Alienation – hektistä tuhoa, tykitystä ja meininkiä (PS4)
Tekijä: Housemarque
Julkaisija: Sony
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PlayStation 4
Pelaajia: 1, 2-4 (internetissä)
Muuta: ladattava peli, hinta 17,99 euroa
Pelin kotisivu: https://www.playstation.com/en-us/games/alienation-ps4/
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Suomalainen Housemarque on kunnostautunut viime vuosien aikana useilla hyvillä, jopa erinomaisilla PlayStation-peleillään. Tiukkaa toimintaa ja näyttävää grafiikkaa, kyllä niillä jo ponnistaa.
Firman tuorein peli, Alienation, ei tee poikkeusta tästä kaavasta. Peli tarjoilee tiukkaa ja haastavaa tykitystä koko rahan edestä. Mutta onko se jopa liian vaikea?
Housemarque on tehtaillut pelejä jo Amiga-ajoista saakka, mutta koko pelaavan kansan tietoisuuteen firma ponnisti PlayStation 3:n parhaimpien pelien joukkoon kuuluvalla Super Stardustillaan. Sittemmin tarjonnasta on löytynyt niin modernisoituja kolikkopeli-ideoita (Resogun), omaperäistä toimintaräiskintää (Dead Nation) kuin hieman oudompiakin ideoita (Outland).
Alienation on ehkä hieman yllättäen hyvin saman tyylinen peli kuin Dead Nation aikanaan. Minut Dead Nation jätti hieman kylmäksi, mutta Alienationista pidin aika paljon enemmän. Täysin ongelmaton sekään ei tosin ole.
Maanalainen armeija iskee
Alienationin tarina on ihmiskunnan perspektiivistä synkkä: muukalaiset ovat valloittaneet maapallon ja toivo alkaa olla mennyttä. Ihmisten rippeet taistelevat piilopaikoistaan muukalaisia vastaan, mutta ylivoimaisen teknologian ja kärpästen lisääntymisnopeuden edessä ihmisillä ei ole paljon sanottavaa.
Kaikki toivo lepääkin viimeisen, epätoivoisen iskun varassa. Yhdestä neljään kivikovaa kommandoa huipputeknologisissa taistelupuvuissaan lähtee muukalaisjahtiin, joka vie heidät eri puolille maailmaa suorittamaan toinen toistaan ihmeellisempiä keikkoja, joiden lopputavoitteena on muukalaisten sukupuutto.
Tästä alkaa Alienation, yhdestä neljälle pelaajalle suunniteltu kahden tikun räiskintäpeli. Hieman ei-housemarquemaisena ratkaisuna peliä puurretaan läpi noin kuuden tunnin mittaisessa kampanjatilassa, jonka alussa luodaan hahmo. Tarjolla on kolme eri hahmoluokkaa, joista jokaisella on omat aseensa ja pelityylinsä. Kampanjan aikana hahmoa ei noin vain vaihdeta, vaan jos haluaa kokeilla muitakin hahmoluokkia, täytyy koko roska aloittaa rinnakkaiskampanjan muodossa alusta.
Tähän on ihan perusteltava syy, sillä Alienation sisältää hahmonkehitystä. Alienien kaatuessa pelaaja kerää kokemuspisteitä ja tavoittelee uusia kokemustasoja. Niiden kilistessä plakkariin saa sijoitella pisteitä eri kykyihin. Tankki esimerkiksi osaa muun muassa nostaa ilmaan suojakilven, jonka takaa tiimi voi röpötellä muukalaisia rauhassa. Biospesialistin kyvyistä taas löytyy esimerkiksi nanorobottien pilvi, joka vahingoittaa muukalaisia. Kykypisteitä sijoittelemalla kyvyt paranevat eri suuntiin. Kilvestä saa vaikka pitkäikäisemmän, tai sen ollessa pystyssä jokainen ammuttu laukaus parantaa myös pelaajaa hieman.
Hahmonkehityksen toinen osapuoli on lootti, jota jaellaan kohtalaisen avokätisesti. Kullakin pelaajalla on käytössä kolme asetta: se aktiiviseen tulitukseen tarkoitettu pääase, erikoisempi kakkosase ja todella rankkoihin tilanteisiin varattu raskas ase. Pääase on kullakin hahmoluokalla kiinteä, mutta muita voi vaihdella sangen vapaasti.
Pelin edetessä lootti muuttuu mukavan monipuoliseksi, sillä harvinaisemmissa aseissa on muitakin uusia juttuja kuin vain suuremmat vahinkonumerot. Itse löysin esimerkiksi liekinheittimen, joka vihollisia vahingoittaessaan pudotti näiden jalkoihin käsikranaatteja. Sillä kelpasikin sitten harventaa muukalaislaumoja ja piti oikeasti miettiä pariinkin kertaan ennen kuin raaski vaihtaa kranaatteja spämmäävän liekinheittimen paperilla tehokkaampaan, mutta tylsempään vaihtoehtoon. Aseita voi myös tuunata tehtävistä löytyvillä komponenteilla, jolloin ne saavat vaikka lisäammuksia tai tiheämmän tulinopeuden.
Uudelleenpeluuarvossa siis löytyy jo eri hahmojen muodossa, mutta itse asiassa koko peli on suunniteltu todella avoimeksi kokemukseksi.
10 000 kuollutta? Hyvä alku!
Kun aseet on valittu ja kyvyt tuunattu, on aika sukeltaa tehtäviin harventamaan muukalaisia. Edessä on suuri, avoin ja proseduraalisesti luotu kenttä, joka on ladattu aivan täpötäyteen erilaisia hirviöitä. Jossain niiden takana siintävät sitten tavoitteet, kuten vaikka muukalaisketojen räjäyttely pommeilla tai jättimäisen kenttätykin lataaminen ja laukaiseminen muukalaisten emoalusta kohti.
Oli tavoite mikä tahansa, käytännössä se suoritetaan murhaamalla muukalaisia. Alienit puskevat päälle valtavina laumoina, joilla ei kirjaimellisesti ole loppua. Ruudun ulkopuolelle kun spawnaa uusia ammuttujen tilalle tasaista tahtia, joten juuri putsattu reittikään ei ole turvallinen. Alussa vastassa on vain hitaasti laahustavia mutantteja ja rauhalliseen tahtiin ammuskelevia, hyönteismäisiä soturimuukalaisia, mutta rauhallista elämää ei kestä kovinkaan pitkään.
Pelin edetessä muukalaislauma laajenee ja muokkautuu mielenkiintoisilla tavoilla. Alun mutanteista esimerkiksi tulee paljon vaarallisempia, kun ne muuttuvat näkymättömiksi ja oppivat juoksemaan.
Kun vaaroja puskee päälle joka suunnasta, tekisi niin kovasti mieli vain pitää liipaisinta pohjassa ja ruiskia tasaista vauhtia luoteja ympärilleen, mutta se ei niin vain onnistu. Ammukset kun ovat aina vähän kortilla, eikä niitä lippaaseenkaan mahdu loputtomasti. Oletusarvoisesti aseiden latausajat ovat tuskallisen pitkiä, mutta peliin on pöllitty Gears of Warin aktiivinen latausmekanismi. Kunkin aseen latauspalkin keskellä on nimittäin taianomainen vihreä läntti. Jos latausmittarin pysäyttää siihen, aseen saa ladattua noin tuplavauhdilla.
Tämä on ehdoton elinehto, samoin kuin kaikkien käytössä olevien kykyjen aktiivinen ja onnistunut käyttö. Muukalaislaumat ovat suuria ja todella ilkeitä, sillä kun homma menee perseelleen, pelaaja kyykkää täysistä kestopisteistäkin muutamassa silmänräpäyksessä. Tällöin edessä on paluu edelliselle checkpointille, joissain tehtävissä kokonaan tehtävän alkuun. Ja tällöin vihollisetkin spawnaavat uudelleen.
Vaikeuskäyrä nousee tasaista ja jyrkkää vauhtia, hypähtäen joskus aika ikävästi. Pääasiassa on toki kiva, että peli on haastava, mutta välillä Alienation turhautti. Eräässä tehtävässä pitäisi esimerkiksi paeta ensin muukalaisilta valloitetun kaupungin läpi, ja sitten selviytyä hengissä pienellä areenalla helikopterin lähestyessä. Muukalaiset puskevat päälle koko ajan tiheämpään tahtiin ja helikopterin tullessa paikalle puoli ruutua on jo täynnä ammuksia satapäisen lähitaistelulauman napsiessa kantapäitä. Yksikin väärä liike johtaa väistämättä ja silmänräpäyksessä kuolemaan, jolloin koko operaatio täytyy aloittaa alusta. Kun näin kävi viidennen kerran putkeen, V-käyrä kohosi oikeasti.
Tuntuukin välillä siltä kuin Alienation olisi suunniteltu ja tasapainotettu co-op mielessä, ja sitä nyt vain voi pelata myös yksin jos ei kavereitakaan mukaan saa. Ihmispelaajat auttavat paitsi tuomansa tulivoiman muodossa, myös koska kaverit pystyvät herättämään kentälle tuupertuneen taistelijan uudelleen tolpilleen. Yksin pelatessa näin ei tietenkään tapahdu.
Co-op onneksi toimii sitten todella hyvin – ainakin verkon ylitse. Jaetun ruudun moninpeliä ei ole mukana lainkaan, joskin Housemarquen lausuntojen mukaan sellainen ehkä tulee mukaan myöhemmin. Pelinsä voi nyt jättää joko avoimeksi koko kansalle, jolloin halukkaat voivat hyppiä mukaan lennosta, avata vain kavereilleen tai sulkea kokonaan. Mukana on myös mahdollisuus hyökätä PVP-henkisesti muiden peleihin, mutta näin ei testijakson aikana tapahtunut kertaakaan.
Kun homma toimii, se toimii
En halua kuulostaa liian negatiiviselta, sillä pääasiassa Alienation on erinomaisen hyvä peli. Se näyttää todella herkulliselta ja ruudunpäivitysnopeus pysyy kohtalaisen vakaasti 30 FPS:ssä. 60 FPS olisi toki ollut ihan kiva, mutta pelin heitellessä ruudulle vaaaaltavia muukalaislaumoja ja puolen ruudun kokoisia räjähdyksiä, ehkä myös vähän epärealistinen odote.
Kun pääsee sisään siihen kuuluisaan flow-tilaan, pelaaminen on yhtä juhlaa. Pelasin itse enimmäkseen tankilla, joka lanaa lähietäisyydeltä vihollisia kasaan puskutraktorin lailla. On aivan helvetin hauskaa ladata kahdella kädellä lyijyä vihollislaumaan ja katsoa, kun ruumiinosat ja möhnä lentää pitkin tannerta.
Pelin asevalikoima ansaitsee myös peukutusta, sillä se tukee erinomaisesti taistelun kaoottista ja voimakasta fiilistä. Oli käytössä mikä ase tahansa, sen ampuminen on hauskaa. Mukana on myös erikoisempia keksintöjä, kuten bumerangikranaatti. Se on… No, bumerangi. Se heitetään, se tappaa kaiken tieltään ja sitten se palaa takaisin tappaen taas lisää. Voin kertoa, että housuissa tekee vähän tiukkaa, kun pääsee paukauttamaan bumerangin pitkään vihollisletkaan!
Alienation tarjoaa myös mukavasti vastinetta rahoille. Se ensimmäinen läpipeluu kesti minulta noin kuudesta seitsemään tuntia, minkä jälkeen homma luuppaa ympäri vaikeampana. Mukana on myös päivittäin vaihtuvia tehtäviä, joissa pitää vaikka tappaa tietty määrä liekinheittimillä varustettuja vihollisia bumerangilla tai singolla. Välillä eteen tulee myös bonuskeikkoja, joissa pääsee iskemään vihollisten tukikohtiin ja UFOihin, mutta niihin vaadittuja avaimia en onnistunut löytämään kertaakaan.
Vaikeustason hyppimistä ja loottivetoisen pelin perinteistä ”miksen saa parempaa asetta, onko onnetar hylännyt” –ongelmaa lukuunottamatta Alienation siis rokkaa. Se on yksin pelattunakin hauska ja hektinen räiskintäpeli, joka muuttuu suorastaan erinomaiseksi, kun mukana on kaveri tai pari. Hirmuista tuhoa, tykitystä ja menoa.
Toinen mielipide
Miikan juttua lukematta olin jo päätynyt omassa päässäni samaan neljän tähden arvosanaan, ja jokseenkin samoista syistä. Tosin minä en huomannut tai kokenut Miikan valittelemaa vihollisten spawnaamista jo putsatuille alueille. Kun olin jossain rymistellyt, käynyt muualla ja palasin takaisin, niin kyllä siellä selustassa tuntui tyhjää ja rauhallista olevan. Vasta delatessa tapahtui vihujen respausta, ja silloinkin ne tuntuivat siirtyvän eri paikoille – ja osa tuhotuista paikoista ja tapetuista kärpäsistä tuntui pysyvän kuolleina.
Vaan se pelattavuus. Tosi lystiä, toimivaa ja mukaansatempaavaa twin stick -räiskintää, jossa riittää kehuttavaa. Esimerkiksi avoimet kartat miellyttävät suuresti. Vaikka kussakin tehtävässä on aina päämäärä tai useampia, voi reittinsä sinne valita vapaasti. Lopullisen tavoitteen saavutettuaan valtaville kartoille voi myös jäädä maleksimaan ja suorittamaan ylimääräistä tuhoa. Saahan siinä sekä viihdettä että ehkäpä vähän expaa, lisäaseita tai raaka-aineista kamojen tuunaamiseen.
Tiukkatahtinen räiskintä tempaisee hyvin mukaansa ja kamojen etsiminen/löytäminen pitää mielen virkeänä. Mitäs aseita sitä arsenaaliinsa ottaisikaan ja mitkä pistetään palasiksi, raaka-aineiksi, siinä kysymys. Yritänkö arpoa pyssylleni parempia ominaisuuksia vai käykö niin paskasti, että sen tehot vain heikkenevät? Siinäpä kysymyksiä.
Alienationin isoin ongelma on – ainakin minulla – äänissä. En tiedä mikä maksaa, mutta jotenkin äänipuoli ei nyt toimi samalla tapaa kuin Dead Nationissa tai Resogunissa. Pelikokemusta nostattava jytinä puuttuu ja räjähdykset tuntuvat jotenkin lussuilta. Ihmettelin jo, että onko kuulokkeiden piuha jotenkin löysällä vai mikä maksaa. Ilmeisesti minun ja äänitaiteilijan näkemys ei kuitenkaan osunut tällä kertaa ihan kohdalleen. Isompia kaboobeja, jylisevämpiä pyssyjä kaipaisin, vink vink.
Muutoin: hauskaa meininkiä, hyvää räiskintää, vapaata menoa ja monipuolista kustomointia. Tällaiselle Dead Nationista suunnattomasti tykänneelle fanille Alienation on ehtaa Housemarqueta ja peli, joka tavoittelee onnistuneesti arcade-pelaamisen syvintä ydintä.
Jukka O. Kauppinen
Lisää aiheesta
Dead Nation Apocalypse Edition (PS4)
Housemarque ja Super Stardust HD haastattelussa (osa 2)
Housemarque tekee ensimmäisen suomalaisen PS3-pelin – Super Stardust HD
PlayStation 4 -julkaisupelit testissä 3: Blacklight Retribution, Killzone: Shadow Fall, Resogun
