Arvostelu: NieR: Automatan miekkoja heiluttavat androiditytöt tempaisevat mukaansa

Tekijä: Platinum Games
Julkaisija: Square Enix
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PC, PlayStation 4
Pelaajia: 1
Arvostelija: Eric Hartin

Harvassa pelissä todetaan heti alkuun, että jos Jumala tulee koskaan vastaan, niin hänet pitää tappaa. NieR: Automatassa ihmiskunta on kauan sitten paennut Maapallolta ja jättänyt taakseen joukon taistelevia androideja.

NieR: Automata on myös peli, jonka olemassaolo on hämmentävien yhteensattumien sekoitus. Sitä edeltävä NieR ei ollut millään tavoin suosittu teos. Se ei myöskään ollut edes kovin hyvä peli. NieRistä kuitenkin kasvoi pienen piirin kulttiklassikko, joka lumosi vähät faninsa oudolla tarinankerronnalla.

Jatko-osan kohdalla Square-Enix on ulkoistanut pelinkehittämisen toimintapeleistään tunnetulle Platinum Gamesille. Se on lähtökohtaisesti hyvä asia, sillä NieR ei sillä alueella oikein loistanut. Päinvastoin, pelattavuus oli ensimmäisen NieRin heikoin osa-alue. Nyt tarinan ja musiikkien lisäksi pelattavuudenkin pitäisi olla kunnossa – ainakin teoriassa.

Vuosi on 11945 ja ihmiskunnan luomat androidit käyvät neljättätoista sotaansa muukalaisten lähettämää robottiarmeijaa vastaan.

Ensimmäinen sota hävittiin jo tuhansia vuosia sitten ihmiskunnan paettua Kuuhun. Jäljelle jääneet pienet sivilisaation rippeet ovat kadonneet aikapäiviä sitten Maan kamaralta. Jäljellä on vain raunioita, joita vihamieliset muukalaisrobotit asuttavat. Ihmiskunnan ainoaksi toivoksi jäivät Kuusta ohjattavat itseoppivat androidit, joiden tarkoitus on oppia vihollisesta ja voittaa sota.

Nyt androidit ovat kehittäneet suunnitelman, jolla sota saadaan käännettyä voitokkaaksi. Vaan kuten olettaa saattaa, homma ei menekään ihan putkeen. Tehtävä epäonnistuu ja jäljelle jää vain robottityttö 2B ja joukko kysymyksiä.

Miksi sotiminen on kestänyt vuosituhansia? Mikä muukalaisten perimmäinen päämäärä on? Miltä muukalaiset edes näyttävät?

Jos NieR: Automatan juonesta rohkenee muuta paljastaa, niin ei se ainakaan suoraviivainen ole, ei millään muotoa.

Scifi-hölmöilyn alla on yllättävän paljon filosofisia elementtejä, joissa käsitellään androidien sielunelämää ja perimmäistä tarkoitusta. Vaikka päätarina on täynnä herkullisia mysteerejä, ovat juuri hahmot ja heidän reaktionsa matkan varrella putkahtaneisiin kysymyksiin sen paras osuus. Päähenkilön ja muiden androidien ihmismäisyyden pohtiminen on iso osa tarinaa. Toisaalta pohditaan myös samankaltaisuuksia verrattuna muukalaisrobotteihin, jotka osoittautuvat ikävän ihmismäisiksi.

Konflikti on toisaalta oletettava, mutta sen lopputulos ei todellakaan ole sitä. On klisee puhua japanilaisesta hulluudesta, mutta Automata jos jokin edustaa sitä. Tämä on monelta osin itsetietoista, jolla alleviivataan pelin pääteemoja.

Pohjimmiltaan NieR: Automata on avoimen maailman toimintaroolipeli. Suurin osa tehtävistä voidaan ahtaa selvään muottiin: taistele, kerää ja seuraa. Vastaan tulevat perusrobotit ovat hauraita ja kestävät sen yhden tai pari sivallusta, pomovastukset ovat taas lähempänä aivopähkinöitä. Roboteilta tippuu osia ja rahaa, joilla voi ostaa aseita ja erilaisia päivityksiä omaan robottikroppaansa.

Platinumin kädenjälki näkyy etenkin pelimoottorissa.

Mätke toimii ihastuttavan hyvin: miekoilla ja keihäillä huiskiminen tuntuu juuri sopivan painavalta ja väisteleminen vaatii sopivasti taitoa. Etenkin vihollisten design on ilahduttavan vaihtelevaa: ihan perusrobottienkin saattaa joutua hieman miettimään, mistä kulmasta lähtee hoitamaan robottirypästä ensin. Pomovastusten kohdalla miettimisen määrä kasvaa: mitä tehdään esimerkiksi tapauksessa, jossa pomo tuntuu alkuun sopivan enemmän luotihelvettipeliin kuin toimintaropeen?

NieR: Automatassa on paljon Platinumin edellisiä pelejä, kuten Bayonettaa sekä Metal Gear Risingia, mutta niiden taistelujärjestelmien syvyyttä on turha odottaa. Tätä korvataan kevyillä roolipelielementeillä, jotka ovat  pääasiassa erinäisen lootin keräämistä ja tasojen kasvattamista. Tämä onkin pieni valituksen aihe: sekä taistelujärjestelmä että rope-elementit ovat piirun verran liian kevyitä omaksi hyväkseen. Bayonettaa on siis syvyytensä puolesta turha odottaa, mutta pelattavuus ei lainkaan häpeä esimerkiksi Horizonin vierellä.

Äänimaailma ansaitsee oman mainintansa, sillä varsinkin musiikit potkivat niin sanotusti laaman persettä. Tyylejä on laidasta laitaan riippuen hahmosta ja paikasta. On nopeatempoista elektronista musiikkia ja surullista orkestraalista. Kuten edeltäjässään, NIeR: Automatassa musiikit ovat suuri osa pelin viehätystä ja tunnelmaa. Niistä tihkuu sen verta tunnelmaa, että niitä voi kuunnella ihan erillisenä pelistä. Se on erittäin harvinaista nykypelien kanssa.

Alueiden arkkitehtuuri itsessään ei alkuun vakuuta. Varsinkin ensimmäisen parin tunnin alueet ovat pääasiassa kovin yksinkertaisia ja värittömiä ruskeanharmaita käytäviä. Onneksi vaihtelua kuitenkin löytyy jonkin verran myöhemmin. Erilaisia maailmanloppuskenaarioita on nähty toki aiemminkin, mutta Automata tuo meininkiin oman vinksahtaneen ulottuvuutensa. Miltä kuulostaisivat vaikkapa kerrostalon kokoiset, filosofien mukaan nimetyt roskarobotit? Aivan.

Matka NieRin parissa oli täynnä hämmästyttäviä hetkiä, jotka suorastaan pysäyttivät ihmettelemään mistä tässä onkaan oikein kyse. Jo ensimmäinen latausruutu sai ajattelemaan, että nyt luvassa on jotain ihan muuta.

Ja meno muuttuu vain hullummaksi ja hullummaksi…

Lopulta NieR: Automata on enemmän kuin osiensa summa. Sen viat ovat lopulta pieniä vahvuuksiin verrattuna. Tämän kaltaista outoa japanilaista ropeilua ei nimittäin ihan hirveästi tehdä, vielä harvemmin näin mittavalla budjetilla. Mikäli olet edes etäisesti kiinnostunut miekkoja heiluttelevista androiditytöistä kaukaisessa tulevaisuudessa , niin eihän tätä voi kuin suositella.