Uusimmat

Arvostelu: Mutant Year Zero: Road to Eden – puhuvia mutanttieläimiä postapokalyptisessa Ruotsissa

11.12.2018 20:00 Joonas Pikkarainen

Ruotsalaisen The Bearded Ladies -studion uutukainen on saattanut jäädä monien tutkan kantamattomiin, mutta etenkään taktisten strategiapelien ystävien ei kannata jättää Mutant Year Zeroa huomioimatta.


Julkaisupäivä: julkaistu / Tekijä: The Bearded Ladies / Julkaisija: Funcom / Saatavilla: PC (testattu), PlaysStation 4 & Xbox One / Pelaajia: 1 / Ikäraja: 16 / Peliä pelattu arvostelua varten: 17 tuntia


Kun ihmiskunta tuntuu teoillaan ajavan itseään järkähtämättömästi kohti ennenaikaista hautaa, voimme onneksi tutustua jo uuteen postapokalyptiseen eloomme sitä hyödyntävissä lukuisissa peleissä. Viimeisin tuotos on naapurimaassamme kehitetty Mutant Year Zero: Road to Eden, joka vie alkujaan jo 80-luvulla ilmestyneen pöytäroolipelisarjan taktisten strategiapelien maailmaan.

Mutant Year Zero perustuu tosin sarjan vuonna 2014 ilmestyneeseen samannimiseen uusimpaan osaan, jossa maailmanlopun jälkeistä aikaa vietetään mutatoituneiden otusten turvasatamaksi muodostuneessa Arkissa. Mutta kun kaupungin kriittisistä toiminnoista vastaava Hammond katoaa viimeisimmällä saalisreissullaan, lähetetään pelaajan ohjastamat vaanijat etsimään mies ennen kuin kaupungin puolustukset pettävät lopullisesti.

Etsintäreissun johdattaa pelaajat yhä syvemmälle vaaralliselle vyöhykkeelle, joka on jaettu pelillisesti useampaan pienempään alueeseen. Näitä voi tutkia verrattain vapaassa järjestyksessä, joskin osa mestoista on selkeästi suunnattu isompitasoisille hahmoille. Tämä ei tosin estä niiden putsaamista siltä osin kuin taisteluilta onnistuu välttymään. Kentät on rakennettu myös tiettyjen maamerkkien ympärille, jotka toimivat samalla maailman taustoittajina.

Esimerkiksi yksi alkupään alueista kantaa nimeä Izza ja Fala, jonne ensimmäistä kertaa astuessaan kuulee omien vaanijoiden kertovan tarinaa kahdesta rakastavaisesta ja näiden salaisesta paikasta. Tämä muinainen rakennus osoittautuu lopulta tuhoutuneeksi kebabravintolaksi, jonka pizza- ja falafel-mainokset ovat haalistuneiden kirjainten myötä luonut kokonaan oman legendan alueen uusille asukkaille.

Koko pelin varsinainen maailmanrakennus luodaan juuri tällaisten mehevien detaljien kautta hahmojen välisissä keskusteluissa ja rikkaasti luotuja alueita tutkimalla. Varsinaisen juonen keskittyessä lähinnä vain Hammondin etsimiseen – mikä muuten päättyy todella yllättäen ja ärsyttävän kesken – juuri pelialueet sekä persoonalliset hahmot onnistuvat herättämään maailman todella eloon. Ja postapokalyptisestä premissistä huolimatta tekijät ovat usuttaneet peliin myös runsaasti huumoria, joka korostuu etenkin lukuisten varusteiden ja artefaktien saateteksteissä.

Itse pelattavuus ei ole onneksi sen pöllömpi. Isometrisestä kuvakulmasta kuvattu peli pyörii reaaliajassa alueita tutkiessa ja muuttuu vuoropohjaiseksi toiminnan alkaessa. Ennen taisteluita alueet kannattaa tosin putsata kaikista irtolaisista, jolloin vihollisten määrällistä ylivoimaa saa hieman tasattua. Mekaniikka nojaakin hiiviskelyyn ja antaa kolmihenkiselle ryhmälle äänenvaiennetut aseet, joilla yksittäiset taistelijat saa teilattua päiviltä. Tämä on pakollista etenkin vaikeimmilla tasoilla pelatessa.

Varsinaisen taistelun alkaessa peli muistuttaa hyvin paljon esimerkiksi viimeaikaisia XCOM-pelejä. Kullakin hahmolla on käytössä vuorollaan kaksi aktivointipistettä, joita voi käyttää esimerkiksi liikkumiseen ja ampumiseen. Korkeuserot, suojat, etäisyydet ja haarniskat vaikuttavat kaikki siihen, millä prosentilla osutaan ja kuinka kovaa. Eri vihollistyypit tuovat puolestaan vaihtelua, ja osa saattaa esimerkiksi kutsua paikalle lisävoimia ja toiset napata hahmoja hetkellisesti puolelleen.

Mekaniikka on kaikin puolin nautinnollista ja toimivaa, mutta se käy silti toistamaan verrattain nopeasti itseään. Sama kaava käynnistyy aina ensin irtolaisten eliminoimisella, minkä jälkeen siirrytään väijyttämään viimeinen ryhmä mahdollisimman otollisista asemista. Kentissä ei ole kuitenkaan niin paljon variaatiota tai satunnaisuutta, että toiminta jaksaisi kannatella samaan tapaan kuin juuri XCOM:eissa. Toisaalta Mutant Year Zeron verrattain sopiva 15 tunnin pituus takaa myös sen, ettei toisto ennätä äityä liian pahaksi.

Pelattavia hahmoja pääsee lisäksi päivittämään tasojen myötä, ja kukin on persoonallinen tuttavuus niin ulkonäön kuin mutanttikykyjen osalta. Jälkimmäisiä voi olla kerralla käytössä yhden passiivisen sekä yhden ison ja pienen mutaation verran, mutta näitä voi vaihdella vapaasti aina taisteluiden välissä. Osa taidoista on tosin selkeästi käytännöllisempiä kuin toiset, joskin nämä ovat aina vähän riippuvaisia omasta pelityylistä. Viisi eri hahmoa on lisäksi erikoistunut omiin aloihinsa, joten ihmissika Bormin on esimerkiksi parempi tankkina ja ankkamies Dux tykkää korkeuden tuomista eduista ja sopii siten tarkka-ampujaksi.

Visuaalisesti Mutant Year Zero loihtii ympärillensä kauniin ja yksityiskohtaisen maailman, joka loistaa juuri ympäristöä hyödyntävän kerrontansa vuoksi. Toki vehreän luonnon takaisin valtaama postapokalyptinen maisemakuvasto alkaa käydä genressään jo vähän vanhaksi, mutta silti Ruotsiin sijoittuva pelialue on täynnä pieniä hupaisia yksityiskohtia bongattavaksi. Tosin minikartan olemassaolo ei olisi tehnyt pahaa tutkiskelulle.

Mutant Year Zero: Road to Eden on maittava taktinen strategiapeli, joka ihastuttaa ennen kaikkea sen persoonallisella maailmalla ja hahmoilla. Kokonaisuus ei välttämättä riitä nostamaan ruotsalaistuotosta lajityyppinsä kärkeen, mutta toimiva konsepti ja erinomainen viimeistely tekevät siitä varteenotettavan vaihtoehdon genren faneille.

MUTANT YEAR ZERO: ROAD TO EDEN

”Postapokalyptinen maailma, puhuvia mutanttieläimiä ja taktista strategiaa. Tarvitsetko muka muuta?”