Uusimmat

Xbox Live Arcade -pelit testissä (osa 13)

18.01.2012 12:03 Jukka O. Kauppinen

Xbox Live Arcade -pelipalvelun julkaisujen syynäys jatkuu taas kymmenen uuden pelin kasalla. Tarjolla on sekä uutta että vanhempaa XBLA-herkkua. Ja vähemmän herkkua.

Tällä kertaa testissä pelit: Bejeweled 3, Bejeweled Blitz Live, Days of Thunder: Arcade, Deadliest Warrior, Fusion: Genesis, Mercury HG, Orcs Must Die!, Pinball FX2, UnderGarden ja War of the Worlds.

Testiryhmä: Mikael Helenius, Jukka O. Kauppinen, Eric Hartin, Tero Lehtiniemi, Kalle Laakso, Juho Anttila ja Tero Lehtiniemi.

Mitä maksaa?

Xbox Live Arcade -pelit julkaistaan Xbox 360 -konsolin Xbox Live -palvelussa. Ne tunnetaan myös termillä XBLA. Jokaisesta pelistä voi ladata maksuttoman demoversion, jonka voi päivittää ostamalla täyspeliksi. Demoversioita voi ladata ja täysversioita ostaa myös Xbox Liven ilmaisella Silver-tilillä.

Xbox Live Arcade -pelien hinnat ilmoitetaan Microsoft-pisteissä. Ne on helppo muuntaa euroiksi oheisen taulukon mukaan:

  • 400 pistettä = noin 5 euroa
  • 800 pistettä = noin  10 euroa
  • 1200 pistettä = noin  15 euroa

Lisätietoja: http://marketplace.xbox.com

Lisää aiheesta

Xbox Live Arcade -pelit testissä (osa 12) 

Xbox Live Arcade -pelit testissä (osa 11)

Xbox Live Arcade -uutisia ja juttuja Domessa

Kaikki Xbox Live Arcade -peliarvostelukokoelmat Domessa

 


Bejeweled 3

PopCap Games

Mikael Helenius

Selainpelinä tutun Bejeweled-pelin konsoliversiosta kahdentoista euron maksaminen ei varmaankaan tunnu järkiostokselta useimmille. Lounastaukojen muutaman minuutin ajanvietteen laajennus konsoliviihteeksi onnistuu kuitenkin koukuttavana ja laajana teoksena, joka on hintansa väärti.

Pelin perusidea on tuttu: ruudukko on täynnä timantteja, jotka on tarkoitus saada ulos ruudusta yhdistelemällä kolmen tai useamman samanvärisen timantin ryhmiä. Bejeweled 3 tarjoaa tätä kahdeksassa eri pelimuodossa, joista osa avautuu pelaamisen myötä. Mukana on perinteisemmän selviytymismuodon lisäksi esimerkiksi pari minuuttia kestäviä pikahaasteita, kullan kaivamista ruudun alareunassa timantteja räjäyttelemällä, perhosten pelastamista, pokeria ja ties mitä. Osa muodoista, kuten pieniä minipelejä muista muodoista yhdistelevä Quest-moodi, jää helposti vähemmälle pelaamiselle. Runsaasta pelattavasta kuitenkin muutaman väliin jättäminen ei kokemusta syö. Ei ainakaan oudoksuttavan Zen-moodin, jossa häviäminen ei ole mahdollista. Mielenrauhoittajaksi suunnitellussa Zenissä on tarjolla hengitystä tasaava rytmitys ja ääniraidaksi vaikkapa aaltojen liplatusta. Ilmeisesti tekijät eivät ole kuitenkaan muistaneet, että suuret räjähdykset ja Awesome!- ja Excellent! -huutoja murjova möreä miesääni eivät ole kovin zen. Se syö rauhoittumisen ilmapiirin varsin tehokkaasti. Muissa muodoissa vauhdikkaan miehinen ja räjähtelevä luonne on huvittavaa, ja omiaan lisäämään hektisyyttä muutenkin vauhdikkaaksi äityvään pelaamiseen.

Kokeilevampiakin pelimuotoja yhdistää luontevuus, jolla ne yhdistyvät peruspelimekaniikkaan. Yksikään ei ole pelaamiskelvoton viritelmä, kuten usein yksinkertaisia pelimekaniikoita laajennettaessa uusiin kehyksiin, vaan jokainen istuu Bejeweled-maailmaan täydellisesti.

Sujuvan intuitiivisella ohjauksella varustettu peli on kenties parasta Bejeweled-viihdettä markkinoilla, johon tekee mieli paneutua niin pidemmissä kuin lyhyemmissäkin sessioissa. Moninpelin puute voitaisiin muuten laskea miinukseksi, mutta sen surkea toteutus Bejeweled Blitz Live -teoksessa pyyhkii kritiikin mielistä.

Demo: ei testattu.

Täysversio: Online-pistetilastot, achievementit, kahdeksan pelimoodia (osa avautuu pelatessa), Badge-saavutukset, 2-16 pelaajan moninpeli verkossa.

Live-ekstrat: Asusteita ja pikkusäliä.

Hinta ja hinta/laatusuhde: 1200 pistettä on varsin suolainen hinta selainpelinäkin hyvästä pelistä, mutta näin laajasta, laadukkaasta ja koukuttavasta pelistä varsin käypä hinta.

 

Bejeweled Blitz Live

Torpex Games / PopCap Games

Mikael Helenius

Facebook-pelinä tuttu Bejeweled Blitz osoittautuu Arcade-pelinä auttamattoman tympeäksi. Siinä kamppaillaan tuttua pelimuotoa kaveria vastaan minuutin mittaisessa erässä, jonka voittaa suuremman pistemäärän itselleen suhannut peluri. Arcade-versiota on yritetty erottaa oivallisesta Bejeweled 3 -pelistä astetta intuitiivisemmalla ohjauksella, jonka ylitsekäyvä liukkaus kykenee erottamaan millisekunnin tarkat ammattilaiset amatööreistä.

Mutta kun Bejelewed 3:ssa ohjaaminen on tyydyttävää ja riittävän nopeaa miellyttävään mätkimiseen, ei Blitz Liven salamannopea sählääminen tarjoa samoja tuntemuksia. Pyörittelysuuntia on moninkertaisesti, mutta niiden hahmottaminen on niin monimutkaista, että haettu taktinen ulottuvuus jää kaukaiseksi. Mallia olisi sopinut ottaa enemmänkin Arcade-klassikko Hexic HD:stä, josta on ammennettu selvästi vaikutteita.

Pelimuotoja on kaksi, classic ja twist. Näitä voi pelata joko kaveria vastaan, yksin tai party-muodossa, mikä jäi arvostellessa kokeilematta. Yksin pelaaminen ei ole kovin kiintoisaa, vaikka peli pyrkiikin tarjoamaan kavereiden pistetuloksia isolla ruudukon vieressä. Nettikamppailuista peliseuraa löytyy vain jokunen pelaaja. Ottelut kestävät minuutin verran, jonka jälkeen olet voittanut minuutin pituisessa pelissä satunnaisen vastustajan jostain päin maailmaa. Pelaamisessa ei ole vaikkapa pidempien turnauksien kaltaisia suuria kokonaisuuksia, joiden voittamisesta voisi olla oikeasti ylpeä. Saavuttamisen tunne on olematon.

Bejeweled Blitz Live tuntuu lähinnä Bejeweled 3:sta ylijääneeltä moninpelimuodolta, joka tuskin muita kuin suurimpia timanttisotureita kiinnostaa.

Demo: ei testattu.

Täysversio: Online-moninpeli 2-16 pelaajalle, party-peli, online-pelitilastot, achievementit.

Live-ekstrat: Teemoja, asusteita.

Hinta/laatusuhde: 400 pistettä on toki vähän, mutta Bejeweled Blitz Liven kaltaisesta laihasta ja laimeasta pelistä auttamattoman liikaa.

 

Days of Thunder: Arcade

Piranha Games / Paramount

Jukka O. Kauppinen

Tom Cruisen ja Nicole Kidmanin tähdittämä Days of Thunder -elokuva julkaistiin vuonna 1990. Vielä tuolloin peli ei tainnut innoittaa pelien tekijöitä, tai ainakaan laatupelien tekijöitä. Jokseenkin hämmentävästi elokuvan pohjalta tehtiin kuitenkin nyt, vaivaiset 21 vuotta myöhemmin, amerikkalaisia ovaaleja hellästi rakastava ajopeli.

Cruisen tähti loistaa edelleen elokuvataivaalla, mutta Days of Thunderin moderni peliversiointi ei sykähdytä sen enempää kuin elokuvakaan. Lyhyesti sanottuna tarjolla on melkoista ajopelikuraa, vain tavallista kaahailua komeammalla nimellä ja lisenssillä.

Ehkä tätä muutoin sietäisi, mutta ajotuntumaltaan peli on ihan kamala. Kilpa-autojen ohjeusherkkyys on hanurista ja ajaminen on kuin c-luokan romurallipingistä. Autot rytisevät enemmän kuin FlatOuteissa konsanaan ja poukkoilevat ratojen reunuksista. Tilanteet ja sijoitukset vaihtelevat kuin Mario Karteissa konsanaan.

Mitäänsanomaton ja ärsyttävä kaahauspeli, joka ei tarjoa kilparatojen kuninkaiden vaatimaa adrenaliiniannosta.

Demo: Ei uratilaa tai moninpeliä, yksi pelitila ja yksi rata.

Täysversio: Online-pistetilastot, saavutukset, uratila, moninpeli.

Live-ekstrat: ei mitään.

Hinta ja hinta/laatusuhde: 800 pisteellä ylihintaista roskaa.

 

Deadliest Warrior

Spike Games

Eric Hartin

Olkoon Spike Games kuinka huono kehittäjä tahansa, mutta rohkeutta ei ainakaan puutu. Deadliest Warrior ryntää nimittäin jo lähes liikakansoitetuille apajille. Siinä missä iso osa XBLA:n julkaisuista on uudelleenjulkaisuja wanhoista hyvistä peleistä, on Deadliest Warrior hieman kokeellisempaa sorttia. Kyllä, kyseessä on jälleen yksi kamppailupeli lisää, mutta peli erottuu muusta XBLA:n tarjonnasta huomattavasti brutaalimmalla ja nopeammalla pelitempolla.

Pelissä nimittäin veri ja raajat lentävät. Kyseessä ei ole silkka graafinen kikka, vaan mahdolliset irtoavat raajat vaikuttavat pelinkulkuun. Jos pidät kädessä kilpeä ja käsi lähtee, et voi enää torjua kilvelläsi, minkä lisäksi joudut hoitamaan vihollisen nopeasti päiviltä. Haava vuotaa verta ja energia hupenee sitä mukaa, kun haava on vielä auki. Toisaalta taas pään lävistävä keihäs tappaa kerrasta.

Tämä kaikki kuulostaa erinomaiselta siihen pisteeseen asti, kunnes huomaa, että raajat lähtevät irti täysin satunnaisesti. Joskus miekalla saa koukkia jonkun aikaa, ennen kuin raaja lähtee, toisilla kerroilla ei tarvitse kuin kerran hipaista ja raajoja lähtee useampia. Toisekseen pelissä voittaja on lähtökohtaisesti lähes aina se, jolla on isompi kilpi, jonka takana kykkiä. Tämä saattaa toki olla realistista, mutta pelinäkökulmasta katsoen se syö taisteluiden mielenkiintoa roppakaupalla.

Lopuksi Deadliest Warrior on vielä suhteellisen ruma peli. Tämä ei välttämättä ole mikään este aiheesta kiinnostuneille, mutta muihin vikoihin ynnättynä se tappaa vähänkin mielenkiinnon peliä kohtaan. Ajatus toki kaunis ja potentiaalia mukavan erilaiseen mätkeeseen on, mutta tällä kertaa ei tärpännyt.

Demo: pieni pyrähdys arcade-moodissa, kaksi hahmoa.

Täysversio: Nettipeli, achievementit.

Live-ekstrat: DLC-laajennus, paljon kaikenlaisia asusteita.

Hinta ja hinta/laatusuhde: 800 pistettä. Ei maksa vaivaa.

 

Fusion: Genesis

Starfire Studios

Tero Lehtiniemi

Vanhoista Rare-hemmoista koostuvan Starfire Studiosin ensimmäinen peli Fusion: Genesis on kunnianhimoinen paketti. Se yhdistää perinteistä kahden tikun avaruusräiskintää roolipeli- ja moninpelielementteihin tavalla, joka paperilla kuulostaa oikeastaan liian hyvältä ollakseen totta. Niinhän se vähän onkin.

Fusion: Genesis tarjoaa suhteellisen tyypillisen scifi-tarinan universumia uhkaavista Varj… ei kun siis Legioonasta. Tätä Babylon 5:n suosikkimörköjä alussuunnittelultaan muistuttavaa alienrotua vastaan käydään taistoon valitsemalla yksi viidestä galaksissa valtaa pitävästä ryhmittymästä. Esimerkiksi pretoriaanit ovat armottomia intergalaktisia poliiseja, Revenant Order taas liipaisinhullu kultistiporukka.

Yleisesti ottaen ryhmittymät on suunniteltu hauskasti, mutta vaikka niillä on tarjolla olevien satunnaistehtävien lisäksi myös omat tarinakaarensa, jää koko homma ikävällä tavalla puolitiehen.

Puolitie kuvaa itse asiassa hyvin koko Fusion: Genesistä. Sen räiskintä tuntuu aluksi mukavalta ja kevyt Elite-henkisyys houkuttaa tutustumaan siihen paremmin, koska galaksi tuntuu olevan avoin kaikelle.

Pelaaminen menee kuitenkin hyvin nopeasti monotoniseksi, kun uusien juonitehtävien avaaminen vaatii enemmän ja enemmän monotonisten satunnaisgeneraattorin luomien tehtävien tahkoamista. Myös alukset alkavat hyvin nopeasti olemaan vain toistensa parempia kopioita, vaikka eri alustyyppien erot ovatkin sinänsä kiehtovia.

Fusion: Genesiksessä on nähtävissä hyvin uuden kunnianhimoisen studion ongelma: kaikkia on mahdollisimman paljon mutta oikeastaan kaikki on jätetty vähän puolitiehen. Sinänsä mielenkiintoinen moninpeliosiokin on toteutettu valitettavan epäselvästi. Täytyy toivoa, että mahdollisen seuraavan pelinsä Starfire kerkeää hiomaan paremmin: resurssien ja ajan riittäessä jälki on todennäköisesti aivan toisenlaista.

Demo: ei moninpelitukea, muutamia alkupään tehtäviä.

Täysversio: hirveä määrä tekemistä, paperilla vakuuttava moninpeli ja viisi oman tarinakaaren omaavaa ryhmittymää.

Live-ekstrat: ei.

Hinja ja hinta/laatusuhde: 800 pistettä. Paljon tekemistä, mutta generoitujen tehtävien pakollinen tahkominen ja puolitiehen jäänyt moninpelitoteutus tarkoittavat sitä, että sisällön laatu ei korreloi määrää.

 

Mercury HG

Eiconic Games / UTV Ignition

Mikael Helenius

Aikoinaan PSP:llä nähdyssä Mercury HG:ssä ohjataan elohopeamöykkyä, kuten fysiikan ystävät nimestä saattoivatkin päätellä. Arkifysiikan päätähteä ei kuitenkaan ohjata suoraan, vaan kallistelemalla itse pelilautaa muinaisen Fortuna-pelin lailla.

Pelin idea on tuttu vaikkapa Marble Blast -peleistä: kenttä täytyy läpäistä mahdollisimman nopeasti putoamatta laidoilta. Mercury HG:ssa saa pisteitä nopeusrajan alittamisesta, bonusten keräämisestä sekä mahdollisimman runsaan elohopeamassan säilyttämisesta maaliin saakka. Peli sisältää kuusikymmentä kenttää, joiden välillä navigoidaan alkuainetaulukossa. Viimeistään tämä saanee loputkin fysiikkanörtit innostumaan Mercurystä.

Pelin kenttäsuunnittelu tarjoaa parhaillaan loistavia hetkiä. Värien yhdisteleminen, möykkyjen jakaminen kulkemaan omia teitään ynnä muut oivallukset tarjoavat innostuksen arvoisia hetkiä. Mutta loppua kohden pelin mielenkiinto hälvenee, sillä pelillisten oivallusten yhdistäminen haastavaan kenttäsuunnitteluun ei enää oikein toimi. Niinpä pelaaminen muuttuu enemmänkin samankaltaisten tasojen läpilasketteluksi.

Laiskanpulskeaksi taantuvaa vaikeusastetta kompensoidaan challenge ja bonus-moodeilla. Näissä kierrätetään samoja kenttiä, joissa edellytetään huolellisuutta. Haasteen integroiminen suoraan pääpeliin haastavana kenttäsuunnitteluna olisi ollut anteliaampi lähestymistapa, sillä varsinaisten kenttien läpäisyn jälkeen uusintapelailut eivät maistu miltään.

Lopullinen puserrus kenttäsuunnittelussa olisi nostanut Mercury HG:n todelliseksi ryöstöksi hinnassaan. Kenties ladattava kenttäpaketti Heavy Elements tuo sen tarvittavan haasteen. Nykyisellään peli ei lunasta täyttä potentiaaliaan älynystyröitä hivelevänä Arcade-viihteenä.

Demo: ei testattu.

Täysversio: 60 kenttää, Challenge- ja Bonus-moodit, online-pelitilastot, achievementit.

Live-ekstrat: Rare Earth Elements- ja Heavy Elements -laajennukset, 240 MS-pistettä kappale.

Hinta ja hinta/laatusuhde: 400 pisteen hintaan  oivallinen osto vähäisestä haastavuudestaan huolimatta.

 

Orcs Must Die!

Robot Entertainment/Microsoft Game Studios

Kalle Laakso

300 vuotta, tuhansia örkkejä ja kauan kestänyt taistelu on nyt loppumassa Mestariksi kutsutun valkoparran osalta, kun tämä epäonnekseen liukastuu ja lyö päänsä. Hänen tilanneen, maailman puolustajaksi, lähetetään mestarin oppipoika, itsepäinen ja röyhkeä nuori tulokas. Sääli vain, ettei mestari pidä seuraajaansa juuri minään, ja viimeisellä hengenvedollaan toteaa maailman olevan tuhon oma. Mutta örkkejäkin käy kohta sääliksi, sillä tulokas on hyvä ainakin yhdessä asiassa – nimittäin pistämään örkkejä kylmäksi. Meni tehtävä syteen tai saveen, nyt tehdään vihreitä nahkarukkasia!

Orcs Must Die! on mielenkiintoinen sekoitus tornipuolustus- ja toimintastrategiapelejä. Pelaaja istutetaan keskelle toimintaa, ja sillä saadaan karsittua varsin tehokkaasti tornipuolustus-tyyppisten pelien perisyntejä. Siinä missä ne ovat usein kokeile ja kiroa -tyyppisiä, nyt akuuttiin reagointiin on mahdollisuus vastata heti, mikä tekee pelistä hektisempää, niin hyvässä kuin pahassa.

Pelaajan on tarkoitus puolustaa Rifteiksi kutsuttuja halkeamia, jotka kestävät tietyn määrän örkkejä ennen kuin peli loppuu. Asearsenaaliin kuuluu kuuden aseen ja taian lisäksi 17 itselaukeavaa ansaa, viritelmää ja apujoukkoja jousimiehistä isomiekkaisiin paladineihin. Pelin edetessä tutustutaan myös weavereihin, joilta voi rahaa vastaan räätälöidä kenttiin apuja. Mahtavinkaan turhin sankari ei tietenkään saa mitään ilmaiseksi, joten omaa taloutta pidetään kurissa pitämällä örkkiväestö aisoissa. Jokaisesta taposta saa tietyn summan rahaa, mitä isompi ja möreempi ötökkä, sen isompi potti, eli koolla on väliä, tekniikalla ei.

Jokainen kentänläpäisy saa myös arvosanan, joka riippuu esimerkiksi Riftin jäljelle jääneistä pisteistä, tai kentän ihanneajasta. Jos pääsee ihanneajan alle, saa yhden pääkallon. Jokaiseen kenttään on mahdollista saada viisi kalloa, joilla voi päivitellä ansojaan ja apujoukkojaan. Kentistä saadut rahat eivät säästy seuraavaan kertaan, mutta kaikki pääkalloilla päivitetyt pysyvät, ja niiden kanssa voi palata kokeilemaan jo läpipelattuja kenttiä uudestaan.  

Oma puolustus voi lässähtää kasaan aivan yhtä nopeasti kuin se on saatu ajatusasteella edes puoliksi valmiiksi, kun ansat pettävät ylivoimaisen örkkiarmeijan edessä. Puolustusta voi kuitenkin kehittää ja aseista löytyy myös pidemmälle ampuva jalkajousi, joten örkkien kiusaaminen ja ansojen ostaminen onnistuu samalla kun vanhat ansat hidastavat  vihollisjoukkoja.

Sääli vain että pelin 24:stä kentästä ei löydy improvisaatiolle juuri tilaa. Kentissä on kuin nakutettuna muutama kapeampi kohta tai käytävä, jotka on selvästi tehty ansapaikoiksi pelaajalle. Ansoissa on vaihtelua, mutta loppujen lopuksi kenttien hieman yksinkertainen ja toistuva suunnittelu sai allekirjoittaneen kangistumaan samoihin kaavoihin jatkuvasti. Toisaalta kenttäsuunnittelu oli tasaista, eikä yksikään kentistä ollut pohjanoteeraus. Ansoistakin vain viisi oli jatkuvammassa käytössä.

Vaikeusasteesta voi olla montaa mieltä. Se tuntuu lähes kokonaan olevan riippuvainen kentästä, välillä tuntuu todella helpolta, kun taas seuraavaa kenttää saa jauhaa useampiakin kertoja. Silti omaa taktiikkaa ei tarvitse muutella juuri koskaan, kunhan vain vähän pistää mieleen mitä vastustajia seuraavaksi tulee. Örkkien tekoälykään ei ole kovin montaa pykälää fiksumpi kuin vasemman jalan 37 numeroinen saapas, mikä tietysti kuuluu ytimellisesti tornipuolustus-peleihin, mutta nyt Orcs tuntuu silti pallottelevan vaikeutta hieman väkisin ja keinotekoisesti.

Graafisesti Orcs miellyttää silmää ja on mukava piristys nykypelien keskellä. Pieniä hiveniä tulee mieleen Core Design -pelifirman 90-luvun teoksista Heimdall ja Premiere, mutta myös WoWin kaltaisista nykypeleistä. Värit ovat kirkkaat, mutta eivät yliampuvia, joten ne sopivat hyvin aihepiirin henkeen. Audiovisuaalinen toteutus ei pääse aivan samalle tasolle, mutta ajaa asiansa. Siellä ne örkit huutelevat ja kiukuttelevat äänekkäästi, kunnes ansa pärähtää näpeille. Sitten iskevä koti-ikäväkään ei jää kuulematta tai epäselväksi. Oma hahmo puhuu itsekseen aina pelin alussa ja muutaman lauseen ansoja laitellessa. Huumoria on saatu mukaan, varsinkin hahmon höpinöihin, mutta varman päälle sen kanssa on otettu, ja kommentit tulevat nopeasti tutuiksi. Musiikki ei tuo yllätyksiä suuntaan tahi toiseen, vaan se  kuulostaa sellaiselta totutun pirteältä örkintappomusiikilta.

Peli ei ota itseään kuitenkaan liian vakavasti, mikä ei ole huono asia. Jälleenpeluuarvo, sujuva pelattavuus, puoliksi onnistunut huumori ja mielenkiintoinen idea toimivat ihan kivasti. Sen sijaan pidemmän päälle puuduttava ja itseään toistava kenttäsuunnittelu ja vaikeusasteen heittely eivät välttämättä kestä kaikilla paria iltaa kauempaa. Kenttäeditori ja co-op-moninpeli olisi nostanut viihdearvoa huomattavasti. Demo kannattaa kokeilla ennen ostoa, ja vaikka muutamaan kertaan, täysversio ei siitä radikaalisti muutu.

Demo: Kolme ensimmäistä kenttää.

Täysversio: 24 kenttää, 17 ansaa, kuusi asetta, saavutukset, online-tilastot.

Live-extrat: Lost Adventures-paketti. Viisi uutta kenttää, kaksi uutta vihollista, uudistettu online-tilasto kaverin haastamiseen pistemäärässä paketin kentissä, uusia pääkallo palkintoja ja viisi uutta ansaa.

Hinta ja hinta/laatusuhde: 1200 pistettä. Pitkä, mutta rajusti itseääntoistava peli. Hieman hintava, ja liian lyhyt demo, mutta alennuksessa arcadepelien kärkipäätä.

 

Pinball FX2

Zen Studios

Jukka O. Kauppinen

Kaikkien aikojen parhaiden videopeliflipperien listan kärkeen ei ole valitettavasti paljoakaan tunkua. Ja lieneeköhän yhtään ainutta kunnon kandidaattia edes julkaistu Xboxille? Eipä tule ainakaan äkkiä mieleen yhtään todellista vaihtoehtoa. Paitsi nyt kenties Pinball FX2.

FX tekee monta asiaa oikein. Se ei yritä kikkailla liikaa, vaan keskittyy tärkeimpään: hyvään flipperöintiin. Pallon fysiikka on omaan makuuni ehkä hieman liian äkkinäistä, mutta muutoin flipperöinti on oikein nautinnollista. Perinteinen kuvakulma ja klassiseen tyyliin suunnitellut kentät tekevät peliin sukeltamisesta vaivatonta, eikä kenttien upea väri- ja detaljiloistokaan haittaa. Digitaalisuuden mahdollisuuksia on hyödynnetty näet mainiosti. Kun fyysiset rajoitukset eivät ole esteenä, voi kentissä olla vaikka minkälaista teemaan sopivaa pikkujuttua, joka ei toisaalta haittaa pelaamista, mutta kuitenkin ilahduttaa huomattaessa.

Vähän harmillisesti trial-version sisällöt vain ovat peliajallisesti erittäin rajoitetut, mutta ainakin peruspelin kaikkia neljää kenttää pääsee kokeilemaan. Luottokorttia vinguttamalla kauppapaikalta löytää myös Marvel-kenttäpaketin sekä alkuperäisen Pinball FX -pelin kentät, joten 12:ssa kentässä riittää pelattavaa jo aika pitkäksi aikaa.

Penteleellisen kierosti peli näyttää kaverien pistetilastot kenttäkohtaisesti, joten kamujen enarien murskaaminen on tietysti se kaikkein suurin syy pelin ostamiseen. Luuletko olevasi kovakin flipperisti? Ähä, katso mun highscoree!

Demo: Turhan rajoitettu sisältö. Näyttää kaverilistat ja kaverien saamat pisteet.

Täysversio: Online-pistetilastot, saavutukset, moninpeli jaetulla ruudulla ja verkossa.

Live-ekstrat: Paljon erilaisia ladattavia teemakenttiä ja laajennuksia.

Hinta ja hinta/laatusuhde: 800 pistettä. Oivallista viihdettä pitkäksi aikaa.

 

UnderGarden

Vitamin G Studios

Juho Anttila

Kun on halpa ja pieni, voi kokeilla. On hieno rikkoa pelaamisen konventioita ja olla zen. Chillata ja nautiskella, ehkä puhutella myös pelaajien syvempiä tunteita. Erilaisuus voi olla arvo itsessään, kauneus piilee pienissä asioissa. UnderGarden tahtoo olla jotain filosofista ja kiehtovaa.

Peli-ideasta tulee väistämättä mieleen PlayStation 3:n upea Flower. Tapa esittää asia on vain toinen. Tällä kertaa omituinen tonttu leijuu ympäri luolamaisia maisemia levittäen siitepölyä ympärilleen. Liikkeen myötä puhkeava kukkaloisto on kaunista katsottavaa, karkkia silmille.

Kuten Flowerissakin, nautinto on paitsi visuaalista, myös auraalista. Elämän synty synnyttää musiikkia, jota pitkin kenttiä sirotellut pikku muusikot säestävät entisestään. Soittoniekkoja voi myös poimia kyytiin, samoin kuin erilaisilla ominaisuuksilla varustettuja hedelmiä.

Tähän perustuukin UnderGardenin sangen ohut pelillinen sisältö. Välillä eteen sattuu esteitä, joiden ohittaminen vaatii pienten pulmien ratkomista. Milloin pitää rahdata painavia hedelmiä vivun päälle, milloin taas räjäyttää tie auki räjähtävällä hedelmällä.

Haaste ei missään vaiheessa nouse kummoiseksi. Ehkä tekijät ovat nähneet tunnelmoinnin nousevan tärkeimpään rooliin. Itse peli saa tyytyä sivuosaan. Mutta toisin kuin Flowerissa, UnderGardenissa tämä ei riitä. Ohjaus on juuri sen verran hidasta ja kömpelöä, että nautinnollinen leijumisen tunne jää syntymättä. Pelaaja tahtoo edetä, koska pelkkä oleminen ei ole tarpeeksi kiehtovaa viedäkseen lähemmäs rentouttavaa nirvanaa. Eteneminen taas, no, se tuntuu liian tylsältä.

UnderGarden tuntuu liian peliltä kelvatakseen stressileluksi. Toisaalta siinä on liian vähän sisältöä ja haastetta kunnolliseksi peliksi. Tunneside jää syntymättä. Tekijöillä on silti näkemystä ja taitoa. Ehkäpä seuraava yritys on jo paremmin jalostunut.

Demo: Yksi kenttä.

Täysversio: 4 eri aluetta, lukuisia tehtäviä.

Live-extrat: Kolme teemaa.

Hinta ja hinta/laatu-suhde: 800 pistettä. Tylsähkö tunnelmapala tuntuu kalliilta sisällön määrään nähden.

 

War of the Worlds

Other Ocean/Paramount Pictures

Tero Lehtiniemi

H.G Wellsin radiokuunnelmaan perustuva War of the Worlds, tai sillä yhdellä kotimaisella sanottuna Maailmojen Sota, on merkittävä osa science fictionin historiaa. Other Oceanin kehittämä kuunnelmaan pohjautuva peli on hiippailuun keskittyvä tasohyppely, joka markkinoi itseään sekä persoonallisella graafisella tyylillään että kertojana toimivalla Patrick Stewartilla.

Kapteeni Picardin vakuuttava ääni sopii tieteisfiktioon kuin Wesley Crusher ilmalukkoon, ja kerronta on toteutettu jännästi: Stewart lausuu alkuperäistä radiokuunnelmaa sivuavaa ja kielellisesti uskottavaa tarinaa pelaajan edetessä, ja toteutus on hyvin lähellä Bastionissa nähtyä kerrontaa. Kun tähän yhdistetään persoonallinen, hämärä graafinen tyyli, on aluksi helppo innostua.

Ikävä kyllä graafikot ja herra Stewart ovat pelin kehittäjätiimistä ainoat ammattitaitoiset ihmiset. Pelin tärkein osa eli itse pelaaminen on nimittäin täyttä helvettiä. Peli joka vaatii aikakriittistä vipujen manipulointia, millintarkkoja hyppyjä ja massiivisten alienmörköjen välttelyä, ei yksinkertaisesti voi toimia jos kontrollit ovat tätä luokkaa.

Ohjain rekisteröi napinpainallukset täysin epähyväksyttävällä viiveellä, ja kun melkein kaikki toiminnot on niputettu saman napin alle, on pelaaminen täyttä kidutusta. Ratkaisulle ei ole mitään hyväksyttävää selitystä, sillä noin puolet padin näppäimistä lojuu tyhjän panttina.

War of the Worlds käsittämätön tapaus. Tällaisilla lähtökohdilla peli olisi voinut hyvinkin olla Limbo-henkinen klassikko, mutta valitettavasti täysin amatöörimäisesti toteutetut kontrollit pilaavat koko paketin hyvin lähelle Vältä-leimaa. Kinect-tukikin löytyy, mutta kun mietitään miten pelin normaalikontrollit toimivat, voitte kuvitella kuinka hyvin Kinect-ohjaus pysyy perässä.

Demo: tarinan ensimmäinen kenttä.

Täysversio: esikuvana toimivan radiokuunnelman mittainen yksinpeli, pituutta tosin lisäävät tuhannet epäonnistumiset ja kiroilukohtaukset.

Live-ekstrat: Teemoja, avatar-vaatteita

Hinta ja hinta/laatusuhde: 800 pistettä. Tällä toteutuksella kaikki paitsi ilmainen on liikaa, ja silloinkin pelaamisesta pitäisi saada erikseen rahaa.

 


Lue myös

Domen pelitoimituksen vuoden pelit: osa 2

Hitman: Absolution -haastattelussa IO Interactive

Ion iCade muuttaa iPad-tabletin kolikkopeliksi

Logitech G930 – hurmaavan langattomat pelikuulokkeet

Lukijoiden valinnat 2011: paras pelihahmo, latauspeli, suomipeli, moninpeli jne…

Wiikon wanha: Syndicate – korporaatiodystopiaa ja huumehemmoja

Vuoden 2011 epäonnistujat: Duke Nukem Forever oli pahin pettymys

Vuoden 2011 epäonnistujat: Flatout 3 oli huonoin peli

Xbox 360 Wireless Headset with Bluetooth – nätti headsetti

 

Paras peleistä on…

Katso tilanne vastaamatta