Wiikon wanha: Bruce Lee

23.10.2008 14:30 Jukka O. Kauppinen

Kun maata vielä peitti ikirouta, ja pienet, toisistaan eristäytyneet ihmisheimot taistelivat elämästään sapelihammaskissojen sekä valtavien mammuttien kanssa, kasettiasema oli jumala. Se oli ankara ja kostonhaluinen sekä vaikeasti lepyteltävä olento, jonka ikeen alla alkukantaiset pelaajat kärvistelivät.

Pelien lataaminen oli hermoja raastavaa puuhaa. Sen kuitenkin kesti, koska A) vaihtoehtoja ei ollut muutamaa moduulipeliä lukuun ottamatta ja B) koska silloin kaikki pelit olivat fantastisia. Muistaakseni.

Bruce Lee oli toimintapeli, jonka äänitehosteet ja kentät iskevät edelleen. Kung Fun voima ja karaten iskevä nyrkki, ne ovat edelleen kirkkaasti mielessä ja naksauttavat retrosedän tuoliltaan. Siitäkin huolimatta, että peli oli niinkin simppeli.

Pelaaminen koostui jonkinlaisten lyhtyjen keräämisestä ja Jeet Kune Do -spesialistia ahdistelevan ninjan sotkemisesta suohon. Joukkoa tummaa koristi myös merkillinen, vihreä ja vahvassa lihassa oleva Yamo-niminen hahmo, jota sai ohjata kaksinpelitilassa.

Bruce Lee ei ollut kovin hankala peli. Kuolo korjasi rikasta satoa, mutta muutaman yrityksen jälkeen kentät juoksi läpi ilman suurempia ongelmia.

On vaikea sanoa, mikä pelissä loppujen lopuksi oikein viehätti – se ei näyttänyt juuri miltään, eikä hahmojen liikevalikoima (Bruce itse osasi hypätä, lyödä, tehdä lentopotkun ja painautua matalaksi, muut vielä vähemmän) ollut järin runsas. Jotenkin se vain viehätti. Aivan erityisesti kaksinpelinä. Voi niitä aikoja. Siinä jäivät kaverin siskotkin ihan huomiotta, kun tahkosimme vain Bruce Leetä kahdella ilotikullamme, kenttä kentän jälkeen. Kyllähän se taisikin olla yksi kaikkien aikojen ensimmäisistä kunnon cooppikaksinpelin tarjoavista peleistä.

Oli miten oli, Bruce Lee on klassikko.