UUSIMMAT

Arvostelu: Call of Duty – Infinite Warfare on laatupeli ilman yllätyksiä

14.11.2016 08:47 | Juho Anttila

Call of Duty: Infinite WarfareTekijä: Infinity Ward
Julkaisija: Activision
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PC, PlayStation 4 & Xbox One
Pelaajia: 1, 2-18 (internetissä)
Arvostelija: Juho Anttila

Call of Duty: Infinite Warfare

Isolla rahalla tehdään ison rahan purukumia massoille. Tämä on ollut jo pitkään argumentti Call of Duty -sarjan pelejä vastaan, vaikka toisaalta samalla reseptillä tuotettua Hollywood-viihdettä katsotaan joka vuosi satojen miljoonien voimin. Pelisarjan uusin osa on kuitenkin vihastuttanut etukäteen totuttuakin pahemmin.

Osa osalta futuristisempaan suuntaan muuttunut Call of Duty hyppää kertaloikalla kauas tulevaisuuteen ja vie samalla sodankäynnin avaruuteen. Monen mielestä muutos on liian suuri sarjan perinteet huomioon ottaen. Ennakkokohusta huolimatta fanien on turha pelätä suosikkinsa pilaantumista, sillä Call of Duty: Infinite Warfare on taattua CoDia.

Halki aurinkokunnan levittäytyneen ihmiskunnan elo olisi lokoisaa, ellei militaristifanaatikkojen johtama Settlement Defense Front uhkaisi vapaata Amerikkaa, anteeksi, tietenkin koko aurinkokuntaa. Jon Snowna tunnetuksi tulleen Kit Haringtonin johtama SDF on loppuun saakka demonisoitu mörköpartio, jonka toimintatavoista on vaikea löytää juuri mitään hyvää.

”Antautukaa, niin teidät teloitetaan välittömästi” kertoo meiningistä kaiken.

Julman ja kieron yllätyshyökkäyksen jälkeen kaikki lepää luonnollisesti pelaajan varassa. Retribution-avaruusaluksen kyydissä pompitaan ympäri aurinkokuntaa suorittamassa erilaisia tehtäviä, kunnes edessä on vain viimeinen dramaattinen taisto meidän kaikkien puolesta. Paatosta, kunniaa ja uhrauksia ei säästellä tarinassa, jonka tärkein opetus on se, että tehtävä on vietävä loppuun saakka, tapahtui mitä tahansa.

Call of Duty: Infinite Warfare

Futuristisia aseita ja avaruussotaa

Tulevaisuuteen sijoittuva peli voisi luonnollisesti esitellä jos jonkinlaisia sädeaseita, mutta Infinite Warfare pitäytyy tarjolla olevan työkalupakin suhteen maltillisella tasolla. Toki tarjolla on myös muutama erikoisempi energia-ase, mutta pääosa työkaluista on tutun tuntuisia ja teknisemmätkin lisälaitteet on nähty aiemmin jo jossain muodossa. Aseet tuntuvat joka tapauksessa hyvältä virtuaaliseen käteen, mikä on tässä lajityypissä tärkeintä.

Lisävarustepuolella mukaan on saatu mielenkiintoisempia löytöjä.

Seeker-kranaatti on kuin robottihämähäkki, joka kipittää vihollisten niskaan räjähtämään. Painovoiman kääntävä antigrav-granaatti on myös perin mukava tuttavuus. Lisäksi pelin aikana päästään ottamaan ajoittain kohdattavia robottivastustajia haltuun hakkeroimalla sekä hyödyntämään omalla aseella varustettua drone-lennokkia. Meininki tuntuu samanaikaisesti tutulta, mutta myös juuri sopivan futuristiselta.

Call of Duty: Infinite Warfare

Välillä otetaan mallia Shattered Horizonista osioissa, joissa sotaa käydään painottomassa tilassa avaruuden keskellä. Sopivan harvakseltaan tarjoillut osiot eivät ehdi kyllästyttämään ja kampanjan aikana tuntuu jopa siltä, että tätä ideaa olisi voinut hyödyntää mahdollisesti vielä rohkeamminkin.

Ehkä suurimpana uudistuksena edellisiin Call of Duty -peleihin nähden tarjolla on myös runsain mitoin lentelyä avaruushävittäjän ohjaimissa. Audiovisuaaliselta toteutukseltaan avaruustaistelut edustavat suurin piirtein maukkainta markkinoilta löytyvää herkkua. Hurja vauhti, räjähdykset ja väistöliikkeet valtavien avaruusalusten keskellä ovat oiva esimerkki siitä, mihin nykykonsolirautakin parhaimmillaan venyy.

Pelattavuuden näkökulmasta lentely ei kuitenkaan nouse ihan oikeiden avaruuslentelyräiskintöjen tasolle.

Kontrollit ovat jopa oudot, sillä helposti kuin seinään pysähtyvällä aluksella ei tunnu olevan kunnolla liikevoimaa. Välillä pelaaminen tuntuu lentelemisen sijaan taistelun keskellä leijumiselta. Tuntuu hieman siltä, että malli on valittu helppoutensa vuoksi, vähemmän pelaavat mielessä. Viihdyttävää avaruustaistelu joka tapauksessa on, mutta loppupisteistä on pakko pudottaa puolikas tähti mallin puutteiden vuoksi.

Call of Duty: Infinite Warfare

Eeppistä sotaa ja sivutehtäviä

Call of Duty -sarjan pelit eivät ole aikoihin edes yrittäneet tunkea pelaajien kurkusta alas liian pitkäksi venytettyä yksinpelikampanjaa, eikä niin tehdä tälläkään kertaa. Varsinaisia juonitehtäviä riittää vaikeustasosta ja pelitavasta riippuen arviolta neljäksi tai viideksi tunniksi, minkä ohella valittavissa on myös nippu vapaaehtoisia sivutehtäviä.

Sivutehtävät jakaantuvat jalkaväkihyökkäyksiin vihollisen taistelualuksiin sekä lentotaisteluhaasteisiin. Kumpaisiakaan ei ole tarjolla kuin kourallinen, mikä on viisas valinta. Näin jokainen sivutehtäväkin tuntuu merkitykselliseltä eikä toisto pääse kyllästyttämään.

Varsinainen juoni puolestaan koostuu sarjalle tyypillisestä militantista uhoamisesta täynnä dramaattisia käänteitä. Toiminta on tiukasti käsikirjoitettua eikä liikkumavaraa ole yleensä järin paljoa. Vauhtia pidetään kuitenkin yllä sen verran hyvin, ettei raiteita pääosan aikaa tule jäätyä ihmettelemään. Kerran pari skriptaus kuitenkin pettää.

Call of Duty: Infinite Warfare

Pari haastavaa toimintakohtausta on ohitettavissa vain juoksemalla. Itselläni pelin ensimmäinen tehtävä tallentui ensimmäisellä yrityksellä kohtaan, josta jatkaminen ei annetun ajan puitteissa ollut käytännössä mahdollista. Tässä vaiheessa sarjan historiaa skriptauksen odottaisi olevan jo siinä määrin hyvin hanskassa, ettei moisia lapsuksia pääsisi läpi seulan.

Ääripatrioottinen uho ei vaadi näyttelijöiltäkään kovin paljoa. Valtaosa porukasta hoitaa tonttinsa asiallisesti ja saisi melkein välittämään hahmoistaan, jos vauhdinpidon lomassa ehtisi pysähtyä moista pohtimaan. Suurimpana tähtenä mukaan otettu Kit Harington tosin jää melko laimeaksi puhuvaksi pääksi, mutta eipä mies aiemminkaan ole noussut esille kovin kummoisena luonnenäyttelijänä.

Kampanjan loppuun mennessä kunniallisuutta ja rohkeutta on tungettu pelaajan kurkusta alas siinä määrin isolla kädellä, että lopputekstien lomassa kuunneltavat kuolleiden hahmojen tervehdykset omaisilleen lyövät pateettisuusmittarin jo ylikierroksille. Sitä ennen pelaajat ovat kuitenkin saaneet kokea ihan pätevän vuoristoradan, joka ei käänteissään häviä juuri suuren budjetin toimintaelokuville. Kyllä Call of Duty -fanin pitää jo tässä vaiheessa tietää, mitä tuli tilattua.

Call of Duty: Infinite Warfare

Uudet maisemat, tuttu peli

Elokuvamainen yksinpeli on toki Call of Dutyn myyntivaltti, sillä harvaa suoriutuu mainitusta konseptista paremmin. Ne pitkät mailit kerätään kuitenkin moninpelin puolella. Suuria yllätyksiä ei ole tarjolla silläkään puolella.

Tämän vuoden Call of Duty -iteraatiossa keskiössä on kuusi erilaista taisteluasua, jotka määrittelevät soturin perusominaisuudet. Päälle kasataan halutun kaltainen kokonaisuus aseista ja lisävarusteista, joita avataan luonnollisesti lisää kokemuspisteitä keräämällä. Matsien sisällä kiinnostusta pidetään puolestaan yllä erilaisilla pikahaasteilla.

Itse toiminta on futuristisista mausteista huolimatta perin tuttua ja turvallista. Aloittelijan näkökulmasta kyyti on kylmää, henki kun lähtee sekunneissa, mutta harjoittelemalla pelin päälle pääsee kipuamaan ja tappotilikin kääntyy nousujohteiseksi. Mukavana piirteenä Infinite Warfaren moninpelissä ei juuri odotella, peliin pääsee kuoleman jälkeen takaisin muutamassa sekunnissa.

Call of Duty: Infinite Warfare

Pelimoodi- ja karttapuolellakin tarvotaan tuttuja polkuja. Yllätyksiä ei juuri tarjoilla, mutta perinteiset pelimuodot toimivat yhä mitä parhaiten. Infinite Warfaren moninpeliin pätee vanha sääntö: jos olet tykännyt CoD:in moninpelistä ennen, tykkäät siitä nytkin. Itse arvostan enemmän Battlefield-sarjaa, mutta kyse on mieltymyksestä, ei lopulta laadullisista eroista.

Yhteistyöpelaajille on vielä tarjolla jo perinteeksi käynyt zombimoodi, joka sijoittuu tällä kertaa huvipuistoon. Left 4 Dead -pelejä ei tällä haasteta, mutta hauskaa riittää zombiräiskinnästäkin vähintään muutamaksi tunniksi, joten peliin sijoitetulle rahalle riittää vastinetta.

Call of Duty: Infinite Warfare on takuuvarma laatutuote, joka ei juuri yllätä. Muutama kauneusvirhe kampanjassa sekä pieni kyllästyminen syövät pisteitä, joten suosituspeukalo jää saamatta. Huonoksi peliä on silti paha mennä haukkumaan. Huomionarvoista on myös se, että Call of Duty -sarjalta vaaditaan joka vuosi uudistumista. Tällä kertaa tarjolla on sotimista painottomassa tilassa ja avaruushävittäjälentelyä.

Call of Duty: Infinite Warfare

Herää väkisin kysymys, kuinka erilaiseksi pelin pitäisi muuttua, jotta se riittäisi muutosta vaativille?

Kyllähän musiikkipuolellakin esimerkiksi AC/DC on tehnyt pitkän uran pääasiassa samaa peruskaavaa varioimalla, eikä bändin myöhäistuotannonkaan teoksia voi haukkua varsinaisesti heikoksi. Call of Duty -sarja on hieman saman henkinen tiettyä hyväksi koettua konseptia kierrättävä ja kevyesti varioiva suuren rahan viihdekoneisto, joka tarjoaa taas tänäkin vuonna annoksen juuri sitä, mitä tilattiin.

Vuoden parhaan pelin tittelistä ei tällä suorituksella kilpailla, mutta Infinite Warfare on silti hyvä todistus siitä, että isolla rahalla saa tehtyä isoa viihdettä.


Toinen mielipide Call of Duty – Infinite Warfaresta

Se oli jotain hienoa, kun ensimmäinen Call of Duty ilmestyi vuonna 2003. Toinen maailmansota useamman sotilaan näkökulmasta koettuna, mahtipontisen musiikin tahdittaessa tehtäviä. Kaksi ensimmäistä CoDia lukeutuvat yhä suosikkeihini, ensimmäisen Modern Warfaren ohella.

Jotain yhteistä uusimmilla CoDeilla on. Yksinpelin juoni noudattaa tuttua kaavaa. Kaikki on maailmassa hyvin, mutta ison Pahiksen aamupuuroon on kustu ja sen saavat viattomat tuntea nahoissaan. Seuraavien 6-8 tunnin aikana ammutaan kaikki, räjäytetään ihan kaikki ja menetetään kaikki kaverit, jotka marssineet rinnallani pelin ajan. Lopussa Pahis pistetään syömään puuronsa.

Infinite Warfaressa sama kaava jatkuu. Nyt hieman scifimpänä. Aseet ampuvat tuttuja luoteja, mutta  löytyy myös energia-aseita. Vyötäröllä roikkuu tavallisia sirpalekranaatteja, ja heti niiden vieressä kranaatteja, jotka näyttävät keskisormea painovoimalle. Taistelutoverillakaan ei ole lihasta yhtään metallisen luurankonsa ympärillä.

Yksinpelikampanja on tuttua CoDia. Menoa, pauketta, ryskettä ja paskaks kaikki mikä ei oo omaa-meininkiä riittää enemmän kuin Michael Bayn elokuvissa. Mutta kovin pitkäksi aikaa se ei riitä viihdyttämään, itsellä kesti seitsemisen tuntia ennen kuin lopputekstit alkoivat rullata telkkariruudulla, karaistuneempi konsoli-pyssyttelijä hoitanee senkin nopeammin läpi. Mutta ne seitsemän tuntia olivat viihdyttäviä hetkiä, niinkuin aina CoDeissa.

Mutta eivät ihmiset näitä osta yksinpelin takia. Kansa lähtee sotimaan verkkoon, mikä onkin koko pelin suola. Tai sitten he pätkivät zombeja palasiksi, joka on sekin viihdyttävää. Moninpelistä tosin jäi käteen fiilis, että vastatiimin pelaajat ovat viettäneet ohjaimen äärellä paljon enemmän runsaammin aikaa kuin minä itse.

Call of Duty-sarja on kulkenut pitkän matkan toisesta maailmansodasta nykypäivään ja kurkistukseen siitä millaista sodankäynti huomenna voisi olla. Mutta nykyisellään Call of Duty-sarja ei tunnu siltä mihin aikoinaan ihastuin.

Infinite Warfaresta jää hieman karvas maku kielen päälle. Parasta olisi, että ei kurkistella huomista liikaa, vaan pysyttäisiin tässä päivässä. Tai tutkitaan mitä muuta CoDittamisen kelpoista menneisyydessä voisi olla.  Koreassa on kahinoitu ja 90-luvun alussa taisi Persianlahdellakin tapahtua jotain.Olisi mukava nähdä mitä kapteeni Pricelle kuuluu toisen maailmansodan jälkeen. Tai palata siihen aikaan, kun Price tetsasi natsi-Saksaa kumoon sopivasti ennen kello viiden teetä.

Matti Leinonen


Muropaketin uusimmat