Alan Wake (Xbox 360)

05.05.2010 16:06 Miikka Lehtonen

Alan Wake on peli, joka on aiheuttanut jo paljon pulinaa ja puhinaa erinäisillä tahoilla. Huippuhienojen esittelyvideoiden jälkeen peli hävisi valokeilasta vuosikausiksi ja moni epäili sen jo peruuntuneen vähin äänin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Alan Wake palasi taas parrasvaloihin viime vuonna.

Mitä enemmän Alan Wakesta on tuon jälkeen kuultu, sitä enemmän reaktiot ovat polarisoituneet. Jotkut odottivat peliä vesi kielellä, toiset tuomitsivat sen jo ennakkoon surkeaksi rahastusyritykseksi. Minulla on toiselle näistä ryhmistä nyt hyvin huonoja uutisia. Tarkkasilmäiset arvaavat, kummalle!

Alan Wake on näkynyt myös eDomen kommenteissa tiheään tahtiin, kun miltei jokaisen peliä käsittelevän uutisen tai jutun jälkeen joku on todennut – tietenkin peliä näkemättä – että paskaahan se on. Innokkaimmille tämäkään ei riittänyt, vaan jotkut ehtivät jo julistamaan, että jos Alan Wake saa eDomelta peukun, se on väistämätön todiste ties minkälaisesta korruptiosta ja nurkkapatriotismista.

Peukkuhan siellä seisoo, mutta seisooko se siellä omilla ansioillaan vai koska Remedyn rekka-autot kaatavat toimituksen pihalle edelleen rahaa ja T-paitoja? Lue ja ota selvää!

Lomamatka helvettiin

Alan Waken elämä oli niin helppoa. Kirja toisensa jälkeen ylsi megamyynteihin ja nosti miehen maailman tunnetuimpien ja rikkaimpien kirjailijoiden joukkoon. Miljoonia pankkitilillä, huikea asunto Manhattanilla, kaunis vaimo… voiko paremmin mennä?

Unelmaelämälle tuli kuitenkin piste kun Alanille iski eeppinen kirjoittajan blokki ja menestysjuna paukahti raiteiltaan. Kun kaikki muut keinot on jo kokeiltu, Alanin vaimo ehdottaa miehelle rentouttavaa lomaa Bright Fallsin kaupungissa.

Kaikki alkaakin niin hyvin: rauhallinen lauttamatka laskevan auringon värittämällä lahdella. Vuoren juurella sijaitseva pieni ja rauhallinen kylä. Mukavat asukkaat. Kahvila, josta saa pahuksen hyvää kahvia ja piirakkaa. Lomarauhaa ei kuitenkaan kestä kuin hetken, sillä ennen kuin Alan ehtii kissaa sanoa, hänen vaimonsa on joutunut pimeyden voimien sieppaamaksi.

Mitä sitten tapahtuu? Sitä Alankaan ei tiedä, sillä seuraavaksi hän herää viikkoa myöhemmin romuttuneen autonsa ratista. Muisti on mennyt ja maasta löytyy sivu Alanin kirjasta, jota hän ei ole vielä kirjoittanutkaan. Ja sitten kirjan kauheat tapahtumat alkavat käymään toteen…

Varjojen keskellä

Näin raflaavista alkuasetelmista lähtee käyntiin Alan Waken tarina. Yllätykset eivät toki kuitenkaan tyssää siihen, vaan Alanin selvitellessä muistinsa aukkokohtia synkät salaisuudet paljastuvat yksi toisensa jälkeen. Kaikki ei olekaan ihan niin hyvin kuin kauniin alkuasetelman perusteella olisi voinut toivoa, ei sen paremmin Bright Fallsin kaupungissa kuin Alan Waken elämässäkään.

Salaisuuksia ratkotaan vuoroin yöllä, vuoroin päivällä. Nyt tulee kuitenkin shokeeraava paljastus: toisin kuin moni ennakkoon kuvitteli, yö ja päivä eivät ole Alan Wakessa tasapainossa, vaan päiväkohtaukset jäävät selvään vähemmistöön, karkeasti arvioiden suhteella 80-20. Tämä on pettymys, sillä ainakin itse olisin mielelläni tutustunut enemmänkin Bright Fallsin kaupunkiin ja sen outoihin asukkaisiin.

Kannattaa unohtaa heti alkuun myös visiot todellisesta open world –seikkailusta, sillä Alan Wake ei ole sitäkään. Peli etenee vahvasti TV-sarjan henkisesti kohtauksesta toiseen vieden Alania mystisestä alusta vääjäämättömästi kohti loppuhuipennusta.

Vaikka pelin tarina etenee lineaarisesti, kunkin episodin sisällä on sentään hieman liikkumavaraa. Kentät on suunniteltu väljiksi ja tunkemalla nokkaansa vääriin paikkoihin löytää kätkettyjä salaisuuksia, kerättäviä esineitä ja mukavia piilovitsejä. Vitsejä? Todellakin, sillä vaikka Alan Wake on todella tiukkatunnelmainen trilleri, mukaan mahtuu taattua Remedyn huumoria.

Peliin sijoitetuissa televisioissa pyörii Twilight Zone –henkinen ohjelma, jossa ihmiset joutuvat toinen toistaan oudompien ja amatöörimäisemmin tehtyjen yllätysten ääreen. Katso koko sarja! Jos tämä ei riitä, niin miltä kuulostaisi ohimennen mainittava muinainen demoni, Nik’sih-Pir’kah?

Pelin pääpaino ei kuitenkaan ole parodioilla tai huumorilla, vaan epätoivoisella selviytymistaistelulla metsän siimeksessä.

Fear of the dark

Olosuhteet pakottavat Alan Waken tiheästi metsän siimekseen etsimään milloin mitäkin. Joskus etsitään johtolankoja, toisinaan pyritään kulkemaan metsän läpi kohti määränpäätä ja toisinaan taas selvitä epätoivoisen painajaisen keskeltä kohti seuraavaa valon turvallista keidasta.

Alan Wake on nimittäin pohjimmiltaan valon ja varjon taistelua. En spoilaa sen enempää, mitä kaupungissa on tapahtunut, mutta erinäisistä syistä johtuen kaupungin entiset asukkaat ja heidän omaisuutensa ovat joutuneet mystisen pimeyden riivaamiksi.

Ilmassa leijailevan mustepilven ympäröimiin varjoihin kietoutuneena Bright Fallsin väki kääntyy tovereitaan vastaan ja tie voittoon – tai yleensäkin selviytymiseen – kulkee vain valon kautta. Varjot tekevät uhrinsa täysin haavoittumattomiksi, ellei niitä ensin pakota vetäytymään valon avulla.

Tätä tarkoitusperää varten Alanilla on aina mukanaan taskulamppu, jolla varjot voi hitaasti mutta luotettavasti pakottaa syrjään lopullisempaa ratkaisua – pikainen lyijykuuri – varten. Peruskäytössä tuikku valaisee metsiä vaikka tuomiopäivään asti, mutta perusteho on niin tehoton, ettei sillä ikinä hätistellä vihollisia pois. Niinpä lampun keilan voikin kohdistaa tarkemmin, jolloin teho kasvaa, mutta patterien kulutuskin nousee samaa tahtia.

Uusia pattereita jaellaan mukavaa vauhtia, mutta ei koskaan niin avokätisesti, että lampullaan voisi sohia huolettomasti lonkalta. Tehokkaammat valonlähteet, kuten vaikka hätäsoihdut ja taktiset flashbangit, putsaavat oikein käytettynä ison lauman kusiaisia nurkista, mutta niitä jaellaankin sitten sen verran kitsaasti, että jokainen käyttö pitää harkita tarkkaan.

Uskallanko pudottaa yhden flashbangin nyt ja pysäyttää päälle hönkivän vihollistusinan vai pitäisikö se sittenkin säästää pahemman päivän varalle? Tällaisia asioita joutuu metsän siimeksessä pohtimaan usein.

Kannattaakin huomioida, että Alan Wake on peli, jossa karkuun juokseminen on aina harkitsemisen arvoinen vaihtoehto. Kun päälle puskee puoli tusinaa kirvein varustettua varjoa yhdessä riivatun auton kanssa, kannattaa suosiolla pistää juoksuksi kohti seuraavaa valaistua aluetta.

Haaste kasvaa

Valon kanssa leikkiminen on erinomaisen hyvä idea, sillä se tuo kertalaakista Alan Waken taisteluun kaivattua ideaa. Jotkut ovat tosin valitelleet arvostelukappaletta pelattuaan, että pelin taistelumalli ei muutu pelin edetessä tarpeeksi. Tämä on tavallaan ihan totta, sillä valtaosan erilaisista aseista saa ainakin hetkeksi käyttöönsä jo pelin alkupuolella ja vihollistyyppejäkin on vain pari erilaista. Mutta!

Ei kannata silti kuvitella, että Alan Wake turtuu parin tunnin jälkeen tylsäksi taaperrukseksi, sillä peli tarjoaa toisenlaisia haasteita. Vihollismäärät kasvavat sitä mukaa kun pelaaja oppii käyttämään aseitaan tehokkaasti. Seuraavaksi rattaisiin heitetäänkin jo kanki, sillä peli ottaa todella mielellään pelaajalta pois aseita ja varusteita.

On yllättäen todella vaikea totuttautua elämään vaikka pelkän taskulampun kanssa, kun vihollisia ei voi yllättäen tappaa kuin ahdistamalla niitä vaikkapa paljaisiin sähköjohtoihin, karhuansoihin tai alas kielekkeiltä.

Uskon, että tämä tulee olemaan se pelin keskeinen mielipiteiden jakaja: jotkut odottivat peliltä laajempaa räiskintäkokemusta. He tulevat varmasti pettymään, sillä Alan Wake ei todellakaan ole perinteinen 3rd person –räiskintäpeli.

Se on pikemminkin tiivistunnelmainen trilleri, jossa upea valon ja varjon leikki sekä todella erinomaisesti suunniteltu ja miksattu äänimaailma kiristävät jatkuvasti jännitettä pelaajan hiippaillessa pitkin aavemaisia metsiä ja raunioita. Kun tunnelma on äärimmillään, tilanne laukaistaan pienellä väkivallalla ja prosessi alkaa taas uudestaan.

Teknisesti räiskinnästä ei valittamista löydy: kontrollit toimivat hyvin, tähtäysnopeus on prikulleen kohdallaan ja ohjaus toimii muutenkin mukavasti. Kyllä Remedy asiansa osaa.

Kerrasta poikki?

Alan Waken suurin kysymysmerkki on pelin vastine rahoille. Seikkailulla on kestoa reilut 12 tuntia (minulla meni 14) ja vaikka matkalle mahtuu monenlaisia yllätyksiä ja hienoja hetkiä, kaikki kohokohdat ovat skriptattuja. Tämä rajoittaa väkisinkin uudelleenpeluuarvoa, sillä pelin juoni aukeaa joka kerralla samalla tavalla.

Minulle peli on kuitenkin parin, kolmen läpäisyn arvoinen ja juuri juonensa ansiosta. Kun pelin lopputekstit vihdoin pyörivät ja mysteerit oli ratkaistu, vastaukset herättivät tukun uusia kysymyksiä, sekä halun palata tarkastelemaan pelin aiempia tapahtumia nyt tietämieni faktojen valossa. Tuntuisiko peli samalta? Huomaisinko matkalta uusia juttuja ja vihjeitä, joita en aiemmin nähnyt? En malta odottaa, että saan pelin uudelleen käsiini ja pääsen ottamaan selvää.

Myös se on selvittämättä, muuttaako pelin läpäiseminen vaikeammilla vaikeustasoilla pelin loppuratkaisua. Matkalta löytyy vähän väliä Alanin kirjan sivuja, joissa joko kuvaillaan jo nähtyjä juttuja kirjan kautta, tai vielä huolestuttavammin ennakoidaan tulevaa ja saadaan pelaaja odottamaan pahinta. Peli ilmoittaa heti kättelyssä, että huomattava osa näistä löytyy vain Nightmare-vaikeustasolla.

Oli miten oli, Alan Wake teki minuun vaikutuksen. Käytän pelistä mielelläni termiä ”enemmän kuin osiensa summa”, sillä juuri niin se minut hurmasi. Toimiva räiskintä, hyvä juoni, asiallinen grafiikka ja toimiva pelattavuus ovat kaikki hyvän pelin ainesosia, mutta jotenkin ne kaikki yhteen sekoittamalla saatiin aikaan peli, jolle on vaikea löytää vertaista.

Itse hurautin pelin läpi pakon sanelemana muutamassa eeppisessä pelisessiossa, mutta rehellisesti sanoen niin se olisi mennyt muutenkin, sillä kun ohjaimeen tartuin, seuraavaksi ihmettelinkin jo, mihin edelliset kuusi tuntia olivat kadonneet.

Alan Wake ei välttämättä ole se vuoden suurin koko kansan pelisuosikki, mutta jos nimet Silent Hill, Twin Peaks ja Remedy saavat päänahkasi kihelmöimään, Alan Wake on takuuvarmaa viihdettä.

Tekijä: Remedy
Julkaisija: Microsoft
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: Alan Wake
Miikka Lehtonen

Toinen mielipide

Olen seurannut Alan Waken etenemistä viimeisen vuoden aikana kasvassa määrin huolestuneena. Pelin viipyminen ja julkaisun rajoittuminen konsoliversioon ovat nostattaneet odotuksia ja ennen kaikkea vaatimuksia niin paljon, että Remedyn täytettävät saappaat ovat olleet melkoisen isot. Isommat kuin koskaan aiemmin.

Pelin lopulta valmistuttua ja valmista teosta pelattaessa hämmästys on loppujen lopuksi kaksitahoinen. Ensinnäkin Remedy on täyttänyt saappaat. Kunniakkaasti ja laadukkaasti.

Mutta ne saappaat vain olivat aivan erilaiset kuin olimme odottaneet.

Alan Wake on tarina. Se on TV-sarjan kausi. Se ei ole räiskintäpeli. Se ei ole uudenlaisilla visuaalisilla efekteillä ja pelikikoilla leikittelevä Max Payne tai Gears of War. Tuoreista peleistä vertailukohdaksi nousee enemmänkin Heavy Rain. Molemmat ovat teoksia, joissa toiminta ja seikkailu palvelee tarinankerrontaa. Pelaaja ei ole pelkästään pelaaja – hän on katsoja, eläytyjä ja osallinen.

Koko peli on jatkuvaa, taukoamatonta tarinankerrontaa, jossa hyödynnetään ympäristöä, kertojaa, muita hahmoja, asioita ja esineitä mielikuvituksellisesti. Mikä miellyttävintä, tarina ei myöskään missään vaiheessa menetä otettaan, vaan se muuntuu, elää ja yllättää, useimmiten positivisella tavalla. Pelatessa kulkusuunta on aina tiedossa, samoin motiivi kulloiselle tekemiselle. Vaikka ”jaahas, taas yksi pimeä metsä” -romppaus voi välillä vähän pukata liialliseksi, niin hiippailu ja toiminta ottavat pian takaisin jykevään haliinsa.

Tarinankerronnassa mennään myös yllättävän syville vesille. Kerrankin peli, jossa sivuhenkilöt ovat persoonia. Henkilöitä, joiden pääkopan sisuksia valaistaan. Peli, jossa on yhdistelty pyssyräiskintää ja filosofista mietintää. Kyllä maar, totta se on.

Tarina on siis kaikki kaikessa. Mutta mainitaan myös pelin tekniikka ja toteutuksen laatu. Ne ovat kerrassaan erinomaiset. Pelien äänimaailmat ovat harvoin näin loppuun saakka mietityt. Pienet suhahdukset, oksien katkeilut, linnun siipien lepatukset, lehtien yllättävä lennähdys tuulenpuuskassa… Kaikki on mietitty ja asetettu huolella, jotta pelaajassa saadaan aikaan toivottu reaktio. Ja kaikki viimeistellään sinfonisella musiikkiraidalla, jolla korvat auki pelaavan henkilön mielitiloilla leikitellään.

Ja mikä hämmentävintä… En ole varma kaikesta näkemästäni ja kuulemastani. Vilahtiko ikkunassa oikeasti ihmisen varjo? Kuulinko tuon äänen? En tiedä… Mutta sydän ainakin jätti muutaman lyönnin väliin. Vai oliko se vain kuumehoureita? Jep, Alanin arvostelukappaleen saapuminen osui yhteen ankaran taudin kanssa, joten vietin sairaslomapäiviäni Alan Wakea tahkoten. Tiedä sitten edistikö se jännittäminen parantumista…

Jos jotain haluaa kritisoida, niin en ole joka tilanteessa ihan täysin sujut taistelumekaniikan kanssa. Etenkin ihokontaktiin pääsevien pimeyden vangitsemien olentojen kanssa on vaikea pärjätä, kun väistöliike ei onnistu, paniikki nousee ja sormet menevät solmuun. No, sytytä nyt se soihtu, pösilö! Ai et vai? Jaa. Kuolit. No, yritetään uudestaan eri tavoin. Kiitoksia muuten checkpointien reiluudesta. Jos kuolema yllättää syystä tai toisesta, niin peliä ei joudu koskaan tahkoamaan liikaa uudestaan.

Summa summarum. Alan Wake on loistava peli, mutta se ei sovi kaikille. Jos peliä haluaa inhota, niin se on helppoa. Voisin helposti katsoa peliä päinvastaisesta valosta ja kritisoida sitä putkijuoksusta, kömpelöstä taistelujärjestelmästä, pimeydestä, hetkistä joina mitään ei tapahdu ja ties mistä joutavasta. Mutta tärkeämpää on se, että ainakin minä näen pelin vahvana raja-aitoja murtavana teoksena, joka Heavy Rainin tapaan kykenee hyvän pelikokemuksen ohella edistämään videopelien julkista kuvaa, todistamaan että ne ovat muutakuin kuin teinipoikien pyssyleikkejä.

Toimintaa, lepoa, muisteloja, kauhua ja pelkoa. Ja tarina, joka avautuu hetki hetkeltä sivu ja lause kerrallaan. Kuin kauhuelokuva… Josta Alan haluaisi jo herätä.

Jukka O. Kauppinen