Watch Dogs –ensikosketus: kuin Chicagossa konsanaan [osa 2]
Kaikki on dataa. Sinä, minä, sinun digitaalinen avatarisi ja minä tiedän kaiken, mikä on dataa. Minä tulen ja luen sinut tietämättäsi. Mutta osaan minä monta muutakin temppua, kehaisee Ubisoftin Watch Dogs –hakkeriseikkailu.
Yllättävin puoli Watch Dogsin ensikoskettelussa oli pelin valtava hiekkalaatikko. Grand Theft Auto –pelisarjaa hengessä lainaava avoimen maailman toimintaseikkailu vie pelaajaa mitä erilaisimpiin suuntiin, ja päätarinan voi halutessaan jättää sinne sivuun hautumaan.
Lue myös: Watch Dogs –ensikosketus: digitaalinen hiekkalaatikko [osa 1]
Peli sijoittuu virtuaaliseen Chicagon kaupunkiin, joka on monella tapaa hyvin lähellä aitoa kaupunkia. Ei viimeisen päälle aito tai pikkutarkka, mutta hyvin lähelle. Jos joku haluaa ajella tuttavansa talon ohi tai verrata katuja Goole Street Viewillä, niin ei taida ihan onnistua. Eroja on paljon, mutta etenkin keskusta-alue on toisaalta mallinnettu reunustoja tarkemmin aidon mukaisesti.
Toki yhtäläisyyksiä olisi syytä löytyä, sillä pelikehittäjät ovat olleet tiukassa yhteistyössä Chicagon kaupungin kanssa. Kehittäjät saivat käyttöönsä tarkat tiedot kaupungin pohjakaavoista, tietoverkkopalveluista ja linjauksista, sähkö- ja lämmitysjärjestelmien rakenteesta ja muista detaljeista. Liikennevaloverkko on tehty aidon mukaisesti ja kaukolämpöverkosto lainaa paljon aidosta.
Toki peli vie asiat monta askelta tämänpäiväistä pidemmälle, sillä kaikeksi onneksi kokonaisia kaupunkeja ei ole vielä verkotettu aivan Watch Dogsin tapaan yhdeksi valtavaksi CityOS-järjestelmäksi. Siihen suuntaan tosin mennään, askel kerrallaan.
Kaupunkisuunnittelussa on kuitenkin ollut tärkeämpää luoda oikea Chicagon fiilis ja viedä se pelillisesti järkevään ympäristöön. Tätä on tavoiteltu monin keinoin, ei vähiten pelitiimin jäsenten kaupungissa hengailulla ja tarkalla taustatyöllä. Mainiona detaljina Ubin tiimin äänisuunnittelijat viettivät kaupungissa kokonaiset kuusi viikkoa pelkästään ääninäyttelijöitä nauhoittamassa. Kaikki pelissä kuultavat pulinat, aina kadunmiesten sivukorvalla kuultuja taustakeskusteluja myöten, puhutaan aidolla Chicagon murteella.
Myös käsikirjoittajaporukka viihtyi kaupungissa pitkiä aikoja jalkautuen kaduille tutkimaan paikkoja ja niiden sopivuutta pelin näyttämöksi.
”Meidän täytyy saada pelillinen Raamattumme kuntoon”, kertoi tästä käsikirjoittaja Kevin Shortt.
”Me mietimme nähtävyyksiä ja kuinka niitä voidaan käyttää pelissä, vai voidaanko. Keskusta-alue ja The Loop, Magnificent Mile (toim. huom. North Michigan Avenue –katu), kaupungin eteläpuoli – me rakensimme ne tarjoamaan sopivan pelimaailman ja oikeanlaisen tunnelman.”
Visuaalinen, äänimaailmallinen ja arkkitehtoninen tyyli ovatkin Shorttin mukaan niin hyvät, että peliä testanneet paikalliset tunnistavat eri kaupunginosat ja paikat, vaikka pohjakartta ei olekaan aivan sama.
”He löytävät pelistä kotikaupunkinsa viban.”
Ja pelialuettahan riittää. Monista kuvista ja videoista tuttu kaupungin ydinkeskusta on vain pienen pieni osa kokonaisaluetta, joka vaikutti raapaistuna hyvinkin GTA V:een verrattavalta valtavalta maailmalta. Kaupunkialue, esikaupunkeja, tehdasalueita, slummeja, maaseutua, merenrantaa, metsiä, kaikkea löytyy ja kaikkialle voi mennä. Chicagon maineikas kaupunkijuna puksuttaa omaan tahtiinsa ja pelaaja voi matkata sen kyydissä. Sisällä tai ulkona. Tieverkosto levittäytyy kymmenien kilometrien matkalle joka suuntaan, ja niinpä mietimmekin: mitä kaikkea sieltä sivummasta mahtaakaan löytyä?
Luultavasti vaikka mitä, sillä tuskinpa päähenkilöllemme on tuupattu kykypuuhun turhaan vaikkapa neliveto- ja maastoautojen hallintakykyä. Kulkuneuvojakin on päälle 75 erilaista perustyyppiä, aina moottoripyöristä muskeliautoihin, nelivetoihin, limoihin, kilpa-autoihin sun muihin saakka. Kaikilla on ”oma, uskottava ajofysiikkansa”, joskin tällä kohtaa on ihan sallittua vähän yskiä nyrkkiin. Kyllä autoissa on selvät eronsa, mutta realismi on vähän etäinen käsite. Pakollinen GTA V –vertaus: samanlaista porhaltamista se on. Autotkin voi pölliä samalla tavalla. Pelaaja voikin suunnata leppoisin etäisille sivupoluille päätarinasta hakkerismin pänniessä. Mikä ihanampaa kuin kiitää urheiluautolla moottoritietä, ohitellen turvenuijia auringon painuessa hiljalleen horisontin alle. Valot päälle ja nautitaan yöstä.
Kyllä tässä hiekkalaatikossa pelmaa mielellään!
Pääjuonen höystettä
Ja kun puhumme hiekkalaatikosta, on ainakin joissakin tehtävissä hämmästyttävän paljon valinnanvaraa. Eräskin näytetehtävä oli täysin vapaamuotoisesti selvitettävissä vaikkapa puhtaana hiiviskelynä, räiskintänä tai hakkeritaitoja hyödyntämällä. Pelaajaa ei mitenkään tyrkitty tiettyyn pelitapaan ja kaikki ratkaisutavat olivat tietenkin yhtä oikeita, mutta mitä enemmän melua ja ruumiita, sitä enemmän se vaikuttaa pelaajan maineeseen ja tietenkin poistumiseen, jos aseleikit ovat houkutelleet paikalle laumoittain poliiseja.
Loppumetreillä kohutut hakkeritaidot ovatkin pelissä lähes valinnaisia. Niitä ei ole pakko käyttää koko aikaa, joten pelaajalle jää valinnanvapaus: haluatko mieluummin hiekkalaatikkotoilailua Chicagossa vai täysimittaisen kyberpunkahtavan pelikokemuksen?
Alussa peli on toki vielä kohtuullisen suoraviivainen. Ensimmäisessä tehtävässä neuvoskellaan kuljeskelun, hiippailun ja hakkeroinnin alkeita. Ensin tosin ihan vähän kuulostellaan sitä paskiaista, joka vuosi takaperin yritti murhata sinut – ja niittasikin sisarentyttären. Ei kaverista paljoa saatu irti, mutta jotain kuitenkin. Ja kun kiva kaveri ollaan, niin se paska jäi vielä henkiinkin. Jatketaan läpsimistä myöhemmin, nyt kätyri hilaa tajuttoman murhaajapaskan jonnekin parempaan talteen kun itse yritetään päästä huomaamatta pakoon täpötäydeltä urheilustadionilta.
Alkuaskeleiden tiiviissä tutoriaalissa päästäänkin hyvin perille pelin ydinsaloista. Vartijoita tuolla, ne kulkevat näin, katselevat tuonnepäin ja minäpä viuhahdan näkösuojasta toiseen heidän huomaamattaan. Perus. Sitten vähän haastavampaa. Nyt on tyyppejä, joiden ohi ei päästäkään. No, haxataan valvontakamerat, siirrytään kamerasta toiseen ja tutkitaan alue. Tuolta noin kun vähän bittiä kääntää, niin siitähän saa aikaan sähkökatkon. Ja yhtäkkiä kymmenettuhannet ihmiset kiljuvat pimeällä stadionilla, joten tästähän hiippaisee oikein kätevästi ulos.
Pian ollaankin hiekkalaatikon ytimessä. Minne menisin, mitä tekisin. Kaupunki on avoinna edessäsi, heti kunhan vain pääset ulos painajaisten ytimestä takaisin todelliseen maailmaan. Kämppä ei ole järin luksusta, mutta onpahan ainakin ohuet seinät ympärillä. Mitäs sitten?
Kävelen ulko-ovesta asuntolan terassikäytävälle. Näppäimen padia, mitäs mistäkin tapahtuu. Kas, tuosta namiskasta Aiden otti aseen esille. Vieressä kävelevä tyyppi sai sätkyn, pakeni, soitti poliisille ja koko naapurusto veti maihin, kun poliisien armada saapui nappaamaan pyssymiestä. Nyt tuli failattua ja perhanan pahasta. Note to self: pyssyillä ei pidä huitoa julkisella paikalla.
Retryämisen jälkeen uudelleen ulos suurta maailmaa ihmettelemään. Tutoriaali esittelee cyber-korttelipoliisitehtävät. Aiden salakuuntelee muiden ihmisten puhelinkeskusteluja ja tarkkailee ihmisiä profiloiden näistä epäilyttävät persoonat kuin pahimman luokan kerrostalokyttääjä kerrassaan. Tosin sillä positiivisella kulmalla, että pelaaja voi sännätä liikenteeseen suunnitteilla olevan tai jopa käynnissä olevan rikoksen havaitessaan. Tätä tulikin pelailun mittaan kokeiltua muutaman kerran, joskus onnistuen, joskus mokaillen. Erään kerran salakuuntelin ryöstöä suunnittelevien pulinoita, sain selville heidän summittaisen sijaintinsa ja kipittelin kohdealueelle. Siellä kului kotva tarkkaillen – liian pitkä kotva, sillä rosvot ehtivätkin tehdä ilkeytensä ennen kuin tajusin kupletin juonen.
Toisella kertaa haistoin taas tekeillä olevan keikan. Menin alueelle mutta nyt olinkin liian näkyvästi hollilla. Rosvot haistoivat palaneen käryn ja menivät vain ohi.
Onnistumisiakin tuli. Rosvot jäivät kiikkiin, joskus helposti, joskus kunnon takaa-ajon jälkeen. Kansalaiset kiittävät ja kaupunki on taas yhtä rosvoa parempi paikka elää. Eri tehtävissä on mukavalla tavalla toimintaa, liikkumista, takaa-ajoja, stealthia, tarkkailua ja hakkerointia. Niistä jäikin hyvä fiilis.
Kummastuttaa kuitenkin. Miksi kaveri, joka oli vuosi sitten estoton digitaalinen rosvo, on nyt kunnon kansalainen ja jahtaa kaduilla rikollisia? Miten tämä äkillinen moraalinen loikka selitetään, kun Aiden toisaalta pöllii aivan surutta autoja vaikka liikennevaloista?
Miksi pahis onkin nyt hyvis, joskin silti ihan vähän pahis? Se ei testisessiossa selvinnyt. Toivottavasti lopullisessa pelissä tätä aukaistaan.
Seikkailtavaa muuten pitäisi piisata keskiverrolle pelurille nelisenkymmentä tuntia, jos tämä viihtyy parikymmentä tuntia pääjuonen ja loput sekalaisten sivutehtävien parissa. Jos oikein tykkää nuohota ja koluta, niin satakin pelituntia saattaa irrota. Sen päälle moninpelitehtäviä ja nettihaasteita.
Kerrostalokyttääjä 2000
Hiekkalaatikkoleikkieni lomassa puuhastelin kaikenlaista. Ajelin autolla ympäriinsä. Ihastelin maisemia. Kaahasin hirveää vauhtia ja sain poliiseja perääni. Karistin kytät kannoiltani. Opin käyttämään digitaalisia kikkojani kesken autoilun. Vaihdoin liikennevalot mieluisakseni ja katselin kuinka muut kolaroivat päättömän punavihertanssin seurauksena. Tajusin, että minähän pystyn kierosti pommauttamaan kaukolämpöputket vai mitä paineistettuja viemäreitä ovatkaan – ja niin keskelle tietä avautuu mahtava geysiri, joka tekee tosi hallaa takaa-ajajille.
No, enhän minä ihan kaikkea aivan alussa osannut. Ensin piti hakkeroida sisään kaupunginkattavaan tietoverkkoon. Siitä kerron vasta ensikosketuksen seuraavassa, viimeisessä osassa.
Ihmisten vaaniminen kyllä tuntui oudolta. Piilokyttämäisen herkulliselta, tirkistelijän paratiisilta. Katson tyyppiä ja avaan hänen kansionsa. Työtön. 35 vuotta. Tilillä pirusti rahaa. Taitaa tehdä pimeitä hommia. Salakuuntelen rakastavaisten puhelinkeskustelua. Puhumattakaan siitä, mitä voin tehdä CityOS:n kautta. Siitäkin vasta ensi numerossa…
Vaanimisella on kuitenkin omat perusteensa. Maustetta elämään ja sivutehtäviä. Niitä kyllä löytää muualtakin. Lennostakin. Tai tarinan kulmalta. Tekemistä ja palkkahommia tulee vastaan kiitettävässä määrin. Metapeliäkin on rakennettu jos jonkinlaista, enkä ehtinyt päästä läheskään kaikesta perille. Pelaajalla on fiksereitä, jotka pyytävät apua. Palkkaduuneja, joilla tienaa rahaa ja mainetta, milloin parempaan suuntaan, milloin pahiksempaan. Ilmeisesti kaikennäköiset tekemiset vaikuttavat pitkällä tähtäimellä siihen, miten muut sinuun suhtautuvat.
Ensikosketuksen kolmososassa sekä räiskitään kunnolla että pureudutaan lopulta asian ytimeen: hakkeroinnin syvään olemukseen.
Watch Dogs
Tekijä: Ubisoft
Julkaisija: Ubisoft
Tulossa: PC, PlayStation 3, PlayStation 4, Xbox 360, Xbox One (27.5.2014)
Tulossa: Wii U (talvi 2014)
Pelaajia: 1, 2-? (internetissä)
Kotisivu: http://watchdogs.ubi.com
Jukka O. Kauppinen
Lisää aiheesta
Watch Dogs –ensikosketus: digitaalinen hiekkalaatikko [osa 1]
Aiden Pearce käyttää taitavasti hyväkseen osaamistaan, jonka avulla hän voi uida digitaalisten verkkojen uumenissa ja vaikuttaa ympäristöönsä. Hän voi lukea ihmisten digitaalisen jalanjäljen ja tarkkailla muita. Kuka tuo on? Ammatti? Tulot? Rikosrekisteri? Aiden voi kuunnella lähiympäristön ihmisten puheluita ja jäljittää soittajia.
Watch Dogs –haastattelu – hakkeriräiskintää tulevaisuuden Chicagossa
”Pelin idea tuli nykypäivän teknologiasta ja siitä kuinka käytämme puhelinta jokapäiväisessä elämässämme. Ei pelkästään puhumiseen ja netissä surffailuun, vaan asioihin, joita on ympärillämme. Ympäristömme ovat kaupunkeja, joissa on valtavasti teknologiaa. Siitä syntyi idea antaa pelaajalle kaikki valta hallita ympärillä olevaa teknologiaa. Ryhdyimme tutkimaan hakkeroimista ja kuinka teknologiaa voidaan käyttää hyväksi.”
Lue myös
Alien Isolation –haastattelu: ”halusimme tehdä pelin, jollaista kukaan ei ole vielä tehnyt” [osa 1]
Evolve marssii avaruusviidakossa Left 4 Deadin jalanjäljillä
Grafiikka voi aina olla parempaa
Panssarivaunuja, kämppimistä ja yllätysliikkeitä – World of Tanks -olympialaiset
Trials Fusion –haastattelu – sähkömopo, Judge Dredd ja kylmää kahvia
Wiikon wanha: Tom Clancy’s Rainbow Six
