Arvostelu: L.A. Noire Remasteredin etsiväseikkailu on yhä puhdasta kultaa

Uudet tilaisuudet ovat aina kivoja, oli kyse sitten ihmisistä, elämästä tai videopeleistä. Juuri niitä videopelien loputtomat uusintaversiot voivat parhaimmillaan tarjota. Näin toivottavasti käy myös Rockstarin mainiolle L.A. Noirelle, joka on reunoiltaan rosoinen, mutta sydämeltään kultainen.

Julkaisupäivä: julkaistu / Tekijä: Team Bondi  / Julkaisija: Rockstar Games / Take-Two / Saatavilla: PlayStation 4, Switch, Xbox One / Testattu: Xbox One  /  Pelaajia: 1 / Ikäraja: 18

Vuonna 2011 ilmestynyt Rockstarin L.A. Noire jäi aikanaan turhan vähälle huomiolle. Ihmiset odottivat tietenkin, että Grand Theft Auto -peleillään menestystä niittäneen firman peli olisi ollut jonkinlainen 1940-luvun gangsteriversio GTA-peleistä. Kun paketista paljastuikin hidastempoinen ja tunnelmallinen seikkailupeli, useampikin pari hihoja paloi kunnolla.

Jos L.A. Noire aikanaan jäi väliin, nyt sille todellakin kannattaa antaa tilaisuus. Peli on yhä paikkansa arvoinen, vielä kuusi vuotta myöhemminkin.

Viidakosta viidakkoon

Remasteroidussa(kin) L.A. Noiressa eletään vuotta 1947. Toinen maailmansota on historiaa ja sen pakottaman teollisen mullistuksen myötä Yhdysvallat on nousemassa kohti kultaista aikakauttaan. Kaikkialla rakennetaan, laajennetaan ja haaveillaan paremmasta tulevaisuudesta. Näin on myös enkelien kaupungissa, Los Angelesissa.

Merijalkaväessä kunniakkaasti palvellut, mutta loukkaantumisen takia aikaisin kotiutettu Cole Phelps on astunut Los Angelesin poliisin palvelukseen ja saa pätevyytensä ansiosta tilaisuuden vaihtaa rivipoliisin sinisen univormun etsivän prässättyyn pukuun ennätysnopeudella.

Edessä on suunnaton nousuputki, jonka aikana Phelpsin tie vie aina vain kunniakkaampiin tehtäviin ja hohdokkaampiin piireihin. Mutta Los Angelesissa on myös musta ja pimeä puolensa. Kuten kuuluisa sanonta kuului, hirviöitä vastaan taistellessaan kannattaa varoa, ettei itsekin muutu sellaiseksi.

L.A. Noire on nimensä veroinen, sillä Team Bondin kehittämä peli on kotonaan klassisten 40-luvun noir-tarinoiden kanssa. Kohtalokkaat naiset, vauhdikkaat autot, karskit etsivät ja karut rikolliset pelaavat omaa piirileikkiään, jossa kukaan tuskin pysyy täysin puhtaana. Pelin käsikirjoitus on laadukas ja seurailee kunniakkaasti genren perinteitä, sekä ihailtavan hyvin myös niiden yleistä tunnelmaa.

Samaa voi sanoa yleisestä tyylistä. Oletusarvoisesti L.A. Noire pyörii väreissä, joskin paletit tuovat vahvasti mieleen muinaiset väritetyt elokuvat. Parhaimmillaan peli kuitenkin on, kun heittää valikosta grafiikat mustavalkoisiksi. Tällöin korkeakontrastinen maailma pääsee oikeuksiinsa ja tuntuu aivan vanhalta dekkarisarjalta. Remasteroitu Xbox One -versio pyörii pehmeästi ja näyttää ihan hyvältä, joskin kieltämättä kuusi vuotta sitten vallankumoukselliset hahmot ovat jo vähän vanhentuneen näköisiä. Varsinkin hiukset ovat aika jäätäviä mönttejä, mutta kasvoanimaatiot paikkaavat paljon.

Taustalla soi ajan hengen mukainen soundtrack, ja äänien miksauskin on tehty muinaisten leffojen mukaan. Kun jokin musiikki soi, se soi yleensä niin kovalla volyymillä, että esimerkiksi autojen äänet kuuluvat vain vaimeasti läpi. Hieman erikoisesti dialogin äänitys on todella rosoista ja kuulostaa vahvasti siltä, että puheita on nauhoitettu useissa erilaisissa tilanteissa ja olosuhteissa, eikä kokonaisuutta ole pystytty miksaamaan yhtenäiseksi paketiksi. Ammattinäyttelijät vetävät silti roolinsa hyvin, ja kaikilla on selvästi ollut hauskaa 40-luvun noir-stereotyyppejä esittäessään.

Hyvä vai paha poliisi

L.A. Noire on myös seikkailupeli, joskaan ei ihan perinteinen sellainen. Peli etenee kiinteissä pienissä tarinoissa, jotka on rakennettu kunkin Phelpsin kohtaamaan rikoksen ympärille. Noir-henkisten nimien ja lyhyiden introjen jälkeen Phelps suuntaa yhdessä parinsa kanssa rikospaikalle etsimään sieltä johtolankoja, jututtamaan silminnäköijöitä ja kuuntelemaan, mitä oikeuslääkärillä on sanottavanaan.

Johtolangat ja pienet keskustelut avaavat uusia tutkintauria, joita sitten lähdetään selvittelemään. Ennemmin tai myöhemmin vastaan tulee kuulusteluja, joissa jututetaan joko silminnäkijöitä, todistajia, omaisia tai suoranaisia epäiltyjä. Phelps kyselee tutkimustensa aikana esiin tulleita kysymyksiä ja sitten vastaan tuleekin se pelin suurin ongelma. Se, joka puhutti paljon kuusi vuotta sitten ja puhuttaa edelleenkin.

Kuulustelujen keskeisenä ideana olisi, että vastapuolen puhuessa pelaajan tulisi seurata tämän kasvojen ilmeitä ja yleistä kehonkieltä ja osata punnita tämän sanomisia tietämiensä tosiasioiden ja vanhan kunnon poliisivaistonsa valossa. Sitten pitäisi osata päättää, puhuuko epäilty totta, kierteleekö tämä vai suorastaan valehtelee. Jos arvaa oikein, saa usein tietoonsa jotain hyödyllistä lisäinformaatiota, kuten uusia tutkimuskohteita, todistajanlausuntoja tai uusia mahdollisia kiinnostavia nimiä. Jos arvaa väärin, saa kylmää vettä niskaansa.

Ilahduttavasti väärin arvaaminen ei kerrasta päätä peliä, sillä samat tiedot voi usein onkia haltuunsa eri reittejä ja pienistä kömmähdyksistä huolimatta päätyä oikeaan lopputulokseen. Epäiltyjä on usein enemmän kuin yksi, eikä peli sinänsä ajan hengen mukaisesti kamalasti sakota, jos syyttää väärää vaihtoehtoa. Kyllä kenestä tahansa saadaan putkassa pamputettua ulos sen verran tunnustusta, että asian ymmärtävä oikeusistuin suostuu yhteistyöhön.

Hahmojen elekieli on sen verran korostettua – pakostakin – että on usein aika selvää, puhuuko kohde totta vai ei. Mutta sitten alkavat ne ongelmat. Uusintaversiota varten Phelpsin vaihtoehdot nimettiin uusiksi ja nyt saa päättää, haluaako olla hyvä vai paha poliisi, vaiko kenties syyttää suoraan vastapuolta valehtelusta.

Valheesta syyttäessään saa kuulla Phelpsin syytöksen ja uhrin ”en mää mittään ja sitä paitsi mites todistat?” -puolustelut, minkä jälkeen pitää esittää todisteita syytökselleen tai vetää ne pois. Tämä on vielä ihan OK, sillä usein kontekstista pystyy päättelemään, onko oikeilla jäljillä vai ei. Jos uhrin vaimoa syyttää valehtelusta ajatellen, että tämä yrittää salailla vaikka avio-ongelmia ja näin kalastella tietoa uhrin sivusuhteista, mutta Phelps alkaakin huutamaan jotain vaimon murhasalaliitoista, ollaan usein väärällä tiellä.

Samanlaisia vihjeitä ei kuitenkaan saa muissa vaihtoehdoissa, vaan valinnat täytyy tehdä sokkona. Pelkät ”hyvä pollari / paha pollari” vaihtoehtoina eivät kerro tarpeeksi, vaan tuloksena on hämmennystä ja jopa turhautumista, kun käsikirjoittajat ja Phelps vievät tilanteen aivan eri suuntaan kuin pelaaja odottaa. Olisi auttanut todella paljon, jos valinnat oltaisiin tehty vaikka perinteisen dialogisysteemin avulla, jolloin eri dialogioptioista olisi suoraan nähnyt, mihin suuntaan vaihtoehdon valitseminen keskustelua vie.

Kyseessä ei ole mikään pelinpysäyttäjä, sillä systeemin kanssa pystyy elämään. Jos välittää korkeista pisteistä ja hyvistä tuloksista, kannattaa kuitenkin varautua siihen, että kuulustelut saa silloin tällöin lopettaa pelin sulkemalla ja uudelleen käynnistämällä, jolloin voi yrittää uudelleen paremmalla säkällä.

Pelaamisen arvoinen

L.A. Noiren kantava idea on siis hieman kömpelö ja on pelissä muitakin pieniä ongelmia. Sitä ei kannata ajatella avoimen maailman pelinä, vaikka se teoriassa sellainen onkin. Mitään suurempia sivutehtäviä ei ole tarjolla, ellei sellaisiksi laske 40 pientä ”mene pankille ja ammu siellä olevat gangsterit” -katurikosta, joita tarinan aikana tulee vastaan.

Sen sijaan kyseessä on tarinavetoinen seikkailupeli, jossa hyvät hahmot, tuntien aikana rakentuvat ja yhteen nivoutuvat tarinat ja dramaattiset käänteet toivottavasti kantavat pelaajaa eteenpäin. Itse huomasin, että noir-meininki vetoaa minuun edelleen, sillä nopea ”tsekataanpa nyt, miten remasterointi on onnistunut” -vilkaisu muuttui koko viikonlopun kestäneeksi läpipeluuksi, josta nautin urakalla.

L.A. Noire Remastered on kuin klassinen noir-tarinan sankari: ulkoa rosoinen ja välillä vähän turhan karu, mutta sisältä puhdasta kultaa. Suosittelen antamaan pelille tilaisuuden, varsinkin jos se jäi viime kerralla kokematta. Edessä on nimittäin uniikki pelikokemus.

L.A. NOIRE REMASTERED

”L.A. Noire on ulkoa rosoinen ja välillä vähän turhan karu, mutta sisältä puhdasta kultaa”