Arvostelu: Odotetussa Vampyr-pelissä parasta on vahva vampyyritarina – haahuilu Lontoon kaduilla sen sijaan uuvuttaa

Ranskalainen Dontnod on tunnettu peliensä vahvasta tarinankerronnasta. Life is Strange ja Remember Me ovat toisistaan hyvin poikkeavia pelielämyksiä, mutta yhteistä molemmille on polveileva ja monitasoinen tarina, joka on kantanut hyvin loppuun saakka. Studion uusin peli, Vampyr, jatkaa tältä osin perinteitä vahvasti.

Julkaisupäivä: 5.6.2018 / Tekijä: Dontnod Entertainment  / Julkaisija: Focus Home Interactive / Testattu: PlayStation 4 / Saatavilla myös: Xbox One & PC / Laitevaatimukset: Min. Windows 7 64-bit,  Intel Core i5 2.53 GHz or AMD Athlon II X3 460 3.4 GHz, 4 GB  / Pelaajia: 1 / Ikäraja: 18 / Peliä pelattu arvostelua varten: 12 tuntia

Synkän tunnelmalliseen 1900-luvun alkupuolen Lontooseen sijoittuva Vampyr tarjoaa sen mitä etukäteen lupasikin. Tohtori Jonathan Reidin taival on täynnä käänteitä ja kiperiä valintoja. Vampyyritarinaa on rakennettu rakkaudella; sitä kerrotaan usean eri sivuhenkilön kautta, samalla kun vasta vampyyriksi itse muuttunut Reid tuskailee vampyyrina selviytymisen ja Hippokrateen valansa ristivedossa.

Vampyrin päätarina rakentuu tehtävistä, joissa pelaajaa kuljetetaan puoliavoimen Lontoon muutaman kaupunginosan läpi harkiten. Mikään ei avaudu helposti. Pelin idea pohjautuu paljolti siihen, että pelaajalla on aikaa ja kärsivällisyyttä käydä lukemattomia keskusteluja eri hahmojen kanssa, ja palata heidän pariinsa uudestaan ja uudestaan. Tarinoissa on nähty vaivaa, eikä niistä puutu melodramaattisuutta, kuten vain viktoriaanisen ajan vampyyritarinalta voi odottaa.

Keskusteluvaihtoehdoista suuri osa on lukittuja. Nämä avatakseen pelaaja joutuu poukkoilemaan hahmosta hahmoon. Mutkien kautta toisiinsa liittyvien ihmisten keskusteluista irtoaa vinkkejä, joilla taas kirvoittaa kielenkannat löysemmäksi toisessa keskustelussa. Sinänsä tässä ei ole mitään vikaa, mutta Vampyr on tehnyt työn vaikeaksi. Hahmot liikkuvat omalla alueellaan, ja nämä yleensä löytää alkuperäisen sijaintinsa läheisyydestä.

Hankalaksi homma menee, kun hahmoja on monta ja yrität avata yhden sivutehtävän juonivyyhtiä kerrallaan. Missä olikaan juuri sairaanhoitaja Brannagh suuren sairaalan syvyyksissä ja missä majaili ambulanssinkuljettaja? Hahmot eivät näy kartalla, vaan sijainnista kertoo ainoastaan valikosta löytyvä taulukko. Tiedät, missä kaupunginosassa hahmo on, mutta sen jälkeen olet muistisi sekä onnesi varassa.

Niinpä sivutehtävien seuraaminen jää vähemmälle, sillä alussa on pakko keskittyä Reidin hahmon rakentamiseen.

Kykypuusta löytyy lukuisia eri vaihtoehtoja, joihin tuhlata vaivalla ansaitut XP:t. Passiiviset kyvyt, kuten verenjuonnin tehokkuus, yleinen kunto  ja “tiede”, ovat peruskauraa. Sen sijaan aktiiviset, taisteluun vaikuttavat taidot ovat huomattavasti mielenkiintoisempia. Reid pystyy, pelaajan valinnoista riippuen, mm. sinkoamaan verestä muodostuvan keihään kohti vastustajaa, keittämään tämän suonissa virtaavan veren räjähtäväksi pommiksi tai liikkumaan varjon lailla vastustajien ohi.

Taisteluissa taistelutaidot tulevat kovaan käyttöön, sillä Vampyr näyttää asettavan lääkäri-vampyyrin tielle aina hieman vahvempia vastustajia huolimatta siitä, kuinka paljon kehitykseen panostat.

Juodako vai eikö juoda

Kykyihin tarvittavat pisteet ovat elintärkeitä, mutta peli ei tässäkään päästä pelaajaa helpolla. Nopeimmin XP kertyy juomalla verta kaupungin kansalaisista. Ei siis kaduilla partioivista sotilaista ja vampyyrinmetsästäjistä, vaan tärkeistä sivuhahmoista, joiden kanssa Reid käy päivittäisiä keskusteluja.

Vampyyrilegendaa hyödynnetään hyvin, sillä pelaaja pystyy lumoamaan sivuhahmon, kuljettamaan tämän sivummalle ja juomaan tyhjäksi. Kokemuspisteet kasvavat kohisten, ainakin verrattuna taisteluista ja sivutehtävistä saatuihin pisteisiin verrattuna. Tässä tulee kuitenkin vastaan myös pelin korostama moraalinen valinta.

Sivuhahmoista jokaisella on oma tarinansa, ja he kaikki ovat osa suurempaa kokonaisuutta. Terveenä, ja elossa jos luoja ja Reid suovat, pysyvät sivuhahmot pitävät jokainen osaltaan kaupunginosan tilaa terveenä ja kadut turvallisina. Kun tapat hahmon, perhosvaikutus aiheuttaa kaupunginosan kurjistumisen, jonkun sivutehtävän vihjeiden katoamisen, sekä yleistä morkkista ja mielipahaa. Niinpä verenjuontia on tehtävä vakavasti harkiten, mutta toisaalta pelissä ei yksinkertaisesti tunnu pärjäävän ilman tätä laskelmoitua harvennusta.

Lisävaikeutta tähän elementtiin tuo kyseisen Mesmerize-tilan vaikeusaste. Et voi vain napsia sitä ärsyttävintä tyyppiä hengiltä heti starttiviivalla, sillä aloitat itse ykköstasolta. Taso kasvaa todella hitaasti tehtävien kautta, ja useimmat vastaantulevat sivuhahmot ovatkin runsaasti oman tasosi yläpuolella.

Kauniisti kuvatun Lontoon kadut ovat yllättävän autioita. Hahmoja kulkee öisillä kaduilla vähän, ja joka toisen kulman takaa tielle asettuu poliisipartio tai jengi.

Dontnod on joissakin haastatteluissa maininnut, että Vampyrin pystyisi läpäisemään ilman ainuttakaan tappoa. Tässä vaiheessa huudan emävale, sillä eteen tulee pakotettuja taistelutilanteita ilman ulospääsyä.  Sokkeloisen Lontoon kaduista moni on aidattu ja portit säpissä, johdattaen pelaajaa kuin porsasta teuraalle. Tuloksena on vääjäämättä partioon törmääminen, joka johtaa tappeluun.

Kaikki portit ovat mystisesti lukossa kunnes viimeinenkin vastustaja on kanveesissa. Itse en keksinyt mitään tapaa kiertää näitä tilanteita, ja homma meni välillä turhautuneeksi mutinaksi.

Paljon vahvemmat vastustajat on varusteltu asein ja suojavaattein, kun taas itse olet herkkänä heppuna yrittänyt pysyä kaidalla tiellä tappamatta ketään. Kokemuspisteesi ovat alhaiset ja turpaan saaminen on taattu. Yrityksiä vaaditaan useita, ja pelin armoton logiikka – “mitä enemmän tapat, sitä helpompi peli tulee olemaan” –  iskostuu nopeasti kovempaankin kalloon.

Tarina kantaa pelin ongelmista huolimatta

Parhaimmillaan Vampyr on tunnelmallisessa tarinankerronnassa. Se tarjoaa tummia ihmiskohtaloita lumoavan kauniissa ympäristössä. Vaikka itse hahmomallinnus on jäykkää ja kolhon oloista, ovat kehykset kauniit. Ääninäyttely antaa syvyyttä tavalla, joka yllättää. Samalla se ikävä kyllä laittaa välittämään sivuhahmoista, mikä ei lääkärimme selviytymisen kannalta välttämättä ole hyvä asia.

Pelin maailma olisi parempi, jos kaupunginosiin sijoitettujen piilopaikkojen välillä voisi siirtyä pikakäskyllä. Nyt aikaa menee kaduilla kävelemiseen, eksymiseen, hahmojen etsimiseen, partioiden kanssa taisteluihin ja keskusteluihin. Tarinassa eteneminen on näin hyvin verkkaista, mikä tietenkin sopii myös pelin rujon romanttiseen menneiden aikojen tunnelmaan.

Tämä on maailma, jota runtelevat samalla kertaa Espanjantauti ja mystinen vampyyrivirus, köyhyys sekä mennyt sota. Se muistuttaa ulkoasultaan paljon Dishonored-peliä, mutta siitä puuttuu täysin sen sulavan vaivaton taistelumekaniikka, mahdollisuudet sekä hiiviskely. Tämä tekee Vampyrin pelaamisesta suoraviivaisempaa ja huomattavasti riisutumpaa.

Noin 12 pelitunnin aikana en ehtinyt Vampyrin päätarinassa kovinkaan pitkälle.

Vietin osan ajasta yksinkertaisesti etsien reittiä määrättyyn pisteeseen, ohi suljettujen porttien ja partioiden. Menoa hidastivat myös pelin lukuisat kaatumiset, joista osa sattui mitä epäonnisimpaan aikaan.

Turhautumisesta huolimatta Vampyr onnistui lumoamaan minut juuri sen suurimmalla vahvuudella, tarinallaan.

Takeltelusta huolimatta aion jatkaa katkeraan loppuun saakka, sillä eteeni ovat juuri avautuneet vampyyrinmetsästäjien ja eri vampyyrilajien salaisuudet, sekä mystinen yliluonnollinen hahmo, jonka kanssa minulla on kana kynittävänä.

VAMPYR

”Vampyr on kiehtova peli, jonka suurin vahvuus on selkeästi tarina.”