Arvostelu: For Honor on hyvä taistelupeli, jonka suurin ongelma on pelaajat

Tekijä: Ubisoft Montreal
Julkaisija: Ubisoft
Testattu: PC Windows 10, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, GeForce GTX 1080
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, Intel i3-550 / AMD Phenom II X4 955, 2 Gt näytönohjain, 4 Gt muistia
Pelaajia: 1-2 (co-op), 2-8 (moninpeli)
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Ubisoftin For Honor jäi mieleen välittömästi E3-messuilta, missä pelin parrakkaan viikingin näköinen tuottaja heilutteli keppiään lavalla ja huusi suureen ääneen kunniasta ja sodasta. Tämä asenne näkyy pelissä, sillä For Honor on selvästi rakkaudesta syntynyt intohimon projekti. Valitettavasti reunat vain repsottavat sen verran, että intohimokaan ei riitä.

For Honor kertoo tarinan mystisestä maailmasta, johon oudot taikavoimat tempaisivat vinon pinon viikinkejä, ritareita ja samuraita. Koska mystisessä maailmassa ei ole hirveästi ruokaa tai muitakaan tarveaineita, niin sotahan siitä syttyy.

Sota, joka on riehunut jo vuosituhannen ajan.

Rehellisesti sanoen tämänkään vertaa ei tarvitsisi tietää, sillä oikeastihan koko taustatarina on vain tekosyy, jonka varjolla kolme ikonista historiallista soturiporukkaa saadaan pieksemään toisiaan. Ja piekseminen onkin pahuksen hauskaa!

Kunnian kautta

For Honorin kehitystiimi on selvästi suhtautunut intohimoisesti keskiaikaiseen lähitaisteluun ja pyrkinyt mallintamaan sen yksityiskohdat realistisesti, mutta silti pelattavasti peliinsä. Enimmäkseen tässä on onnistuttu.

Tarjolla on kaksitoista soturia pelin kolmesta eri osapuolesta, ja vaikka kunkin porukan riveistä löytyy suunnilleen samoja arkkityyppejä vastaavat hahmoluokat, jokainen niistä tarjoaa kuitenkin omanlaistaan tuntumaa ja pelattavuutta.

Peli itse on sangen hidastempoinen mätkintäpeli, joka on ammentanut selvästi oppeja perinteisistä kamppailupeleistä historiankirjojen ohella. Kaiken keskipisteessä on eräänlainen kolminaisuus. Taistelijat voivat nimittäin pitää aseitaan ja huomiotaan oikealla tai vasemmalla puolellaan tai päänsä päällä. Tämä oikealla tikulla tehtävä valinta on elintärkeä, sillä vihollisten siltä suunnalta tulevat iskut torjutaan automaattisesti, mutta samalla se myös määrittää sen, mistä suunnasta omat iskut lähtevät.

Näin muodostuukin kiehtova shakkipeli, jossa molemmat yrittävät hakea vihollisen puolustuksista aukkoja samalla kuitenkin reagoiden siihen, mitä vihu suunnittelee. Ihan näin simppeleistä aineksista ei toki vielä kovin hyvää peliä tulisi, joten mukaan on heitetty lisämausteita: blokkaamattomia hyökkäyksiä, oikea-aikaisilla painalluksilla tehtäviä torjuntoja (blokkien sijaan), vihollisten tuuppimista, tainnuttelua ja muuta mukavaa.

Kullakin hahmolla on vielä tähän päälle omat erikoisuutensa. Samuraiden jättimäinen shugoki-tankki esimerkiksi osaa napata vihollisen karhunsyleilyynsä, heittää tämän olalleen ja puristaa selkärangan päreiksi. Jos tätä ei tiedä ja osaa oikea-aikaisesti väistää, edessä on tuskallisia hetkiä.

Paperilla taistelusysteemi toimii erinomaisesti. Kukin hahmoluokista vaatii omanlaisensa lähestymistavan pelattavana hahmoja ja vastustajana. Aluksi kyyti on väistämättä kylmää, kun joka puolelta tulee ikäviä yllätyksiä.

Ai tuo perkele osaa tuollaisen. Miksi helvetissä tuotakaan komboa ei muka pystynyt blokkaamaan? Mitä hittoa tässä muka pitäisi tehdä, ettei kuole jatkuvasti?

Vastaus on tietenkin ”harjoitella”. Harjoitella omaa hahmoaan, harjoitella erilaisia vihollisia vastaan ja erilaisissa tilanteissa. Pala palalta taidot loksahtelevat paikalleen. Tämä on pahuksen siistiä ja ymmärrän hyvin, miksi For Honor on saanut tappelupeliyhteisöltä jo aika lämpimän vastaanoton. Kahden pelaajan välisenä koitoksena se on nimittäin parhaimmillaan erinomaisen jännittävä ja kiehtova kokemus, jolle ei löydy muista peleistä suoraa verrokkia.

Harmi vain, että loppupeli on vähän sellainen kuin on.

Jotain jokaiselle

For Honor on pääasiassa moninpeli. Siinä on noin viiden tunnin mittainen yksinpelikampanja, jossa kaikki kolme osapuolta nähdään yksi toisensa perään.

Löperö tarina on käytännössä tekosyy pistää pelaaja harjoittelemaan pelin eri hahmoluokilla, mikä voisikin olla hyvä idea, jos yksinpeli oikeasti opettaisi jotain. Nyt opetus koostuu vain välillä ruudulle paukahtavista ”tällä hahmolla on muuten sitten tällainen kombo” -ilmoituksista, joille ei anneta mitään kontekstia. Olisi ollut paljon hauskempaa, jos esimerkiksi kilvillä varustettujen puolustajahahmojen tehtävissä olisi päässyt harjoittelemaan tehokasta puolustuspeliä ja vastaiskujen käyttöä.

Kun yksinpeli on ohi, on aika hypätä linjoille. Siellä edessä on niin puhtaita kaksintaisteluita, deathmatchia erikokoisilla joukkueilla sekä myös MOBA-henkinen dominion-pelitila, jossa saatetaan oman puolen mosureita pelialueen läpi ja valloitetaan siellä olevia kiintopisteitä. Kaikkia tiloja sitoo yhteen metapeli, jossa matseja pelaamalla kerätyt virtuaalijoukot lähetetään karttojen eri kolkkiin valloittamaan tai puolustamaan alueita.

Kun useampiviikkoinen kampanja päättyy, pelaajat saavat palkintoja sen mukaan miten hyvin oma, alussa valittu puolue pärjäsi. Fiksuna temppuna puolueen valinta ei mitenkään rajoita pelisisällön pariin pääsemistä, eli esimerkiksi viikingit tiimikseen valinnut voi ihan hyvin pelata samurai- tai ritarihahmoilla. Ikävästi näyttää jo nyt siltä, että kaikki osapuolet eivät suinkaan ole samanarvoisia. Kun yhden taakse näyttää kertyvän valtaosa pelin pelaajayleisöstä, peruskoulutason matikkakin kertoo jo, että eihän siitä tasaista sotaa tule.

Matseissa pärjäämällä kerätään hahmokohtaisia kokemuspisteitä ja niiden avulla taas niin ikään hahmokohtaisia kokemustasoja. Niiden keräily on hyvin tärkeää, sillä ne avaavat muun muassa Call of Dutyn perkejä muistuttavia feateja. Ne ovat erinomaisen kovaa kamaa ja tarjoavat miltei pelin rikkovia kombinaatioita, joten enemmän hahmoaan gridannut on etulyöntiasemassa nyyppiin verrattuna.

Niin, tai visaansa vinguttanut.

Ubisoftin modernien pelien tavoin For Honor on ladattu täyteen mikromaksuja. Hahmoille ostellaan hahmokohtaisia varusteita, jotka eivät ole suinkaan kosmeettisia, vaan sisältävät ominaisuuksia. Niitä voi availla joko hitaasti kertyvillä kolikoilla, tai pistämällä luottokorttinsa peliin ja ostamalla kunnon potin massia. Samaisella valuutalla voi myös avata vaikka kaikki featit ykköstason hahmolleen, ja näin ohittaa pitkään ja hitaan grindin.

Ei kenenkään toki ole pakko maksaa, mutta kun peli mainostaa aktiivisesti ja mobiilipelimäisesti ”eikö ole aikaa pelata? Osta valuuttaa ja nopeuta matkaasi huipulle!” -hengessä, onhan se vähän arveluttavaa. 69 euron peli, kausikortti ja vino pino mikromaksuvaluuttaa ovat jo aikamoinen sijoitus.

V-käyrä kattoon

Kuten kirjoitin muutama viikko sitten For Honorin ennakossa, pelkäsin pahoin, että sen suurin ongelma tulee istumaan penkin ja näppäimistön välissä. Visioni oli valitettavan osuva. Kuten niin usein kävi, pelaajayhteisö löysi alta aikayksikön hölmöt ja selvästi pelin henkeä vastaan olevat taktiikat, jotka vain sattuvat olemaan aivan älyttömän tehokkaita.

Tiukan ja jännittävän lähitaistelun sijaan For Honorin matsit ovat täynnä pelaajia, jotka spämmäävät rikkinäisiä ja bugaavia ylitehokkaita kombojaan, hyödyntävät pelin rajoittamatonta sprinttimahdollisuutta vähän turhan tehokkaasti, kämppivät rappusten yläpäässä, jotta voivat persliu’ulla torpata rappusia kiipeävät vihollisensa kuolemaan ja niin edelleen.

Kuten myös arvata saattaa, pelin henki ei ole kovin kummoinen. Omassa ensimmäisessä matsissani sain jo kuulla olevani spämmäävä nobofagotti, koska eräs vihollinen ei huomannut, että sen shugokin karhunhalauksen voi väistää astumalla taaksepäin. Eikä whine tähän loppunut. Tappio on muiden vika, voitto ei ollut oikeastaan mikään voitto, koska vastustajat nyt vain olivat niin helvetin paskoja ja niin edelleen.

Matchmaker tuntuu myös toimivan vähän sinne päin. Vähän väliä peleissä tulee vastaan pelaajia, jotka ovat taidoiltaan (ja/tai varusteiltaan) kilometrin muiden edellä ja sitten pyyhkivät yksin lattiaa koko vihollistiimillä.

Kun vaatimukset taidon suhteen ovat korkeat, nyypän alkutaival For Honorin parissa on taatusti pitkä ja tuskallinen.

Veikkaankin, että For Honorin tulee käymään köpelösti. Sen peruspelattavuudessa olisi potentiaalia vaikka mihin, mutta samalla vaa’an toisella puolella on melkoisesti painolastia. Vaikea pelattavuus, korkea oppimiskynnys, vihamielinen pelaajayhteisö, pitkät grindit, runsaat bugit ja turhan yleiset verkko-ongelmat tekevät pelaamisesta turhauttavaa ja rasittavaa.

Pelkään pahoin, että For Honorin kohtalona on jäädä pienen porukan kulttipeliksi, ja se on valtava harmi, se.