Arvostelu: Dark Souls III: The Ringed City on täydellinen loppu pelisarjalle

Tekijä: FROM Software
Julkaisija: Bandai Namco
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, i5-prosessori, 8 Gt muistia, GTX 750 tai vastaava näytönohjain
Pelaajia: 1, 2-3 (internetissä)
Muuta: Ladattava lisäsisältö, vaatii alkuperäisen Dark Souls 3:n
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Dark Souls -pelisarja on viihdyttänyt ja kauhistuttanut jo useiden vuosien ajan, noussen monen pelurin kaikkien aikojen suosikkipelien joukkoon. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan, ja tiettävästi nyt on Dark Soulsin vuoro.

Jos The Ringed City todellakin on viimeinen annos Dark Soulsia, ainakin sarja loppuu erinomaisissa merkeissä.

Dark Souls III oli hyvä, monien mielestä jopa erinomainen peli. Pelin ensimmäinen DLC-paketti oli kuitenkin paha pettymys. Viime vuoden syksyllä julkaistu Ashes of Ariandel tarjoili kyllä hienoja ympäristöjä ja kohtauksia, mutta oli auttamattoman, suorastaan älyttömän lyhyt. The Ringed City ottaa edellisen paketin vahvuudet ja heittää mukaan sen verran pituutta, että tuloksena on huippuluokan DLC.

Ominaisuuksiltaan The Ringed City on kuin Ashes of Andariel, mutta enemmän. Uusia aseita, uusia lokaatioita, uusia esineitä, uusia vihollisia, uusia pomoja, uusia loitsuja ja myös uusi covenant, josta en sitten puhukaan enää enempää, sillä se olisi spoileri.

PVP:stä pitäville mukana on myös kaksi uutta PVP-areenaa, jotka aukeavat koko kansan käyttöön perinteisen hämärien kaavojen mukaan. Jos omistaa Ashes of Andariel -DLC:n tai Dark Souls 3:n kausikortin, saa myös The Ringed Cityn uudet areenat, vaikka ei DLC:tä ostaisikaan. Tämä on toki hyvä juttu, sillä pelaajien pilkkominen pieniin laareihin matchmakingia varten ei ole koskaan hyvä idea.

The Ringed City on Dark Soulsin loppu niin pelin sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Tulen aika on saapumassa päätökseensä ja sitä myötä maailma on tuhoutumassa. Tämä avaa tien muinaiseen Ringed Cityyn, jossa muinaiset aarteet ja kauhut odottavat löytäjäänsä.

Perinteiseen tapaan tarina ei ole mitenkään tärkeässä tai näkyvässä roolissa paketissa, sillä Dark Souls -peleissä sen esiin kaivaminen on aina vaatinut paljon etsiväntyötä. Onneksi ilmankin pärjää hienosti, sillä pelit ovat aina eläneet muutaman kulmakivensä kautta. Näistä ensimmäinen on se, että pelien synkkiä ja vaarallisia maailmoita on todella hauska tutkia. Ne on suunniteltu hienosti johdattamaan pelaaja ansoihin tai muuten vain harhaan. Kehitystiimi tuntee yleisönsä ja osaa leikkiä näiden odotuksilla ja kyvyllä harrastaa niin sanottua metapelaamista, eli yrittää tulkita ja ennakoida kehitystiimin suunnitelmia.

The Ringed City onnistuu tässä hienosti, sillä DLC:n maailma on hieno. Se on jaettu kahteen suureen alueeseen, itse kaupunkiin ja sitä ympäröiviin valtaviin saastan ja korruption täyttämiin rämeisiin. Kätketyt aarteet, nokkelat ansat ja yllättävät kuolemat vaanivat vähän siellä sun täällä.

Toinen perinteinen kulmakivi on ollut Dark Souls -pelien armoton, haastava ja todella palkitseva pelattavuus.

Aluksi uudet viholliset ja erityisesti pomot tuntuvat mahdottomilta. Peli selvästi huijaa! Miten helvetissä tästä muka voi selvitä? No, ehkä jos teen näin… mutta sitten kuolin tuohon. Miten tämä muka on edes mahdollista? Ja sitten, useita yrityksiä ja runsasta kiroilua myöhemmin, keinot keksii. Ei sen takia, että hahmolla olisi tarpeeksi kokemustasoja, jotta peli muuttuisi helpoksi. Ehei, vaan sen takia, että pelaaja itse on kehittynyt hieman paremmaksi, nopeammaksi ja fiksummaksi.

The Ringed City toimii tälläkin mittarilla erinomaisesti. Edessä on taas paljon hauskaa (ja raivostuttavaa) opettelua ja kuolemista jo ennen kuin pääsee DLC:n neljään varsinaiseen pomoon, jotka taatusti pysäyttävät pelin hetkeksi jos toiseksikin. Itse olin pariinkin kertaan aivan varma, että tähän se peli nyt päättyi. Tämä pomo ei tule kuolemaan ikinä: en vain osaa. En ole tarpeeksi nopea, tarpeeksi rauhallinen, tarpeeksi taitava. Joskus siihen meni useita tunteja, mutta kaikki kuolivat lopulta.

Haluaisin niin kovasti hehkuttaa The Ringed Cityn monia yksityiskohtia, puhua enemmän sen pomomatsien yllätyksistä ja kieroista tempuista, klassisten Dark Souls -elementtien paluusta hauskoilla ja yllättävillä tavoilla, sekä tietenkin myös koko paketin viimeisestä pomosta, joka on huikea kokemus niin pelattavuuden kuin lorenkin perspektiivistä.

En kuitenkaan tee niin.

Kuten Dark Souls -pelit yleensäkin, myös The Ringed City pitää kokea itse ja se on parhaimmillaan, kun ei tiedä oikein mitään. Kun löytää jokaisen ikävän yllätyksen kävelemällä siihen, kun ratsastaa vuoristoradalla voiton tunnelmista ahdistuksen syövereihin ja sieltä taas takaisin. Kun muistaa, miksi Dark Souls -pelit ovat niin uskomattoman hyviä ja koukuttavia.

Ei The Ringed Citykään tietenkään täydellinen lisuri ole.

Pyromancereille jää taas käteen hieman tyhjä arpa uusista loitsuista ja yleisesti pelattavuudesta puhuttaessa, muutamat osiot ovat vähän väärällä tavalla vaikeita tai muuten vain tympeitä ja osa uusista vihollisista on hieman mälsiä. Nämä ovat kuitenkin vain kauneusvirheitä, sillä jos The Ringed City todellakin on Dark Soulsin jäähyväisesitys, se on erinomainen sellainen. Se tuntuu Dark Soulsilta, on mukavan mittainen ja tarjoaa sekä tiukkoja yllätyksiä että mukavaa nostalgiafiilistä sarjan parissa alusta saakka viihtyneelle pelurille.

Yksi suuri valittamisen aihe kyllä löytyy: en ole vielä valmis sanomaan hyvästejä. Tehkää vaikka Bloodborne II!