Arvostelu: Doom VR on näyttävä, mutta ontto versio klassikkoräiskintäpelistä

18.12.2017 12:00 | Heimo Tilkkanen | 1423

Bethesda on viime aikoina siirtynyt aktiivisesti kohti virtuaalitodellisuutta. Muropaketinkin jo arvosteleman Skyrimin VR-version ohella myös Fallout 4 ja nyt myös vuoden 2016 megahitti Doom ovat saaneet omat VR-versionsa.


Julkaisupäivä: Julkaistu / Tekijä: id Software / Julkaisija: Bethesda / Saatavilla: PC, PlayStation 4 / Testattu: PlayStation 4 / Pelaajia: 1 / Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, Core i4-4590, 8 Gt muistia, GeForce GTX 1070 / Muuta: Virtuaalitodellisuuspeli, vaatii PlayStation VR / HTC Vive / Oculus Rift -silmikon / Ikäraja: 18


Ensiajatuksella idea Doomista virtuaalitodellisuuspelinä kuulostaa yhtä aikaa potentiaalisesti huikealta ja kaarioksennusta aiheuttavalta kokemukselta. Nopeatempoinen adrenaliiniräiskintä ja VR eivät ole se helpoin yhdistelmä, mikä on ehkä huomattu myös id Softwarella. Doom VFR on nimittäin aivan eri peli kuin viime vuoden Doom, mutta ei hirveän hauska sellainen.

Doom VFR:n pääroolissa ei nähdä legendaarista Doom-mariinia, vaan nimetön tiedemies. Demoni-infestaation aikana suunnaton demoni musertaa tiedemies-poloisen hissiin, mutta hänen tarinansa ei suinkaan pääty tähän. Marsin kokeellisessa laboratoriossa kun on pieni taistelurobotti, jonka sisuksiin tiedemiehen tietoisuus siirretään. Sitten alkaa kostoisku demoneita vastaan.

Edessä on lyhytkestoinen kokemus, joka muistuttaa kovin vähän Doom-peliä. Visuaalisesti Doom VFR on kyllä sitä ihka-aitoa tavaraa, sillä kehitystiimi on selvästi saanut käyttöönsä pelin alkuperäiset assetit. Niiden ansiosta Doom VFR näyttää komealta. On oikeasti vaikuttavaa katsella Baron of Helliä ja muita Doomin suurikokoisia demonihirviöitä luonnollisen kokoisena, ja pohtia, millaista olisi oikeasti tuijottaa kivitalon kokoista tappokonetta silmästä reiteen.

Muutkin tuotantoarvot ovat korkeat. Taustalla pauhaa samanlainen hakkaavien rumpujen ja ulvovien kitaroiden täyttämä soundtrack kuin Doomissakin, ja peli toki myös pyörii sujuvasti. Teknisesti kaikki onkin kohdallaan ja näyttämö on katettu komeaa, tyylikästä ja vauhdikasta VR-pelikokemusta varten.

Sitten pitäisi alkaa pelaamaan ja illuusio särkyy alta aikayksikön.

Jos Doom VFR:n ulkoasu ja tuotantoarvot ovatkin paljon korkealaatuisempia kuin olisi voinut odottaa, pelisuunnittelu ei ole yltänyt samanlaisiin sfääreihin. Peli kun on sellainen perustason ammuntagalleria, jollaisia VR-laseille on julkaistu jo kymmenittäin.

Pelaaja ohjastaa taistelurobottia, jonka oikeassa kädessä on jokin Doomin pyssyistä, vasemmassa kädessä käsikranaatteja. Pelaaja ei itse varsinaisesti saa liikkua mihinkään, vaan kaikki suurempi liikkuminen hoidetaan teleporttailemalla ympäriinsä. Robotti voi kyllä tehdä pieniä väistöhypähdyksiä pääilmansuuntiin, mutta niiden kanssa suurempi liikkuminen on täyttä tuskaa.

Resident Evil 7:n tavoin kameran kääntely tapahtuu oikealla analogitikulla, julkaisuversiossa porrastetuilla hypyillä. Tämä ja teleporttailu ovat klassisia keinoja yrittää taistella VR-pahoinvointia vastaan, ja ne kieltämättä tulevat myös tarpeeseen, sillä niiden kanssakin Doom VFR aiheutti minulle välitöntä ja voimakasta pahoinvointia. Peliin tottuessa efekti laantui jonkin verran, mutta mukavaksi kokemus ei koskaan muuttunut.

Testiin osunutta PlayStation VR -versiota voi pelata kolmella tavalla: DualShock-ohjaimella, Move-palikoilla tai FarPoint-peliä varten julkaistulla Aim-aseohjaimella. Näistä sitä viimeisintä en voinut testata, mutta Move-ohjaimilla ja DualShockilla kävi selväksi, että molemmissa tavoissa on hyvät ja huonot puolensa.

Kummallakin menetelmällä pelaajan katse ohjaa tähtäystä.

DualShock-ohjaimella kranaatin heittelyt, ammuskelu ja muut toiminnot on sijoiteltu ohjaimen painikkeille. Pelaaminen on helppoa, mutta tuntuu siltä kuin VR:n mahdollisuuksista ei otettaisi kamalasti irti. Move-ohjaimilla taas teleporttailu on sujuvampaa, koska voi suoraan osoittaa ohjaimella haluamiaan suuntia. Kranaattejakin heitellään vasenta kapulaa heiluttelemalla. Rehellisesti sanoen tämä tuntuu kyllä vähän enemmän VR-peliltä, mutta ei kamalasti: olo on enemmänkin kuin pelaisi jotain Wii-räiskintäpeliä.

Tämä juuri on Doom VFR:n suurin – ja perustavanlaatuinen – ongelma. Se näyttää hyvältä ja on todella vauhdikas, mutta pelaaminen on tylsää. Pelaaja taistelee tietään läpi pienten taisteluareenoiden, joihin syntyy vihollisia. Sitten ammuskellaan, hypellään, heitellään kranaatteja ja edetään seuraavaan samanlaiseen kohtaukseen.

Todella erikoisena ratkaisuna pelistä ei myöskään löydy Doomin niin sanottuja glory-tappoja, eli väkivaltaisia ja brutaaleita viimeistelyliikkeitä. Niiden tilalla on viittaus Doomin menneisyyteen, sillä kun vihollinen heikkenee tarpeeksi, sen voi telefragata teleporttaamalla läpi. Ihan hauskaa tämäkin, mutta hei: emmeköhän kaikki olisi mielummin halunneet katsella, kun Doom-zombi hakataan kuoliaaksi sen omalla irtokädellä.

Doom VFR on periaatteessa melko halpa peli, sillä se kustantaa 29 euroa. Käytännössä hintalappu on kuitenkin aika kova, koska pelikokemus on ohitse yhdessä illassa, enkä ainakaan itse sen jälkeen halunnut enää palata takaisin Doom VFR:n pariin. VR-lasien esittelyyn peli on omimmillaan, sillä nätin näköinen ja vauhdikas räiskintäpeli antaa VR:stä hyvän alkuvaikutelman. Valitettavasti lopullinen pelikokemus on kuitenkin turhan ontto.

DOOM FVR

“Visuaalisesti vaikuttava mutta pelillisesti turhan ontto VR-räiskintä.”