Arvostelu: Nykykonsoleille päivitetty Dragon’s Dogma: Dark Arisen kärsii edelleen vuoden 2012 ongelmista
Capcomin Dragon’s Dogma: Dark Arisen on monipuolisilla taistelutyyleillä ryyditetty hurmaava seikkailu, joka tuo pelaajan eteen monenlaisia haasteita. Nykykonsoleille päivitetty peli ei onnistu täysin uudistumaan, vaan tutut ongelmat ovat pitkälti edelleen läsnä. Silti Dark Arisen pystyy tarjoamaan täysiverisen RPG-elämyksen genren ystäville.
Julkaisupäivä: julkaistu / Tekijä: Capcom / Julkaisija: Capcom / Saatavilla: Xbox One ja Xbox 360, PlayStation 4 ja PlayStation 3 & PC / Testattu: PlayStation 4 / Pelaajia: 1 / Laitevaatimukset: PC, Windows Vista, Intel Core i5-660, 4 Gt muistia, Radeon HD 5870 / Ikäraja: 18
Dragon’s Dogma julkaistiin alun perin vuonna 2012, ja nyt sen vuoden 2013 Dark Arisen -versio on tuotu vihdoin uusille konsoleille. Aikoinaan pääsääntöisesti hyviä arvioita kerännyt peli ansaitsee yhä kiitosta jännittävistä taisteluistaan ja monimuotoisesta maailmastaan. Yllättävää on kuitenkin se, että asiat, jotka eivät toimineet viisi vuotta sitten, eivät toimi edelleenkään. Dragon’s Dogma: Dark Arise on pelikokemuksena hyvin hajanainen ja hankala.
Pelasin pelin aikoinaan läpi sen julkaisuvuonna. Silloin Dragon’s Dogma oli hieman omalaatuinen, mutta samalla tutun turvallinen RPG-seikkailu, jonka juonesta en ymmärtänyt mitään. Jotkut asiat eivät muutu: juonesta ei saa otetta edes toisella kierroksella. Peli aloittaa introlla rakentamalla legendaa todellisesta sankarista, joka kuitenkin tapetaan heti alkuunsa vastustajien mahtavan voiman osoitukseksi. Alkulämmittelyn jälkeen peli antaa rakennettavaksi uuden hahmon . Vaihtoehtoja on ulkoasuun liittyen niin paljon, että vietin pitkän aikaa rakentamalla itselleni täydellistä maagia. Siinä missä jotkut haluavat hyökätä vastustajien kimppuun Fighterin tikareilla tai ammuskella jousilla Rangerin avulla, päädyin taikavoimia hyödyntävään Mageen järkisyistä. Dragon’s Dogma ei alussa paljon armoa jakele; kauempana pysyminen on pelin etenemisen kannalta omasta puolestani täysin taktinen ratkaisu.
Itse juoni katoaa jonnekin sekavien legendojen, päähahmon tärkeyden korostamisen ja metsissä samoilun väliin. Dragon’s Dogma: Dark Arisenin päähenkilö Arisen saa kuulla kerta toisensa jälkeen olevansa odotettu ja arvostettu pelastaja. Kuten hyvin usein tarinoissa, joissa valitulla on suuri rooli, jää myös tässä päähahmo etäiseksi ja persoonattomaksi kuoreksi, sillä mitään tarttumapintaa sankariin ei anneta koko tarinan aikana. Sillä, onko tällä lopulta merkitystä pelielämyksen kannalta, on makukysymys. Minulle hyvä tarina sekä karismaattinen protagonisti, jonka kohtalosta välittää aidosti, ovat hyvän pelin kulmakiviä.
Turpaan tulee otettua urakalla
Pelin vastustajat ovat ongelmallinen kokoelma örkkejä, sotilaita ja muita otuksia, joiden vaikeustasosta pelaajalla ei ole etukäteen minkäänlaista käsitystä. Tehtäviä ryhtyy ilmestymään Quest-valikkoon tasaista tahtia puhumalla paikallisten asukkaiden kanssa tai ilmoitustauluja lukemalla. Tässä törmätään Dragon’s Dogma: Dark Arisenin ensimmäiseen todelliseen puutteeseen. Tehtäviä ei ole merkitty vaikeustason mukaan, joten suunnatessa kohti valittua missiota on vaikea tietää, ovatko omat varusteet, hahmo ja Pawn-apurit todellakin valmiita koitokseen. Tämä selviää vasta ottamalla turpaan ankarasti ensimmäisessä käänteessä. Ainoa järkevä ratkaisu on juosta pakoon, yrittää muistaa tehtävän nimi ja palata siihen huomattavasti myöhemmin. Dark Arisenin alku on siis hidasta yrittämistä ja erehtymistä. Se turhauttaa.
Yksinkertaiseltakin tuntuva örkkien tappokeikka voi muuttua yllättäen ylivoimaiseksi, kun peli tuokin paikalle aalloittain vain lisää ja lisää vihollisia. Toisinaan Dragon’s Dogma: Dark Arisenin joutuu viheltämään poikki 10 minuutin hakkaamisen jälkeen, saamatta mitään aikaiseksi. Mikä pahinta, tallennuspiste on luultavasti jossain kaupungin portilla, ja olen taivaltanut minuuttikaupalla päästäkseni taistelukentälle.
Toinen ongelma tehtävien kanssa nousee myös esiin heti pelin päästyä kunnolla käyntiin. On melkein mahdotonta saada selville, mitkä tehtävät edistävät itse pääjuonta, ja mitkä ovat puhtaasti halonhakkuuta ja kokemuspisteiden keräämistä. Itse päädyin vahingossa jo pelin alussa Bitterblack Islandille, tuolle kuolemaa kylvävälle alueelle, ja sain selkääni niin, että pelihalut loppuivat hetkeksi kokonaan. Suositustaso alueelle menemiseen on peräti 40, mutta tätä ei tietenkään kerrota sinne marssiessa. Onneksi pelin edetessä taistelut helpottuvat ja muuttuvat yllättäen jopa helpoiksi rallatuksiksi. Tämän lisäksi Dragon’s Dogma: Dark Arisen tarjoaa vaikeusasteita, jotka voivat alussa auttaa pääsemään yli suurimmista turhautumiskohtauksista.
Tämä on välineurheilua
Dragon’s Dogma: Dark Arisenin arvaamattomuudesta johtuen hahmon tason nostaminen ja varusteiden pikainen päivitys ovat ensiarvoisen tärkeitä. Varusteita ei tietenkään löydy joka pitäjästä, joten tämäkään ei käy kädenkäänteessä. Dark Arisenin päivitetty versio ei ole tehnyt valikoita uudistuksessaan yhtään vetovoimaisemmiksi. Kymmenien esineiden, yrttien ja aseiden täyttämät valikot ovat ulkoasultaan vanhahtavan ruskeita, sekavia ja täynnä pientä pränttiä. Puuhastelu aseiden päivittämisen tai esimerkiksi taikajuomien parissa on tämän vuoksi pitkäpiimäistä ja tylsää puuhaa, ja ei voi kuin ihmetellä, miksi asiaan ei ole kiinnitetty huomiota. Lisäksi hallussa olevan esineistön käyttäminen ja hallinta tapahtuvat eri valikoista, mikä itsessään lisää ajan käyttöä ja suoranaista tuhlaamista. Kaikki tuntuu huonosti suunnitellulta ja kuluttavalta, eikä innosta varsinaisesti kokeiluihin.
Onneksi sankarin apuna kulkee joukko Pawneja, joita voi vaihtaa toisessa ulottuvuudessa parempiin, kasaten täydellisen joukkion sotureita. Pawnit ovat muiden pelaajien luomia, mutta varsinaista kanssakäymistä pelaajien kanssa ei ole, vaan hahmo ikään kuin vuokrataan ilmaiseksi käyttöön kunnes pelaaja haluaa tämän vapauttaa. Arisen, pelaaja, kulkee kolmen Pawnin kanssa pitkin seikkailusta ja taistelusta toiseen. Pawnit antavat varsinaisen taisteluavun lisäksi hyviä neuvoja vihollisten voittamiseen, kuten siihen, mille nämä ovat haavoittuvaisia. Yksi Pawneista on pelaajan itse luoma hahmo kykyjä ja ulkonäköä myöten. Lisäksi pelaaja antaa tälle enemmän ohjeita käyttäytymisen sekä varusteiden osalta; hahmo myös nousee tasoissa yhdessä Arisenin kanssa. Ilman apureita peli olisi täysin mahdoton kokemus, mutta jopa apureiden avulla suuri osa taisteluista on väsyttävä yhdistelmä väistämistä ja hakkaamista. Hakkaamista riittää, ja mikä pahinta, iskuissa ja osumissa ei ole toivottua wow-efektiä tai voimaa.
Sankarin hahmoluokkaa voi vaihtaa pelissä vierailemalla tarkoitukseen sopivassa pisteessä: siinä missä maagin taiat eivät tuo varsinaisia onnistumisen tunteita vaan laimeasti sihiseviä osumia, ovat esimerkiksi Fighterin sivallukset hieman tyydyttävämpiä elämyksiä taistelun tuoksinassa. Lähestymistapaa voikin näin varioida mielialan mukaan myös tulevaa vastustajaa silmällä pitäen, mikä tuo mukavaa vaihtelua taisteluihin. Perusluokista kehittyy pelin myötä myös korkeamman tason omat versiot, sekä muokattavissa olevat taidot, luoden mielenkiintoisia yhdistelmiä pelaajan kokeiltavaksi. Tässä peli onkin parhaimmillaan, onnistuen rikkomaan monotonisen tehtävästä toiseen siirtymisen sekä taistelun toisensa perään elämisen antamalla mahdollisuuden kokeilla useita eri voimia ja aseita.
Mikä Dragon’s Dogmassa viehättää?
Capcomin pelin vetovoima ei voi olla tasaisesti avautuvissa maisemissa joita tallatessa vastaan voi tulla mitä tahansa. Kuvasto ja hahmomallinnus eivät ole silmiä hivelevän kaunista. Karttaa joutuu ravaamaan pitkin poikin, vaikka pelissä on mukana myös omanlaisensa Fast Travel-systeemi, jonka keksimiseen itsellä meni luvattoman kauan. Kimppuun satunnaisesti hyökkäävät viholliset katkovat mukavasti rutiininomaista samoamista, mutta juoni taas lipeää käsistä jo alkumetreillä. Kun hahmot vielä rakentuvat vanhahtavasti pajattavista persoonattomista henkilöistä, ja itse Arisen jää täysin etäiseksi tusinasankariksi – mikä tässä pelissä vetää?
Moninaiset tehtävät pitävät pelaajan kiireisenä pitkään. Pelattava ei lopu tarinassa kesken, ja pelaaja joka haluaa hukuttautua pelin maailmaan, on varmasti tyytyväinen. Samoin helpottava tunne vaikuttavan vastustajan vihdoin kaatuessa on koukuttava. Alun kompuroinnin jälkeen taktisesta taistelusta ryhtyy nauttimaan. Taisteluissa on sulavuutta ja omalaatuista hauskuutta, joka pistää yrittämään viimeiseen saakka.
Harmillisesti Capcom ei ole halunnut tuhlata aikaa parantaakseen itse pelikokemusta kiinnittämällä huomiota valikkojen tai tehtävien selkeämpään järjestämiseen. Siksi Dragon’s Dogma: Dark Arisen on ja pysyy selkeästi omalaatuisten RPG -pelien ystävien suosikkina, joka kannattaa hankkia korkeintaan, jos alkuperäinen on jäänyt väliin.
DRAGON’S DOGMA: DARK ARISEN
”Dragon’s Dogma: Dark Arisen on omaperäinen, mutta samalla turhauttava roolipeliseikkailu”.
