UUSIMMAT

Arvostelu: Life is Strange 2 on onnistunut jatko-osa, jonka upeasti käsikirjoitetut hahmot jäävät seuraamaan pelaajaa

16.12.2019 09:00 | Joonas Pikkarainen

Life is Strangen odotettu jatko-osa vaihtaa asetelmaansa ja sukeltaa entistä syvemmälle käsitellessään ajankohtaisia, poliittisia ja raskaita asioita kahden veljeksen näkökulmasta.


Julkaisupäivä: 3.12.2019 (viimeinen episodi)
Studio: Dontnod Entertainment
Julkaisija: Square Enix
Saatavilla: PC (Windows), PlayStation4 (testattu) & Xbox One
Pelaajia: 1
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arvostelua varten: 20 tuntia


Dontnod Entertainment vuonna 2015 julkaistu Life is Strange yllätti monet rohkealla kerronnallaan, jollaista peleissä on harvemmin nähty. Raskaiden ja ajankohtaisten teemojen parissa kuljetaan myös pelin odotetussa jatko-osassa, joka luottaa jälleen ensisijaisesti käsikirjoituksen voimaan ja pelaajien valintoihin.

Kouluympäristö jätetään kuitenkin taakse, vaikka Life is Strange 2:n päähenkilöinä ovat kouluikäiset veljekset Sean ja Daniel Diaz. Kaksikko joutuu jättämään tutun kasvuympäristönsä, kun traaginen tapahtuma ajaa pakomatkalle. Lain koura perässään veljekset käynnistävät matkan kohti etelässä odottavaa turvasatamaa Meksikossa, vaan ennen rajalle pääsyä olisi kuljettava useita maileja ja kohdattava lukuisia vastoinkäymisiä.

Road-elokuvien muottiin puettu jatko-osa koostuukin genrelle tyypillisistä kohtauksista, jotka esittelevät matkan aikana kohdattuja uusia kasvoja ja näiden ympärille rakennettuja tilanteita. Rakenteen vuoksi Life is Strange 2:n kokonaisuus tuntuu aavistuksen rikkonaiselta, sillä kukin kauden jokainen episodi tuntuu kuin omalta itsenäiseltä tarinalta yhden yhtenäisen draamankaaren sijaan. Toki taustalla kuljetetaan kriittisesti tärkeää punaista lankaa veljesten pakomatkasta etelään ja hahmojen väliset suhteet kehittyvät sen aikana, mutta jaksot tuntuvat silti usein siltä, että ne voisi pelata melkein missä järjestyksessä tahansa kerronnan kärsimättä.

(Näin ei tietenkään ole kuitenkaan tarkoitus pelata, sillä peli kirjaa tuttuun tapaan pelaajan tekemät valinnat ja kuljettaa niiden perusteella kerrontaa omiin uomiinsa.)

Rakenteen irtonaisuus näkyy eritoten yksittäisten episodien sisällössä. Kerroin ennakossani ihastuneeni pelin rauhalliseen kerrontaan, mutta se kattaa ainoastaan kauden aloittavan ja päättävän episodin. Kolmikko näiden välissä on sen sijaan käytännössä kukin oma kompakti tarina, joissa löysyys on puristettu minimiin. Hiljaiset hetket maisemia katsellessa, rauhaisat kävelyt veljen kanssa ja  varsinaisten kohtauksien väliin upotetut mietteliäät hetket saavat väistyä sivuun, ja tilalla on kanssakäymisiä ja juonta eteenpäin vievien interaktioiden sarja ilman hengähdystä.

Vaan onneksi käsikirjoitus on edelleen rautaisen ansiokasta.

Jos Life is Strange yllätti rohkeudellaan käsitellä vaikeita asioita, jatko-osa nostaa ne suoraan valokeilan eteen. Diazin veljesten tarina on pelottavan ajankohtainen ja armottoman peloton koettelemus – jos asuisi Yhdysvalloissa. Härmäläisenä Jenkkilän nykytilanteeseen pystyy valitettavasti samaistumaan ainoastaan uutisotsikoiden välittämällä tasolla, mutta se ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että Dontnot ampuu päälle kovaa ja poliittisesti.

Päähenkilöiksi valitut meksikolaisveljekset eivät ole syntyjään sattumalta Yhdysvaltojen etelänaapurista, vaan valtion nykyisen presidentin politiikka, häpeilemättömän näkyväksi jälleen noussut rasismi ja väkivaltaisuudet ovat Life is Strange 2:n temaattisessa keskiössä. Tämän myötä syntynyttä vääristynyttä ajatusmaailmaa, jossa päähenkilöt nähdään yhteiskuntaan kuulumattomina jo ilman lainsuojattomuuden tuomaa taakkaa, peilataan kauden aikana niin lukuisan monella eri tasolla, että kaikkein hienovaraisimmat – ja ahdistavimmat – järjestelmällisen rasismin piirteet uhkaavat hukkua suorasukaisempaan saappaaseen kyljessä.

Vaikka tämä näkyvämpi puoli uhkaa toisinaan mennä vähän liian kärjekkääksi, onnistuu monet näistä kohtauksista silti vakuuttamaan perustavanlaatuisesti. Kun rasistiset kusipäät pyrkivät aggressiivisesti alistamaan päähenkilön omanarvontunteen tämän äidinkielensä kautta, on miltei mahdoton olla nousematta hiljaiseen vastarintaan. Samalla lailla koko tarinan käynnistämässä tapahtumaketjussa on niin vahva rakenteellisen sorron leima, että siihen on näin valkoisena etuoikeutettuna hyvin vaikea samaistua ilman perusteellista perehtymistä aiheeseen.

Ja tämän kaiken rinnalla kulkee pelin varsinainen pelillinen ydin: Diazin veljesten välinen suhde.

Pelaajan tekemät valinnat koskevat pääosin juuri tämän sisarussuhteen rakentamista, jota seurataan kahdella eri akselilla. Yhtäältä pelaaja opettaa isoveljenä pienemmälleen moraalia, johon vaikuttavat luonnollisesti odottamattomat olosuhteet. On helppo sanoa, että varastaminen on väärin, mutta kun maha ja lompakko ammottavat tyhjyyttä, ei vaihtoehto ole enää yhtä päivänselvä. Pelissä ei siis liioin ratkota ongelmia tai kerätä tavaroita – saati leikitä mekaanisesti erottuvalla ajankelauksella ensimmäisen tapaan – vaan seikkailu perustuu pitkälti juuri moraalisiin dilemmoihin, joiden ratkaisut kasaantuvat juonen edetessä.

Toisaalta veljesten suhdetta mitataan myös juuri veljeyden kautta, joka rakentuu yhtälailla orgaanisesti pelin edetessä.

Life is Strange 2:ssa on toki ajat seisauttavia isompia päätöksiä, mutta valtaosa näihin mittareihin vaikuttavista valinnoista tehdään miltei huomaamatta. Näillä on myös merkittävä vaikutus tarinankerrontaan, joka polveilee tuttuun tapaan samoja pääraiteita pitkin, mutta lukuisten eri sivuraiteiden tukemana. Onkin hyvin kiinnostava kokea hahmo, joka käyttäytyy pitkälti oman kokemusmaailmansa pohjalta, mutta jonka luomisessa pelaaja on ollut vahvasti mukana. Ja juuri tämä johtaa paikoin todella odottamattomiin tilanteisiin, jotka peilaavat yhtälailla ohjainta pitelevän pelaajan omaa maailmankatsomusta.

Kokemusta edesauttavat upeasti käsikirjoitetut hahmot päähenkilöistä aina ja erityisesti sivuhenkilöihin saakka. Peliin tärkeimmät tuttavuudet edustavat pitkälti yhteiskunnan väliinputoajia ja ylenkatsottuja, jotka edistävät jälleen haettua toiseuden tematiikkaa. Näiden taustoissa on paljon kosketuspintaa aina alkoholismista kodittomuuteen ja pakkohoidosta heitteillejättöön, mitkä tekevät hahmoista aidon säröisiä ja samaistuttavia.

Valitettavasti sama syvyys ei kuitenkaan yllä täysin niihin aidan toisella puolella odottaviin rasisteihin.

Myös Seanin ja Danielin suhde tuntuu paikoitellen etenevän enemmän käsikirjoittajien ehdoilla kuin orgaanisesti, vaikka hahmoja ei missään nimessä voi parjata huonoiksi. Kaksikon välisissä hetkissä on lukuisia mieleenpainuvia kohtauksia ja sanatonta veljesrakkautta, mutta yhtälailla täysin raivostuttavia itkupotkuraivareita, joille ei tunnu löytyvän oikein minkäänlaisia perusteita. Veljesten välinen suhde muistuttaa silti monin paikoin juuri aitoa sisarussuhdetta hyvine, huonoine ja ikimuistoisine hetkineen.

Juuri tämän esittämisessä ja sen ympärille rakennetun mekaniikan hyödyntämisessä Life is Strange 2 on lopulta vahvimmillaan. Veljesten matka ei toimi rakenteellisesti aivan täydellisesti ja teemojen käsittelyssäkin mennään toisinaan liioittelun puolelle, mutta juuri sarjalle ominainen elämänmakuisuus onnistuu paikkaamaan pahimmat rosot näkyvistä. Kutkuttavaa pelimekaanista erikoisvoimakikkailua odottavat joutuvat tosin pettymään, sillä tällä kertaa panostus on nimenomaan sanomassa ja kerronnassa.

LIFE IS STRANGE 2

”Elämä ei ole niinkään outoa odotetussa jatko-osassa kuin se on ahdistavan todellista.”

Keskustelu

Otsikko ei vastaa millään tasolla arvosanaa.

Ykkönen on 9-10/10 kamaa; Metacriticissäkin ~85%.

"Onnistunut jatko-osa…"

"Loistavasti käsikirjoitetut hahmot…"

7/10? Que?

Arvosanan perusteella jäisi automaattisesti kokeilemattakin. Onneksi on tullut LiS 1 pelailtua (10/10 omaan makuun) ja LiS 2 lähtenyt parin ekan episodin perusteella vastaavalla tavalla liikkeelle.

nocebo

Arvosanan perusteella jäisi automaattisesti kokeilemattakin. Onneksi on tullut LiS 1 pelailtua (10/10 omaan makuun) ja LiS 2 lähtenyt parin ekan episodin perusteella vastaavalla tavalla liikkeelle.

Omalla kohdallani 3,5/5 on kyllä erinomainen arvosana, joka kannattaa kokea, vaan nämä ovat aina mielipidekysymyksiä.

Otsikot eivät ole itseni päätettävissä, mutta "onnistunut jatko-osa" sekä "loistavasti käsikirjoitetut hahmot" eivät kuitenkaan sulje pois sitä vaihtoehtoa, että peli olisi jotain muuta kuin täydellinen.

LiS2 alkaa tosiaan erinomaisesti, mutta valitettavasti jaksot 2-4 ovat pienoisia väliinputoajia ja tuntuvat keskenään irrallisilta, kuten arvostelussa mainitsin. Itselleni suurin ongelma kakkoskaudella on juuri se, että kukin jakso tuntuu omalta itsenäiseltä teokselta, mikä rikkoi itselleni ainakin jatkuvuuden tunnetta. Lisäksi niistä uupuvat kaikki ne hiljaiset hetket, joita rakastin ensimmäisessä ja viimeisessä osassa (metsän läpi kävely rauhassa, keskenään rupattelu, jne.). Pelillisesti kyseessä on myös yksinkertaisempi tuotos kuin edeltäjänsä (ajankelaus oli siisti mekaniikka, jota hyödynnettiin mielenkiintoisilla tavoilla). Silti kaudessa on paljon hyvää ja tärkeää etenkin kerronnan puolella.

Itse olen siis LiS:n suuri ystävä kanssa ja nostin teoksen yhdeksi vuosikymmenen ikimuistoisimmista. Valitettavasti toinen kausi ei vaan yllä samaan, vaikka omalla tavallaan käsittelee vielä tärkeämpiä aiheita Jenkkilän kannalta.

Muropaketin uusimmat