Wiikon wanha: Alone in the Dark 2, zombiemerirosvomuodin edelläkävijä

07.03.2016 19:30 Pekka Leinonen

Miksi tämä juttu ei käsittele sitä parasta, ensimmäistä Alone in the Darkia, sitä lovecraftmaista seikkailua, josta kaikki sai alkunsa, jossa lattia narisi ja ikkuna särkyi? Sitä, josta sikisi Resident Evil ynnä muut selviytymiskauhut? Siksi koska allekirjoittaneella on ehkä pelihistoriansa painavimmat muistot nimenomaan kakkososasta. Ja koska tätä kirjoittaessa joulu lähenee kovaa vauhtia. Pelihän sijoittuu juurikin jouluaattoon vuonna 1924.

Zombithat ovat olleet suosiossa vuositolkulla ja merirosvot kelpasivat vielä ainakin pari vuotta sitten. Infogrames taisi olla aikaansa edellä. Nimittäin vuonna 1993 Infogramesin julkaiseman AitD2:n viholliset kun ovat epäkuolleita merirosvoja, jotka ovat jatkaneet riehumistaan jo Lentävän hollantilaisen ajoista asti. Toki osa piraattizombeista on modernisoitunut, joten ne osaavat käyttää tuliaseita ja pukeutuvat ajan hengen mukaisesti kuin gangsterit kieltolain aikaan. Toiset jatkavat traditionaalista elämäänsä merirosvolaivalla.

Juoni alkaa, kun miljonaari-isän silmäterä kaapataan Kalifornian Hell’s Kitchenin kartanoon. Yksityisetsivä Striker lähtee pelastamaan häntä, mutta juuri ratkaisevalla hetkellä hänen kohtalonsa sinetöidään kuolettavasti. Mutta onni onnettomuudessa, hän on lähettänyt virka-apupyynnön ensimmäisestä osasta tutulle Edward Carnbylle.

Koska Strikeristä ei kuulu pariin päivään, päättää Edward lähteä tutkimaan asiaa suorastaan räjähtävällä voimalla. Valitettavasti Carnby ei ole oppinut juuri mitään edellisestä tutkinnastaan, sillä hän ottaa mukaansa aseistuksenaan vain.038-pistoolin ja kuusi luotia. Sillä tappaa hädin tuskin ensimmäisen vihollisen. Onneksi pian saadaan käyttöön Thompson-konepistooli (joka jumittaa juuri väärällä hetkellä), lyömäaseita ja rynnäkköhaulikko. Tuliaseisiin panoksia löytää harvakseltaan, joten kannattaa hyödyntää ympäristöstä toisinaan löytyviä ansoja, tai jäädä kyttäämään nurkan taakse leipälapion kanssa ja huitoa siitä.

Kontrollit olivat siihen ykkösestä tutut ”tankkikontrollit”. Hahmo kääntyi hitaasti, juoksi tuplanäpäytyksellä, aseilla ei meinannut osua ladonseinäänkään, inventaariosta valittiin joko toiminnot työntää tai vetää turpaan. Ensimmäiseen osaan verrattuna peliä on helpotettu sen verran, että Carnby osaa poimia esineet ilman etsi-toimintoa, kunhan saapuu niiden kohdalle.

Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että peli helppo olisi. Osa puzzleista oli nuorelle jampalle aivan käsittämättömiä, ja jos vihollinen ehti ampua ensin, niin oli sama ladata peli viime tallennuksesta. Onneksi siihen aikaan tunnettiin vapaatallennus.

Lienenköhän ollut kymmentäkään kun pelailin Darkia serkun luona luvattoman paljon. Koneena oli vanha 386:n ja versiona vähemmän laillinen versio. Pelissä oli toki, kuten siihen aikaan kuuluu, kopiosuojaus. Tämä oli kierrettävissä vallan vekkulilla tavalla: hakkaa funktionäppäimiä kuin manian vallassa ja suojaus saattaa mennä ohi. Joskus tämä onnistui ensimmäisellä kerralla, joskus tunnin jälkeen. Silti mikään ei estänyt nuorta mieltä yrittämisestä kerrasta toiseen.

Alone in the Dark 2 ei ole kestänyt aikaa kontrolleillaan, mutta muuten joka ainoalla osa-alueella. Tarina on hieno, rosoinen vektrografiikka vetoaa edelleen, soundtrack on looppaavuudessaankin hypnoottisen hyvää… Ehkä tämä on sävytetty nostalgialasein, mutta joka tapauksessa kyseessä on teos, joka allekirjoittaneen täytyy pelata uudelleen ainakin kerran vuodessa.

Iloksi ja onneksi sarjan kaikki kolme osaa löytyvät GOGista yleensä halvalla.