Uusimmat

Arvostelu: Keskinkertainen Warhammer 40,000: Inquisitor – Martyr on PS4:lla yhtä tuskaa

11.09.2018 20:39 Joonas Pikkarainen

Synkässä ja kaukaisessa tulevaisuudessa on vain arvostelijan kyyneleitä. NeocoreGamesin Warhammer 40,000 -universumiin sijoittuva toimintarope onnistuu muuttamaan keskinkertaisen pelin raivostuttavaksi ontuvalla konsolikäännöksellä.


Julkaisupäivä: Julkaistu / Tekijä: NeocoreGames / Julkaisija: NeocoreGames / Saatavilla (alustat): PC, PS4 ja Xbox One / Testattu: PS4 / Pelaajia: 1 – 4 / Ikäraja: 18 / Peliä pelattu arvostelua varten: 13 tuntia


Kaaoksen kätyrit ovat saapuneet saastuttamaan konsoleiden pyhät opetuslapset NeocoreGamesin toimintaroolipelillä Warhammer 40,000: Inquisitor – Martyr. Jo aiemmin kesällä PC:lle julkaistu Diablo-klooni tarjoaa ehtaa tuplatattiräiskintää kaukaisen sotaisassa tulevaisuudessa, mutta konsolipelaajia odottaa kokonaan toisenlainen sota varsin rasittavaksi käyvää käännöstä vastaan.

Warhammer 40k:n synkkääkin synkempi universumi saa Inquisitor – Martyrin käsittelyssä aivan yhtä tummanpuhuvan sovituksen, jossa pelaajat pääsevät leikkimään tuomaria, valamiehistöä ja pyöveliä ihmiskuntaa suojelevan inkvisition riveissä. Tällä kertaa kuolevan keisarin silmätikuksi joutuu vuosisatoja kadoksissa ollut luostarilinnoitus Martyr, jonka potentiaaliset salaisuudet herättävät myös kaaosjumalten mielenkiinnon.

Pääkampanja tarjoaa pelattavaa noin kymmeneksi tunniksi, joskin läpäisyä pitkitetään äkisti nousevilla tasokatoilla, jotka pakottavat pelaajat suorittamaan satunnaisia tehtäviä parantaakseen varustustaan. Pelialueena toimiva Caligarin sektori toimiikin avoimena hiekkalaatikkona, jonne luodaan jatkuvalla tahdilla uutta pelattavaa. Tehtävätyypit vaihtelevat pelastuskeikoista saattohommiin ja kohteiden eliminoimiseen, mutta vaihtelevista toimeksiannoista huolimatta kuviot typistyvät aina silmittömään teurastukseen.

Teuraaksi pelaajan eteen astelee niin kultisteja, luopioita, demoneita, kaaossotureita kuin raskaampaakin kalustoa. Visuaalisesti vaihtelevasta kirjosta huolimatta vihollistyypit eivät kuitenkaan poikkea liiaksi toisistaan, joten toiminta muuttuu pidemmän päälle hieman monotoniseksi yhden napin hakkaamiseksi. Martyr vie tosin perinteistä Diablo-mättöä eteenpäin esittelemällä suojausmekaniikan, jonka turvin luotimyrkytystä vastaan voi suojautua tolpan taakse piiloon ennen kuin hetkellinen hengähdystauko nakerretaan murusiksi tantereelle.

Ongelmaksi jää vain se, ettei pelin asevalikoima kannusta pelaamaan aseilla, joille suojat tuottavat ylipäätään ongelmia. Salamurhaaja ja ristiritari viipaloivat viholliset mieluummin lähietäisyydeltä ja psyker pystyy iskemään vastustajiaan suojista välittämättä. Hahmoluokkien omien kykyjen lisäksi eri taidot on sidottu juurikin aseisiin, mikä teoriassa laajentaa erilaisten kombinaatioiden määrän taivaisiin, mutta käytännössä supistaa ne vain muutamaan turhan ylivoimaiseen vaihtoehtoon.

Pahimmillaan kokeilunhalu voi pysäyttää etenemisen kokonaan, kun aiemmin läpijuoksulta tuntunut pelaaminen muuttuu toistuviksi kuolemiksi, kun uuden aseen erikoiskyvyt osoittautuvat umpisurkeiksi.

Vielä suurempi syy vältellä ampuma-aseita on kuitenkin pelin tähtäysmekaniikka – tai pikemminkin sen puute. Pelaajalla ei nimittäin ole juuri minkäänlaista kontrollia sen suhteen, mihin oma hahmo päättää aseensa tähdätä, vaan kaikki on Äiti Satunnaisuuden armoilla. Pelissä on kyllä mahdollisuus lukittautua viholliseen, mutta sitä ennen haluttu kohde pitäisi onnistua saamaan ylipäätään tähtäimeen. Kohdetta voi kyllä siirtää tatilla, mutta silti peli jättää suurimman osan vihollisista jostain syystä rekisteröimättä. Tai sitten vastustajia on ruudulla se kolmisenkymmentä, joten yritä siinä sitten saada haluamasi vastustaja tapettavaksi.

Ja jottei hermoja päästettäisi liian helpolla, niin tähtäys suosii ympäristössä lojuvia arkkuja tai puteleita. Kuolin kirjaimellisesti viisi kertaa putkeen siihen, kun peli ei osannut ottaa kohteekseen metrin päässä olevia tykkitorneja, vaan halusi näiden sijaan minun avaavan täysin tarpeettoman arkun toisella puolella huonetta. Enkä edes halua puhua ansoista, joita on ilmeisesti kätevämpi purkaa niihin kävelemällä kuin ampumalla.

Tähtäyksen puute koskee toki myös lähitaistelua, mutta tällöin oman hahmonsa vie vastustajien iholle joka tapauksessa, jolloin ärsyyntyminen on asteen pienempi. Toki tällöinkin huoneen putsaaminen rivivihollisista ennen pomovastukseen keskittymistä tuottaa vähän väliä ongelmia, kun peli niin kovasti haluaa minusta bestistä sen pomon kanssa.

Jos turhautuminen ei ole jo tässä vaiheessa saanut pelaajaa viskomaan tuotosta kaaosjumalille, tarjoaa Inquisitor – Martyr jäljelle jääneille kyllä runsaasti pelattavaa. Omaa hahmoa pääsee parantamaan tasojen myötä avattavilla kyvyillä, jotka tosin jäävät lähinnä prosentuaalisiksi nostoiksi vahingontuotantoon, kestävyyteen ja muihin statseihin. Varusteita löytyy myös iso kirjo koettavaksi, mutta kuten sanottua, varsinkin asepuolella valikoima typistyy käyttökelpoisuuden myötä varsin pieneksi.

Satunnaistehtävien rinnalle tuodaan myös entistä haastavampia erikoistoimeksiantoja, parempaa loottia tarjoavia Tarot-haasteita sekä minikampanjan ja horde-tilan yhdistävä Warzone-pelimuoto loppupelistä nauttiville. Puhumattakaan mahdollisuudesta muodostaa salaseuroja ja pelata kavereiden kanssa kimpassa. Tekemisen runsaus ei kuitenkaan peitä sitä tosiseikkaa, että itse pelaaminen muuttuu jo hyvin varhain hyvin itseään toistavaksi.

Varoituksen sana myös kaikille, jotka harkitsevat pelaavansa peliä jostain syystä ilman yhtäkään päivitystä: älkää. Arvostelua varten pelatut ensimmäiset 11 tuntia täyttyi ennen virallista julkaisua ja julkaisupäivän pätsiä, minkä seurauksena kaikesta tästä ihanuudesta pääsi nauttimaan vielä kympin tuntumassa pyörineellä ruudunpäivityksellä. Tuoreimpaan versioon tuotuna peli pyöri siedettävämmin lähempänä kolmeakymmentä pienin notkahduksin.

Warhammer 40,000: Inquisitor – Martyr on pohjimmiltaan hyvin keskinkertainen toimintaroolipeli, jolle universumiin tykästyneenä fanina tahtoisi antaa mahdollisuuden. Valitettavasti konsolikäännös on tehty vain niin infernaalisen kämäiseksi, ettei pelaaminen ole oikein millään mittapuulla laskettuna hauskaa.

WARHAMMER 40,000: INQUISITOR – MARTYR

”Keskinkertainen toimintaroolipeli kaatuu susihuonoon käännökseen.”