Arvostelu: Uusi Secret of Mana on kidutusta korville ja liiankin nostalginen versio Super Nintendo -klassikolle

Alun perin vuonna 1993 Super Nintendolle julkaistu Secret of Mana on saanut remasteroidun 3D-version, joka on hyvin uskollinen alkuperäiselle pelille – hyvässä ja pahassa.

Julkaisupäivä: julkaistu / Tekijä: Square Enix / Julkaisija: Square Enix  / Saatavilla: PlayStation 4 , PS Vita & PC / Testattu: PlayStation 4 / Pelaajia: 1-3 / Ikäraja: 7 / Peliä pelattu arvostelua varten: 6 tuntia

Secret of Manan värikäs maailma ja herttaisen oloiset hahmot vetävät heti alussa mukaansa. Kukapa voisi tuhahdella söpöille pupuille – vaikka nämä yrittävätkin nirhata pelaajan heti alkumetreillä!

Seikkailu alkaa, kun pelaajan ohjaama poika Randi (jonka nimen voi halutessaan muuttaa) saa haltuunsa mystisen miekan epäonnisen putoamisen seurauksena. Samalla Randi tulee vapauttaneeksi pelin maailmaan hirviöitä, ja saa peräänsä Mana Fortressin valtiaan kätyreineen. Sankarin mukaan liimautuu myös kaksi muuta hahmoa: nuori tyttö Primm ja sprite eli eräänlainen haltija nimeltään Popoi. Näin Secret of Mana mahdollistaa 2-3 pelaajan mukanaolon pelin aikana.

Jokaisella Secret of Manan päähahmolla on luonnollisesti omat vahvuutensa. Randi on varustettu monipuolisesti esimerkiksi lähitaisteluun sopivilla melee-aseilla ja jousella. Aseet päivittyvät pelin aikana mukavasti tehokkaammiksi, ja valikoimaa tulee lisää monipuolistaen taisteluita sekä etenemistä kentällä. Primm-tyttö toimii puolestaan, hieman kliseisesti, parantajana, kun taas Popoi-haltijan voimat ovat lähinnä kauempaa ammuttavia taikoja.

Yksin pelatessa kaksi muuta hahmoa ovat omillaan tekoälyn ohjaamina, vaikka voitkin määritellä hyvin yksinkertaisten käskyjen kautta hyökkäävätkö nämä saman kohteen kimppuun vai muualle. Alussa muiden tiimiläisten elinvoima on hyvin heikko, ja siksi Randi-poika on vastuussa yksin vihollisten lyömisestä. Itse en keksinyt mitään tapaa elvyttää joukkuetovereita kesken ensimmäisen taistelun, joten nämä kaksi vain liehuivat Randin perässä harmaina haamuina täysin hyödyttöminä.

Lepäämällä tavernoissa ja ostamalla sieltä hahmoille varusteita ja elinvoimaa tuovia aineksia homma helpottuu. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista tiimin ollessa ensimmäistä kertaa koolla. Ensimmäiset kunnon matsit kolmen kokoonpanolla suoritettiin siis ilman shoppailua – eikä meno ollut kaunista.

Secret of Manan varsinainen pelikartta, joka löytyy rengasvalikosta rullaamalla, on puolet ruudusta täyttävä värikäs yhteenveto maailman alueista. Lisäksi kuvaruudulla näkyy oikeassa yläkulmassa sen hetkinen sijainti ja ympäröivä lähialue. Saadessaan uuden tehtävän pelaaja kyllä tietää minkä nimiseen paikkaan seuraavaksi pitää suunnata, mutta mitään osviittaa tai merkkiä päämäärää osoittamaan ei ilmesty ruudulle. Niinpä esimerkiksi luolastoissa tulee vietettyä aikaa haahuilemalla putkesta toiseen ilman varsinaista käsitystä siitä, onko suunta lainkaan oikea.

Joskus kulkukäytävä on näppärästi piilossa, ja pelaajalla on lottovoittajan fiilis, kun seinää tiukasti halaamalla hahmo siirtyy yht’äkkiä seuraavaan luolastoon ruudun alalaidassa.

Siirryttäessä suurempaan maailmaan polkuja kävelemällä vastaan tulee tienviittoja, joita lukemalla voi suuntia seuraavaan kylään tai linnoitukseen, mutta näissä ei tietenkään aina ole juuri sen seuraavan kohteen vaihtoehtoa edes näkyvissä. Näin liikkumisesta ja tehtävästä toiseen siirtymisestä tulee eräänlaista arpapeliä, ja lopulta hyvin yksinkertaisesti rakennetun maailman tutkiminen on ainoastaan turhauttavaa.

Onneksi liikkumista nopeuttavat ns. kanuunat, joilla pelaaja voidaan singota suoraan kohteeseen, mutta näitä apuja ei löydy ihan joka pitäjästä. Pelin edetessä pelaajalle tulee toinenkin vaihtoehto siirtyä paikasta toiseen, mutta pidettäköön edes tämä piirre yllätyksenä Secret of Manan pariin lähteville.

Pelin taistelut käydään reaaliajassa, ja ne ovat äärimmäisen yksinkertaisia. Pelaaja pystyy tähtäämään hahmollaan vapaasti kohti vihollisia, minkä luulisi antavan paljon liikkumavaraa. Varsinaista kohteeseen lukitusta ei kuitenkaan ole, joten homma menee sutimiseksi. Tähtäys liikkuu liukkaasti ja hieman sinne päin. Hyvin usein hahmo tähtää ohi, varsinkin jousella. Läheltä mätkimällä onnistumisprosentti on parempi, mutta huteja tulee silti. Toiminta tapahtuu ainoastaan yhtä näppäintä hakkaamalla, ja hyökkäykset toimivat parhaiten, kun mittarin antaa kasvaa lähelle 100 % mahdollisimman voimakkaan iskun rakentamiseksi.

Taistelut alkavat puuduttaa noin puolen tunnin pelaamisen jälkeen, sillä yhden näppäimen hakkaaminen on järkyttävän yksitoikkoista puuhaa.

Toisinaan ruutuun lämähtävät sanat ”critical hit”’, ja vastustaja horjuu, mutta varsinaista onnistumisen tunnetta ei tule, sillä samaa hakkuuta on luvassa heti kulman takana. Taistelut etenevät siis väistelemällä vastustajaa, odottamalla mittarin kasvamista, ja mätkäisemällä kerran. Tämä toistetaan lukuisia kertoja per vihollinen.  Lisäksi viholliset näyttävät osuvan pelaajaan joka kerta ilman alituista väistelyä. Samalla pelaaja on itse köyhän tähtäysmekaniikan armoilla. Varsinkin luolastojen ahtaissa kentissä tämä voi tuntua suorastaan epäreilulta meiningiltä. Tiimikaverit ovat tässä vaiheessa, ainakin pelin alussa, jo kuolleet tai muuten vain täysin hyödyttömiä. Tällaisissa tilanteissa jouduin tosissani vakuuttelemaan itselleni, että Secret of Manan pelaamisen jatkaminen kannattaa.

Vaikka asearsenaali kasvaa yhteensä kahdeksaan aseeseen, ja kahteen pikanäppäimeen voi sijoittaa kaksi asetta vaihdettavaksi ns. lennosta, on liian yksinkertainen hakkuumekaniikka ja ainainen pyörävalikossa heiluminen todella itseään toistavaa ja liian simppeliä puuhaa tarjotakseen aidosti mielenkiintoisen pelikokemuksen.

Pyörävalikko on hyvin alkeellinen, eikä sen uumenista löydy apua. Uuden aseen ottaminen esiin on hidasta puuhaa, eikä valikon kohta jää pelin muistiin. Näin aina asetta vaihtaessa joudut rullaamaan uudestaan samaan kohtaan ja valitsemaan uuden aseen. Homma menee toistoksi, eteneminen hidastuu, ja tuntuu todellakin siltä, että pelaat peliä, jonka juuret ovat vahvasti menneisyydessä.

Liian yksinkertaisia ovat myös pelin pulmat, sillä muutamaa portin aukaisevaa tai portaita liikuttavaa painiketta lukuun ottamatta meno on hyvin suoraviivaista ”hakkaa ja juokse” -menoa.

Secret of Mana luottaa liian paljon nostalgian voimaan. Pelin yksinkertainen ulkoasu on hurmaava, välivideot kauniita, mutta samalla hahmot ovat tönkköjä ja vailla minkäänlaista karismaa. Ääninäyttelystä ei varsinaisesti voi puhua, sillä sekä englanninkieliset että alkuperäiset japanilaiset vuorosanat ovat yksinkertaisia ja toteavia. Kun minkään asteista näkyvää parannusta hahmojen mallinnukseen ei ole tehty, vaan luotetaan nostalgian lumoon ja retromenoon, ei uusille pelaajille ole tarpeeksi apetta pureskeltavaksi. Kaiken kruunaa musiikki, jonka vuoksi halusin lopettaa Secret of Manan pelaamisen ensimmäisen tunnin jälkeen.

Retrosyntsaa mukaileva, riipivä ja kidutukseen asti itseään toistava melodia on pelin kammottavin piirre. Vaihtoehtoina musiikissa on uusittu versio ja  alkuperäinen ääniraita, mutta kumpikaan optio ei tuo lohtua rääkätyille rumpukalvoille. Tunne on kuin 16-bittisissä happobileissä, samalla kun olet jumissa painajaismaisessa luolastossa vailla ulospääsyä.

Secret of Manaa ei ole modernisoitu tarpeeksi, vaan hyvin pienet uudistukset tuntuvat vain korostavan sen kömpelyyttä ja pelimekaniikkaa, joka ei ole vanhentunut arvokkaasti. Itse tarinassa on tarpeeksi jutun juurta, jotta pelaaja haluaa selvittää kuinka trion ja koko maailman käy. Pelin muut elementit tekevät kuitenkin parhaansa torpatakseen innon. Liian yksinkertainen ja itseään toistava taistelumekaniikka, aivot turruttava musiikki ja hyvin kulmikas (vaikkakin sopivan retro) ulkoasu eivät tarjoa pelaajille tarpeeksi apetta.

Secret of Mana ei ole pelikokemus, jonka parissa haluaa viettää aikaa muutamaa tuntia pidempään.

SECRET OF MANA

”Super Nintendo -klassikko ei palvele enää 2010-luvun pelaajia”.