloittaa kun huvittaa. Ja sitten mennään. Tilanne tallentuu tietyissä kohdin, mutta tarkkana saa silti olla, jos ei halua sohlattuaan pelata liian pitkää pätkää tehtävästä uudelleen.
Toisaalta tehtävissä mokailu on toteutettu sinänsä armollisesti, että niitä saa yrittää niin monesti kuin haluaa. Hankalamman tehtävän kohdalla onkin ihan hyvä taktiikka tutkia ja kompuroida ympäriinsä kerran pari, ja vasta sitten yrittää tosissaan.
Ja se tarina, ne henkilöt. Vaikuttavat kiinnostavilta ja värikkäiltä, mutta vaikea sanoa vielä sen syvemmin millaisia persoonia he ovat. Hahmoja varmastikin taustoitetaan pelin alusta saakka, mutta näin puolimatkasta mukana käyneenä tilanne he jäivät vähän epämääräisiksi. Okei, tuo kaveri ei paljasta identiteettiään edes kavereilleen. Tuo tykkää tatskoista ja läväreistä. Kaikki ovat jollain tapaa erikoisia persoonia, jotka sattuvat lisäksi olemaan pienen ihmisen puolella suuria korporaatioita vastaan.
Ehkä tämä asetelma ja nähdyn tarinankerronnan tyyli ja muodot ovat se suurin syy, miksi Watch Dogs 2 tuntuu niin lupaavalta. Tarinaa ja taustoja avataan useilla eri tavoilla, ja kaikki tämä suuri hakkeridraama ja ihmissuhteet höystetään ainakin pintapuolisesti uskottavalla teknologiahömpällä. Kokonaisuudesta tuntuu rakentuvan paketti, johon ainakin minä haluaisin todella mielelläni uppoutua syvemmälle. Nähdä mitä siellä tapahtuu, miten tarina etenee, mitä DeadSec-ryhmän jäsenet saavat aikaan ja millaisia erilaisia ratkaisukeinoja minä voisin keksiä tehtäviin.
Pelien kehuminen ennakkoon on aina vaarallista. Nähdyn kapean kaistaleen ulkopuolella voi olla ties millaisia bugeja ja löysempää designia. Mutta ainakin jutellun, haastatellun, kuullun ja pelatun perusteella Watch Dogs 2 paikkaa vahvasti edeltäjänsä ongelmia, ja tarjoilee mukaansatempaavan avoimen maailman pelikokemuksen.
Ehkä tämä on nyt se pari vuotta sitten ennustettu todellinen huippupeli. Toivotaan parasta!
Lue myös: Watch Dogs 2 -ensikosketus osa 1 – hakkerit pienen ihmisen puolesta
Watch Dogs 2
Kehittäjä: Ubisoft Montreal
Julkaisija: Ubisoft
Tulossa: PC, PlayStation 4, Xbox One
Pelaajia: 1, 2-? (internetissä)
Pelin kotisivu: http://watchdogs.com/
Jukka O. Kauppinen
Lisää aiheesta
Watch Dogs 2 jatkaa edellisen pelin tietoturvauhkien linjalla. Digitaalinen maailma on täynnä tarkkailijoita, jotka kokoavat sinusta tietoja, joita voidaan hyödyntää monin tavoin. Periaatteessa tämä voisi olla hyväkin asia, mutta San Franciscoon sijoittuvan toimintapelin sankarit ovat haistaneet tietoverkkojen uumenista jotain huolestuttavaa. Järjestelmä kun ei toimi niin kuin sen pitäisi. Periaatteessa sen pitäisi suojata kaupungin asukkaita ja auttaa niitä. Koodin seassa on kuitenkin toimintoja, jotka suojelemisen sijaan valjastavat tietoverkon koko kaupungin kokoiseksi nuuskintajärjestelmäksi.
Watch Dogs 2 -ensikosketus osa 1 – hakkerit pienen ihmisen puolesta
Lähitulevaisuuteen sijoittuvan Watch Dogsin näyttävin ja näkyvin ominaisuus oli näytillä jo ensimmäisessä demossa. Kännykkänsä avulla päähenkilömme Aiden Pearce voi hakkeroida miltei mitä vain. Pelimaailmassa hahmojen vieressä leijailee infolaatikoita, jotka kertovat vaikka, että Aapo Alanen tykkää etsiä netistä tuhmia anime-videoita. Tai on Cthulhu-intoilija. Tai salainen furry. Joskus Aapolla voi olla vaikka rahaa tai koodinpätkiä, jotka voi hakkeroida hänen puhelimestaan nappia painamalla.
