Arvostelu: Elex ei ole toimintaroolipelien ykköstykki, mutta erottuu kilpailijoista edukseen

20.11.2017 20:49 | Juho Anttila | 1599

Saksalainen Piranha Bytes on tehnyt koko olemassaolonsa ajan omaa juttuaan. Studion toimintaroolipeleissä on kuitenkin aina ollut joku juju, joka erottaa ne tusinapeleistä. Niin myös uutuuspelissä Elex.


Julkaisupäivä: Julkaistu / Tekijä: Piranha Bytes  / Julkaisija: THQ Nordic  / Saatavilla: PC, PlayStation 4 & Xbox One  / Testattu: PC Windows 10, Intel Core i5 3570K 3.4 GHz, 16 Gt muistia, NVidia GTX  / Laitevaatimukset: PC 64-bittinen Windows 7 tai uudempi, Intel Core i5 3570, AMD FX-6350 tai nopeampi prosessori, 8 gigatavua muistia, NVIDIA GTX 660 2Gt & AMD Radeon 7850 2 Gt tai nopeampi näytönohjain / Pelaajia: 1 / Ikäraja: 16


Jos klassinen Gothic-sarja sijoittuikin vielä klassiseen fantasiaympäristöön, maustoi Risen-trilogia soppaa merellisillä piraattisävyillä. Elex puolestaan ottaa loikan tulevaisuuteen ja esittelee postapokalyptisen maailman, joka tuntuu kuitenkin kovin tutulta. Kyllä, Elex on ehtaa Piranha Bytesiä, niin hyvässä kuin pahassakin. Pelin tapahtumat sijoittuvat Magalan-nimiselle planeetalle, jota on kohdannut katastrofi kaiken raunioittaneen meteoriitin muodossa. Väärään paikkaan tömähtänyt taivaankappale on tuonut mukanaan myös elex-nimistä ainetta, jonka erikoislaatuiset ominaisuudet ovat nostaneet sen keskenään taistelevien ryhmittymien väliseksi kiistakapulaksi.

Berserkerit hyljeksivät modernia teknologiaa ja elexin kaikenlaista käyttöä. Sen sijaan berserkerit ovat löytäneet keinon muuttaa elex manaksi, joka mahdollistaa magian hyödyntämisen. Fanaattiset clericit palvovat Calaan-nimistä jumalaa ja hyödyntävät elexiä energianlähteenä. Piranha Bytesille kovin tyypillisen kolmen ryhmittymän nipun täydentävät villit ja vapaat lainsuojattomat. Eri ryhmittymät eivät ole keskenään kovinkaan hyvää pataa, mutta silti suurin inhokki ovat elexiä tunteiden turruttamiseen käyttävät Albsit, joihin myös päähenkilö kuuluu. Tai tarkemmin sanottuna ei kuulu enää, sillä joku yrittää tappaa sankarin, joka joutuu nyt pakenemaan entisiä liittolaisiaan ja etsimään uutta kotia muiden ryhmittymien joukosta.

Uudet maisemat, tuttu meininki

Vaikka Elexin maailma on lähtöasetelmansa puolesta jotain Piranha Bytesin peleissä ennen näkemätöntä, ei itse pelattavuus juuri yllätä. Elex on toteutukseltaan suoraa jatkumoa firman edellisille peleille jopa siinä määrin, että grafiikkoja ja tarinaa vain hieman muuttamalla se toimisi yhtä hyvin perinteisenä fantasiapelinä. Etenkin, kun pelaaja viettää etenkin alkupuoliskon pelistä pääasiassa miekkoja ja muita keskiaikaisia aseita heilutellen.

Ollakseen entinen Albsien korkea-arvoinen soturi Elexin päähenkilö tuntuu alussa hämmentävän toistaitoiselta säätäjältä. Tämä varsinainen fantasiaklisee käy äkkiä tutuksi, sillä Magalan on kuolettava paikka ja kohtaaminen mutatoituneen faunan kanssa päättyy hyvin helposti pelitilanteen lataamiseen uudelleen. Onneksi tallentaminen onnistuu koska vain.

Kuten Piranha Bytesin peleissä on tapana, joutuu sankari jossain vaiheessa valitsemaan puolensa. Sitä ennen joutuu todistelemaan arvoaan suorittamalla vinon pinon tehtäviä, jotka edustavat ilahduttavan harvoin miljoonaan kertaan nähtyä ketun häntien keräilyä. Tyypillinen Elex-tehtävä haarautuu erilaisiksi alitehtäviksi, jotka tarjoavat lukuisia erilaisia tapoja selvittää eteen lyöty ongelma. Samalla joutuu tekemään valintoja, joilla on suora vaikutus siihen, miten eri ryhmittymät ja hahmot suhtautuvat pelaajaan. Tämä on aina ollut Piranha Bytesin pelien vahvuus. Elex jatkaa hyväksi koettua linjaa hienosti.

Risuja on syytä antaa puolestaan siitä, että Elexin tarina lähtee käyntiin vähän turhankin hitaasti. Peliä saa tahkota aika monta tuntia ennen kuin punainen lanka löytyy ja se, mistä tässä kaikessa oikeasti on kyse, rupeaa vähitellen hahmottumaan. Asiaa ei auta se, että alun perin saksankielisen pelin englanninkielinen ääninäyttely on luvattoman laimeaa ja tekstitkin on käännetty välillä aika kökösti.

Perinteikästä, hyvässä ja pahassa

Elex hylkää toteutuksessaan monia modernien toimintaroolipelien virtaviivaistettuja ominaisuuksia. Kestopisteitä kerätään syömällä tai nukkumalla, parannuspulloja ja ammuksia on saatavilla rajoitetusti ja selviämisensä eteen on pakko nähdä vaivaa. Ei tämä välttämättä huono asia ole, sillä esimerkiksi itse viehätyin perinteitä kunnioittavasta toteutuksesta. Toisaalta on pakko muistaa, että tämän kaltaista pelisuunnittelua romantisoidaan usein vähän turhaankin. Kehitys kehittyy syystä eikä esimerkiksi kitkuttaminen melkein tyhjän elinpistemittarin kanssa siksi, ettei niitä himpuran pulloja taas löydä mistään edusta välttämättä sitä parasta laatuaikaa.

Pelattavuus noudattaa myös jo Gothic-sarjan lanseeraamaa filosofiaa niin hyvässä kuin pahassa. Väistöihin, hyökkäyksiin ja torjuntoihin perustuva järjestelmä tuntuu kotoisalta, mutta samalla vähän kömpelöltä. Iskuja ja väistöjä rajoittava kestävyysmittari rytmittää taistelua ja tekee niistä turhan usein turhauttavaa ”väistä, lyö ja juokse ympyrää odotellessasi mittarin täyttymistä”-tanssia.

Parhaimmillaan taisteleminen on mukavaa, pahimmillaan kökkelöä ja turhauttavaa. Samanlaista karkuun juoksemista ja hidasta väistelemistä muistan taistelemisen olleen jo ensimmäisen Gothicin aikaan, joten ehkä kyse on Piranha Bytesin ominaistyylistä.

Ongelma korostuu vaikeampia ja kestävämpiä vihollisia vastaan taistellessa. Vaikeita matseja on puolestaan vaikea välttää, sillä tietä ei todellakaan olla liikoja siloteltu. Avoin maailma on täynnä vaaroja, jotka eivät kysy sankarin kokemustasoa ja lupaa palata asiaan sitten, kun matsi on reilu. Ehei, kuolettava vaara tuntuu vaanivan joka toisen pusikon takana ja henki saattaa lähteä kertaiskulla, vaikka luulit liikkuvasi turvallisilla aloitusalueilla.

Tämänkaltainen armottomuus turhauttaa, mutta tekee pelimaailmasta samalla elävämmän. Tahkottavaksi tarjottu laaja avoin maailma tuntuu oikealta paikalta, ei vain peliä varten kehitetyltä vähän kerrassaan haastavammaksi muuttuvalta temppuradalta. Ehkä juuri tämä piirre on saanut itseni tykästymään oikeastaan kaikkiin Piranha Bytesin tuotoksiin ajoittaisista kömpelyyksistä huolimatta.

Vähän nuhruista, mutta viehättävää

Kömpelyyksiä Elexissä riittäisi, jos oikein kaivelemaan ryhtyisi. Jo mainitun kroonisen töksähtelevän taistelun lisäksi esimerkiksi hahmonkehitys on täynnä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia. Erilaisia kykyjä ja suuntautumisvaihtoehtoja olisi tarjolla vaikka millä mitalla, mutta tuntuu, että henkiinjääminen pakottaa tekemään juuri tietynlaisia valintoja. Kestää hieman liian pitkään ennen kuin kokemusta on karttunut niin paljon, että sankari tuntuu joltain muulta kuin joka ikisen maailmassa tehdyn toimintaroolipelin ihan ensimmäisen tason posliininukelta. Varusteetkin kehittyvät turhauttavan hitaasti, koska oikein mitään ei saa käytettyä, ellei ole panostanut kokemuspisteitään alusta saakka voimakkaasti juuri tiettyihin taitoihin.

Eräs esimerkki, joka alleviivaa sitä, että Piranha Bytes kilpailee kuitenkin toimintaroolipelien B-ryhmässä sen tiukimman kärjen sijaan, on mahdollisuus kuljettaa mukana yhtä apuria. Ominaisuus on mukava, mutta sitä ei olla viety aivan loppuun saakka. Illuusio rikkoutuu vaikkapa siinä vaiheessa, kun kaikkien vihaamia Albeja edustavaa kaveria voi kuljettaa mukanaan berserkereiden pääkaupungissa ilman, että kukaan kiinnittää asiaan mitään huomiota. Sama porukka kuuluu kuitenkin tarinan mukaan ”tapa ensin, kysele sitten kylmältä raadolta”-kastiin. Minkäs teet, kun budjetti ei kuitenkaan ole riittänyt ihan kaiken viilaamiseen huippukuntoiseksi.

Kaikki tämä häiritsee Elexiä pelatessa paljon vähemmän kuin sen oikeastaan pitäisi. Mainitsin aiemmin, että Elex on suoraa jatkumoa kaikelle sille, mitä Piranha Bytes on olemassaolonsa aikana tehnyt. Se tavoittaa myös kaiken sen hyvän, joka saa firman pelit tuntumaan omanlaisiltaan ja kömpelyyksistä huolimatta kuitenkin niin kiehtovilta.

En rehellisesti sanottuna osaa nimetä yhtäkään yksittäistä tekijää, joka selittäisi Gothicien, Riseneiden tai Elexin viehättävyyden. Tuntuu, että Piranha Bytes saa kerta toisensa jälkeen yhdisteltyä peleihinsä nipun ominaisuuksia, joista jokainen jää yksinään tarkasteltuna hieman puutteelliseksi. Samaan soppaan heitettynä ne muodostavat kuitenkin lopputuloksen, joka jaksaa pitää otteessaan ja palkita pelaajan siihen upotetusta ajasta.

Ei Elexilläkään ole mitään sanaa Dragon Ageja, Witchereitä, Falloutteja tai Skyrimiä vastaan, mutta silti sen parissa viettää tunnin toisensa jälkeen oikein mielellään. Vähän kuin se pikkuisen pienemmän budjetin tv-sarja tai elokuva, joka voittaa puolelleen vilpittömyydellään ja saa antamaan anteeksi vähän kököt erikoistehosteet, naivin juonen ja kömpelön näyttelijätyön. Elex on ehkä hieman rosoinen, mutta ansaitsee silti tulla kokeilluksi viimeistään siinä vaiheessa, kun ne lajityypin suuret nimet kyllästyttävät.

 

ELEX

3,5

”Elex on kuin rosoinen ja viehättävä pienen budjetin elokuva, joka viehättää vilpittömyydellään ja on raikas vaihtoehto genren raskassarjalaisille.”