1954 Alcatraz (PC)

24.05.2014 14:00 | Pekka Leinonen

Tekijä: Daedalic Entertainment, Irresponsible Games
Julkaisija: Daedalic Entertainment
Testattu: PC Windows 7 64-bit, i-7 4770k, Geforce GTX 770, 16 Gt muistia
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Windows XP tai uudempi, 2,5 Ghz prosessori, 3 Gt muistia, 6 Gt levytilaa
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.1954alcatraz.com/
Arvostelija: Pekka Leinonen

 

Epäonnistunut ryöstökeikka, ukko linnassa, vaimo kotona miettimässä miten maksaa velat mafialle. Entä jos keikka oli sittenkin menestys? Entä jos saalis on piilossa jossain? Ainakin kaikki tuntuvat uskovan niin (paitsi poliisi, tietenkin), mutta miksei mies sitten maininnut kätketystä saaliista rouvalleen? Näistä aineksista alkaa point & click -seikkailu 1954 Alcatraz.

Sydämeni jätti lyönnin tai kaksi välistä, kun peli kolahti postiluukkuun ja luin otsikon. En voinut kuin miettiä ”ei jumalauta, ei kai ne ole tehneet jatkoa umpisurkealle 1953: KGB Unleashedille ja nyt se on nakitettu minulle?”

Rauhoituin valmistajan huomattuani. Daedalic Entertainment. Saksan pojat ovat tuottaneet viime vuosina paljon laadukkaita tai vähintään hyviä perinteisiä seikkailupelejä. Eikä Alcatraz ole poikkeus.

Heti alkuun tämä perinteinen virke pois alta: käyttöliittymä onnistuu yhdellä kädellä, ellei halua välillä painaa välilyönnistä hotspot-paljastinta; minä ainakin halusin.

Peli on niin puhdasta point & clickiä kuin kuvitella saattaa. Joka ainoa puzzle on inventaario- tai dialogipohjainen. Yhtään slider-puzzlea tai vastaavaa ei ole. Mielestäni se on hyvä asia. Olen turhan monessa pelissä pyöritellyt lähes tuurilla sellaisia probleemia. Kolikolla on myös kääntöpuoli. Ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock nähdäkseen lopputekstit, sillä peli on erittäin helppo ja nopeasti läpi. Hahmoja suurin piirtein ohjataan kädestä pitäen etenemään seuraavaan paikkaan.

Murhia, valheita ja kiristystä

Alcatrazia pidettiin mahdottomana paikkana paeta. Tähän ei usko Kiven sisässä istuva Joe, eikä myöskään San Franciscon pohjoisrannikolla taiteilijaelämää kahvilassa viettävä beatnik-vaimo Christine. Eipä siis muuta kuin pakosuunnitelmaa väsäämään. Tosin tämä ei onnistu ilman yhteistyötä, mutta mitenkäs kommunikoit kun saarelle pääsee vierailemaan vain kerran kuukaudessa ja velatkin vielä erääntyvät viikon päästä?

Mainostekstissä luvattiin hurjaa draamaa. Kuka saa saaliin? Pettääkö Christine miehensä vai viilataanko linssiin toisinpäin? Ehtiikö mafia asialle ensin? Paloiko pakoauton mukana oikea saalis vai kasa väärennettyä roskaa? Pääseekö Joe edes pakoon? Vaikka tarina vaikuttaa hyvin pintapuoliselta, siinä on potentiaalia vaikka miten suureen draamaan. Tämä vain ei juuri ehdi kehittyä pelin lyhyyden vuoksi. Pituutta lisää tuplasti tai triplasti, ja johan olisi hienoin pakotarina pariin vuoteen.

Rakkaat ystävät, meitä on kusetettu

Toinen kovasti mainostettu juttu oli tehtyjen valintojen tehtyjen valintojen vaikutus tarinan kulkuun ja lopputulokseen. Roskaa, älkää uskoko. Oli pakko pelata peli kahdesti läpi aivan eri dialogivalinnoilla ja erot olivat loppua myöten vielä vähemmän kosmeettisia kuin esimerkiksi Walking Deadissa. Teoriassa pelaaja voi vaihdella rooliaan Joen ja Christinen välillä milloin vain, mutta käytännössä vain silloin kun se pelille sopii.

Ja mikä näitä tyyppejä muuten vaivaa? Tuntui aivan pirun omituiselta, että Joe ja Christine vannovat jatkuvasti itselleen ikuista rakkautta toisiaan kohtaan, mutta aivan lopussa asetelman voi kääntää totaalisen päinvastaiseksi yhdellä ainoalla dialogivalinnalla. Anteeksi spoileri, mutta missä tässä on logiikka? Selittäkää, kertokaa!

Kiinalaisten musiikki ja muita kauheuksia

Tekniseltä puolelta löytyy moitittavaa bugisuudesta. Hahmojen animaatioihinkaan ei ole juuri jaksettu kiinnittää huomiota, vaan useimmiten kävelyn sijaan paikasta toiseen liu’utaan kuin Suomen kevätkeleissä. Kertaakaan en sentään onnistunut peliä kaatamaan.

Isoimmat ongelmat löytyvät äänipuolelta. Niin sanottu musiikki on mitäänsanomatonta ambienssia paria oikeinkin miellyttävää jazz-kappaletta lukuun ottamatta. Joen ja Christinen ääninäyttely ovat varsin mainiota, mutta sivuhahmoilla se vaihtelee huonosta menettelevään. Muutenkin muut hahmot ovat pahvisia luonteita, paitsi tietysti poikkeuksena Se Kirjailija.

Mitähän tästä muuta jauhaisi? Älkää uskoko esittelypuheita , ellei kokemusta paikkailla julkaisun jälkeen rankalla kädellä ja pasuunat soiden. Se on kyllä oiva seikkailupelikokemus, jonka tarinassa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta tarinan lyhyys jää kyllä harmittamaan. Jos peliinsä kaipaa haastetta, niin kannattaa pelata vaikkapa sitä KGB Unleashedia (okei, vitsi vitsinä).

En tiedä viiskytluvun beatnik-kulttuurista mitään, mutta pelin perusteella hauskaa niillä on ollut. Voisinkin etsiä baskerini ja mennä kahvilaan kirjoittamaan runoja, joita kukaan ei tajua.

 

 

Muropaketin uusimmat