Arvostelu: Ei mikään Shadow of Colossus – Extinction on tuskallisen tylsä toimintapeli kolossien tappamisesta

10.04.2018 20:29 | Joonas Pikkarainen

Kolossit, titaanit, raveniit. Rakkaalla jätillä on monta nimeä, vaan hellyys on kaukana Iron Galaxyn toimintapelissä Extinction. Nousevan auringon maan suositun animen puiseva kopio ei jaksa viihdyttää pitkään.


Julkaisupäivä: 10.4.2018 / Tekijä: Iron Galaxy Studios / Julkaisija: Maximum Games / Saatavilla (alustat): PC, PS4, Xbox One / Testattu: PC / Pelaajia: 1 / Ikäraja: 16 / Peliä pelattu arvostelua varten: kuusi tuntia


Shadow of the Colossuksen uusioversion niittäessä hehkutusta PlayStation 4:llä ja Attack on Titanin niittäessä mainetta idästä, saapuu kolossien seuralaiseksi jenkkistudio Iron Galaxyn kehittämä toimintapeli Extinction. Tällä kertaa uhkana ovat jättiläismäiset örkit, joita pelaajan ohjastamana olisi tarkoitus pätkiä poikki ja pinoon ihmiskunnan hyväksi.

Extinction kumartaa kolossaalisista lajikumppaneistaan selkeimmin Attack on Titanin videopelisovitusten suuntaan. Tunnelmallisen seikkailun ja ongelmanratkontaan keskittyvän toiminnan sijaan sukupuuttoa estetään asteen suoraviivaisempaa keinoa hyödyntäen puhtaalla väkivallalla. Yhtymäkohdat eivät myöskään lopu siihen, sillä mystisen lahkon viimeinen soturi, Avil, luottaa itämaisten kollegoidensa lailla varsin ilmavaan taistelutyyliin, jolla kerrostalojen kokoiset örkit olisi tarkoitus nujertaa.

Pelillisesti kolmenkymmenen tehtävän mittainen kampanja pyörii muutaman tavoitevariaation ympärillä. Suurimman osan ajasta Avil joutuu joko pelastamaan tietyn määrän ihmisiä tai tappamaan muutaman jättiläisen päästäkseen seuraavaan kenttään, mutta aina toisinaan taistellaan aikaa vastaan puolustaen ihmiskunnan viimeisiä kaupunkeja sortumasta kokonaan. Käytännössä päätavoite typistyy toimeksiannosta riippumatta silti aina jättivastustajien tappamiseen.

Tehtäviin tuodaan pientä vaihtelua satunnaisilla lisähaasteilla, jotka saattavat olla edellä mainittujen pelastusten ja tappojen lisäksi esimerkiksi tiettyjen vihollistyyppien teilaamista, jättiläisillä olevien suojien tuhoamista tai vaikkapa jätin neliraaja-amputaation tekemistä ennen tämän viimeistä kuolettavaa sivallusta. Onnistumiset palkitaan tähdillä, joilla on tarkoitus pitää perfektionistit koukussa. Taustalla pyörii myös dialogiin ja muutamiin animaatioihin perustuva taustatarina, mutta se jää kovin unohdettavaksi.

Noin viisituntisen tarinakampanjan ulkopuolella lisäpuhtia voi hakea myös erillisistä haastetiloista, joissa pelastetaan joko tietty määrä ihmisiä ajan puitteissa tai pyritään kaatamaan satunnainen jätti mahdollisimman nopeasti. Jos kaikki tämä kuulostaa identtiseltä pääkampanjan sisällön kanssa, et ole olettamuksinesi lainkaan väärässä. Extinction ei monipuolisuudellaan juhli. Omat pisteet voi jakaa jälkeenpäin verkkoon kilpailutettavaksi.

Toistoon ja omien taitojen jatkuvaan parantamiseen perustuva peli-idea on monien kestosuosikkien ytimessä, mutta Extinctionin kohdalla varsinainen koukku jää uupumaan. Peliä on markkinoitu jonkinasteisena taistelupelivariaationa – onhan tekijöillä takataskussa viimeisimmän Killer Instinctin kehitys – mutta käytännössä toiminta typistyy masentavan tylsäksi yhden napin hakkaamiseksi. Riviviholliset vaihtelevat toisistaan lähinnä kestävyytensä osalta, joten eri (yhden napin) iskukombinaatioiden opetteluun ei ole juuri tarvetta.

Sama koskee myös itse jättejä.

Valtavat korstot kaatuvat ainoastaan päänsä menettäneinä, mutta päästäkseen käsiksi pulppuavaan kaulavaltimoon, täytyy Avilin täyttää ensin kykymittarinsa täyteen. Energiaa kasvatetaan joko siviilejä pelastamalla, vihollisia tappamalla tai jättien yllä olevia suojia sekä regeneroituvia raajoja tuhotessa. Kun itse kohteet tarjoavat takaisin kasvavine ruumiinosineen loputtoman täyttöpisteen, ei muista vaihtoehdoista tarvitse edes välittää. Koipensa menettäneet kolossit sattuvat vielä kiltisti istumaan paikoillaan, jolloin kaupungin tuhostakaan ei tarvitse huolehtia.

Irtoavien raajojen suojana on tosin useimmiten vaihtelevanlaatuista haarniskaa, joiden tuhoaminen muodostavat pelin ”ongelmanratkonnan”. Kevyet puupalaset särkyvät yhdestä tähdätystä iskusta mihin tahansa, mutta esimerkiksi pronssiosat vaativat yksittäisten lukkojen hajottamista. Loppupään vastustajilla suojaus hivenen monipuolistuu, mutta pelaajan osalta ero näkyy joko tarkempana tähtäysvaatimuksena tai oikea-aikaisina väistöliikkeinä. Merkittäviä muutoksia jättien kaadossa ei tapahdu ensimmäisen kohtaamisen jälkeen.

Kolossien kanssa kamppailu on muutoinkin todella aneemista. Avilin erikoisliike hidastaa ajankulkua helpottaakseen tähtäystä ja onnistunut sivallus antaa aina lisämahdollisuuden iskeä uusiksi samaa hidastusta hyödyntäen. Molempien jalkojen suojien ja itse jalkojen poistaminen yhdellä kertaa onkin lapsellisen helppoa, mikä vain helpottuu entisestään päivitettävien kykyjen myötä. Kun kuolemastakaan ei sakoteta, vaan Avil herää turman saatuaan samaan tilanteeseen hetkeä myöhemmin, ei taisteluista synny oikein fiilistä Daavidista ja Goljatista.

Suurin ärsytyksen aiheista jättiläisten kaatamisessa syntyy oikeastaan vähän turhankin ilmavista kontrolleista. Avil pystyy kyvyillään liitämään, pomppimaan, kiipeämään ja vetämään heittokoukulla itseään nopeasti paikasta toiseen, mutta liikehdintä on kaukana luontevasta. Etenkin koukulla eteneminen on luotisuoraviisto ennalta määriteltyyn pisteeseen, josta sankari heitetään summittaiseen suuntaan liitoon. Tämän korjaamiseen tottuu kyllä pelatessa, mutta sulavaksi kokemusta ei voi sanoa. Samoin jättiörkkien seinää kiivetessä tarttumapinta tuntuu toisinaan katoavan ykskaks syösten Avilin takaisin maankimaralle.

Toisaalta ylöspääsyyn menee se huima sekunti, joten menestys ei ole millään tapaa suuri, mutta turhauttaa senkin edestä.

Visuaalisesti Extinction tarjoaa nykytarjonnasta poiketen hyvin värikkään sarjakuvamaisen fantasiamaailman, mutta se jää sitten ainoana mieleen muutoin kovin geneerisestä maailmasta. Aavikko- ja kaupunkimaisemaa yhdistäviä kenttiä on käytössä vain kourallinen, joten vaihtelua ei senkään osalta synny hirveästi. Ja tuhoutuvan ympäristön vuoksi tantereet muistuttavat ennen pitkään joka tapauksessa samanlaista tasankoa.

Extinctionin nopeatempoinen toiminta ja jättien kaato muuttuu pelimekaniikkaakin pikaisemmin puuduttavaksi puurtamiseksi. Kunnollisen vaihtelun puute, ontuileva pelattavuus sekä mitäänsanomaton fiilis eivät paranna kokemusta, jota ei voi oikein suositella kenellekään.

EXTINCTION

”Extincion on valtavista vastustajistaan huolimatta mitättömän oloinen toimintapeli, joka tappaa mielenkiinnon monotonisuudellaan.”