Arvostelu: Hellblade: Senua’s Sacrifice on PlayStation 4:lla mestariteos – Xbox One -versio jättää toivomisen varaa
Ninja Theoryn palkittu toimintapeli Hellblade: Senua’s Sacrifice on ansainnut kaiken saamansa suitsutuksen. Tuore Xbox One -käännös kärsii kuitenkin erilaisista bugeista, ja on visuaalisesti heikompi kuin kilpailijansa.
Julkaisupäivä: Julkaistu / Kehittäjä: Ninja Theory / Julkaisija: Ninja Theory / Pääsuunnittelija: Tameem Antoniades / Testattu: Xbox One / Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One / Pelaajia: 1 / Ikäraja: 18 / Peliä pelattu arvostelua varten: noin 6 tuntia (nopea läpipeluu)
Muun muassa DmC: Devil May Cry -toimintapelistä (2013) tunnettu Ninja Theory julkaisi viime vuonna oman alkuperäispelinsä Hellblade: Senua’s Sacrifice, joka on julkaisunsa jälkeen saanut runsaasti huomiota ja voittanut useampia palkintojakin. Peli on saanut tunnustuksia muun muassa The Game Awardsissa, PlayStation Blogin palkintoäänestyksessä, BAFTA Games -gaalassa, sekä Emotional Game Awardsissa.
Hellblade kuitenkin julkaistiin vähin äänin, ja se putosi ilmestyessään tutkan alle useilta pelaajilta ja pelimedioilta. Nyt ylistetty toimintapeli on kääntynyt aiempien PC ja PlayStation 4 -versioita ohella myös Xbox Onelle, joten arvostelemme tuoreen Xbox-version pelistä.
Matkan mielen ytimeen
Hellblade: Senua’s Sacrifice on lähtökohdiltaan yllättävä elementtien yhdistelmä. Yhtäältä se on Skandinaavisesta mytologiasta ammentava, tummanpuhuva toimintapeli. Toisaalta taas metaforinen kuvaus kamppailusta psykoosia ja pään sisäisiä hirviöitä vastaan. Ja kuten pelissä suoraan todetaankin, käydään vaikeimmat taistelut mielessä.
Peli tekee vertauskuvallisen ulottuvuutensa hyvin selväksi heti kättelyssä. Jo ennen päävalikkoa pelaajaa varoitetaan psykoosikuvauksesta sekä väkivaltaisista kohtauksista, ja alkuteksteissä mainitaan paitsi historiallinen asiantuntija, myös pelissä avustanut mielenterveyden asiantuntija (joita onkin lopputekstien mukaan kokonainen joukko).
Vaikka Hellblade on siis päällisin puolin mytologinen ja historiallinen toimintapeli, ei sitä oikein voi pelata ohittamatta kerronnan syvempää ulottuvuutta.
Pohjimmiltaan psykoosin raadollinen ja puhutteleva kuvaus on myös se, mikä nostaa Hellbladen muita toimintapelejä ”korkeammalle”, viihdyttävää peliä arvokkaammaksi teokseksi. Ei sillä, etteikö peli muutenkin olisi järisyttävän upea.
Rakkauden kannoilla Manalaan
Hellbladen päähenkilö on Senua (Melina Juergens), kelttisoturi, joka saapuu pelin alussa Pohjolan vihamielisille rannoille. Mukanaan hänellä on murhatun rakastettunsa Dillionin (Oliver Walker) pää, jonka hän tarvitsee palauttaakseen miehen henkiin. Senua on nimittäin matkalla Helheimiin, Skandinaavisen mytologian kuolleiden valtakuntaan, jossa hän aikoo kohdata Helan, Manalan kammottavan hallitsijan.
Apunaan Senualla on miekkansa ja päänsä sisällä keskustelevat fuuriat, eli henget, jotka ovat hänen psykoosinsa ilmentymiä. Yksi heistä toimii myös pelin kertojana, ja yksi on itse Pimeys, ehkäpä koko sairauden henkilöitymä. Avuksi ilmestyy myös muistojen kautta Senuan oppi-isä, aikanaan Helheimin orjuudesta paennut Druth (Nicholas Boulton).
Matka kuolleiden valtakuntaan on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo. Senuan on esimerkiksi kukistettava illuusioiden mestari Valravn, tulen hallitsija Surtr ja koko joukko Pohjolan epäinhimillisiä sotureita.
Pelillisesti Hellblade vuorottelee ongelmanratkaisun, taistelukohtausten ja tarinallisten osioiden välillä. Pelissä ei ole latausruutuja – näkökulma siirtyy pelikuvasta välivideoihin sulavasti. Puzzle-tehtävät ovat sopivan haastavia, mutta eivät turhan vaikeita, ja väistelyyn ja torjuntoihin tukeutuva taistelujärjestelmä tarjoaa innokkaille runsaasti haastetta.
Tarjolla on kolme vaikeusastetta, sekä lähtöasetus Automatic, mikä näyttää vaikeutuvan pelaaja taitojen perusteella. Helpoimmallakin asetuksella taisteluihin saa oikeasti keskittyä, eikä Hellblade ole peli, jonka voi läpäistä vain sokeasti hutkimilla.
Pelissä ei lisäksi voi kuolla loputtomasti, sillä jokainen yritys edistää kuoliota Senuan käsivarressa. Jos se pääsee tarpeeksi pitkälle, on peli aloitettava kokonaan alusta.
Tarinan ohella voi etsiä mytologian taustoja valottavia Lorestoneja, sekä piilotettuja viestejä Senuan äidiltä. Keskiössä on kuitenkin Senuan matka, ja peli on pääasiassa täysin lineaarinen. Fuuriat auttavat vihjeillään sekä taistelussa että ongelmanratkaisutehtävissä, vaikka äityvät ne välillä jopa pilkkaamaan Senuaa.
Raadollista kauneutta
Hellblade on huikaisevan kaunis peli – siis sillä tavalla, jolla veri, muta, lahoavat laivanhylyt, ruumisröykkiöt ja painajaismaiset olennot voivat olla kauniita. Vaikka kyseessä on indiepeli, on Unreal Engine 4 -pelimoottorilla rakennettu pelimaailma AAA-pelien tasoa. Lisäksi Hellbladen audivisuaalinen suunnittelu menee pelkkää aitoutta ja uskottavuutta syvemmälle.
Peli irtautuu usein todellisuudesta Senuan harhojen ja muistojen kautta, mikä on toteutettu kekseliäiden vääristymien ja efektien avulla. Hellbladessa käytetään tehokkaasti hyväksi sitä, mitä ei näy tai minkän erottaa juuri ja juuri. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista on hiiviskelyosuus, jossa täytyy vältellä epämääräisiä olentoja unenomaisessa, lähes täysin pimeässä maisemassa.
Myös pelin äänisuunnittelu ansaitsee erityisen hatunnoston. Hellbladea suositellaan pelattavaksi kuulokkeilla, ja äänien asemointi eri puolille pelaajaa luo hämmästyttävän samaistumisen tunteen, vaikka kyseessä onkin kolmannen persoonan toimintapeli. Pelaaja kuulee paitsi pelimaailman äänet, myös Senuan fuuriat eri puolilta, ja karuimmat äänet tuntuvat tulevan suoraan kallon sisältä.
Lisäksi hahmosuunnittelu on erinomaista, ehkäpä siksi, että pelissä on suuren luokan peleihin verrattuna niukasti hahmoja. Oikeastaan ainoastaan Senua itse nähdään selkeästi ja kokonaan, muiden hahmojen piipahtaessa vain epäselvissä muistikuvissa. Senuan näyttelijä Melina Juergens tekee pääroolissa mielettömän suorituksen, joka on palkintonsa ansainnut. Viholliset taas ovat kasvottomuudessaan karmivia ja tunteettomia.
Erittäin intensiivinen pelikokemus
Ensikosketus Hellbladeen on järisyttävä. Sen maailma on armoton, tarinankerronta intensiivistä ja taistelut hengästyttäviä. Tarina ei myöskään tarjoa paljon helpotuksen hetkiä ja positiivisia sävyjä annostellaan erittäin säästeliäästi. Peli ansaitseekin K18-ikärajansa muullakin kuin raakuudella ja väkivallalla. Se on henkisesti kuluttava kokemus, joka ei välttämättä ole hauska samalla tavalla kuin monet muut toimintapelit.
Samalla Senuan matka on kuitenkin äärimmäisen palkitseva kokemus. Hellblade onnistuu kunnianhimoisessa tavoitteessaan ansiokkaasti. Se on niitä pelejä, jotka muistuttavat, että videopeli voi olla enemmän kuin viihdettä ja pelaaminen voi tarjota samalla tapaa syvällisiä, emotionaalisia ja ihmisenä kasvattavia kokemuksia kuin kirjallisuus ja elokuvatkin.
On oma kysymyksensä, mitä sanottavaa Hellbladella on vaikeasta aiheestaan. Psykoosia ja mielenhäiriöitä on varmasti aikanaan pidetty pahoina henkinä, mutta pelin tarina on sen verran monisyinen ja kerroksellinen, että tekijöiden viestiä on hankala tulkita. Yrittääkö peli lopulta sanoa, että mielen demoneille on viime kädessä vain antauduttava? Vai tuleeko niitä uhmata, kuten Druth neuvoo Senuaa uhmaamaan jumalia?
Tarinan ansioksi voi lukea ainakin sen, että peli saa pohdiskelemaan aihetta uudesta näkökulmasta ja tarjoaa runsaasti pureskeltavaa.
Kehnompi Xbox-käännös
Tuore Xbox One -käännös ei valitettavasti pärjää vertailussa PlayStation 4 -versioon. Minulla ei ollut mahdollisuutta testata peliä Xbox One X:llä, jolle tarjolla on useampia visuaalisia moodeja, mutta perusboksilla grafiikat jäävät PS4:stä jälkeen. Kuva tuntuu menettäneen hieman terävyyttä ja joissakin kohtauksissa on selvästi reunojen särinää ja tuhnuisuutta, jota en PS4:llä huomannut.
Tätä pahempaa ovat kuitenkin bugit. Erityisesti äänimaailma bugailee jatkuvasti – ääninäyttelyssä lauseiden alut toistuvat, ja taustaäänet ja musiikit pätkivät. Graafisesti peli taas kärsii muun muassa tekstuurien hitaasta latautumisesta, hahmomallien osien nykimisestä, ja esimerkiksi heti kuoleman jälkeen liikkumisanimaatio ei heti käynnisty vaikka hahmo olisi jo vauhdissa. Peli myös pysähtyy pariin otteeseen lataamaan paljon pidemmäksi aikaa kuin pleikkarilla.
Pelibugit häiritsevät uppoutumista pelimaailmaan, ja sopii toivoa, että Ninja Theory saa jatkossa päivitettyä peliä sulavammaksi. Tällaisenaan joudun antamaan pelille kaksi arvosanaa: Hellblade ansaitsee täydet pisteet, mutta Xbox One -versio saa tyytyä yhden tähden vähempään.
HELLBLADE: SENUA’S SACRIFICE
Xbox One -versio:
”Hellblade: Senua’s Sacfrifice on vavisuttava kokemus, joka on parhaimmillaan muilla alustoilla kuin Xbox Onella.”
