Arvostelu: Warhammer: Vermintide 2 luottaa liikaa toistoon ja pihtaa tarinassa

29.03.2018 20:00 | Antti Voutilainen

Muropaketti iski Warhammer-ummikolle Vermintide 2:n käteen ja käski pelata. Pelin laadun lisäksi selvitimme, voiko Vermintide 2:n kaltaisella jatko-osalla mitenkään hypätä Warhammerin valtavan kokoiseksi paisuneeseen pelimaailmaan kaatumatta suoraan turvalleen. 


Julkaisupäivä: Julkaistu / Tekijä: Fatshark / Julkaisija: Fatshark / Saatavilla: PC, PS4- ja Xbox One -versiot tulossa / Testattu: Intel Core i7-7700K (5,0 GHz), 16 Gb RAM, Geforce GTX 1080 Ti, Win10 / Pelaajia: 1-4 / Peliä pelattu arvostelua varten: 15 tuntia


Warhammer-lore on aina kiehtonut etäisesti, mutta siihen syventyminen ei ole koskaan tuntunut ajankohtaiselta. Sama koskee myös Warhammer-universumiin sijoittuvia pelejä. Onkin eräänlainen ihme, ettei sotavasaran universumiin ole tullut loikattua, kun tarjonta on kuitenkin lukuisat eri genret kattava.

Koska Warhammer: Vermintide 2 oli ensikosketukseni pelisarjaan, ei ennakko-odotuksia käytännössä ollut. Pelaamaan vaan.

Kolmen vuoden takaisen Warhammer: End Times – Vermintiden jatko-osan juonessa keskeistä on Skittergate-portaali ja sen vartija Rasknitt. Ikävä kyllä peli ei itse avarra juonta käytännössä juuri ollenkaan introvideon jälkeen. Videosta selviää, että nujakoitu on ja sankarit ovat petetty kuolettavasti. Mistä löytyisi uusia sankareita mittelemään Kaoksen ja Skavenin voimia vastaan? Onneksi sattumat ja onnenkantamoiset nostavat pinnalle viisi sankaria suorittamaan elämänsä suurinta sakinhivutusta.

Kuten edeltä voi todeta, Vermintide 2 ei varsinaisesti tarjoile pirskahtelevia juonenkäänteitä. Todellisuudessa tarkemman kuvauksen juonesta joutui etsimään internetistä, koska peli ei sitä ainakaan liian selvästi tarjoillut.

Kaaosteoria ja talttahampaat

Edeltäjänsä jalanjäljillä kulkien Warhammer: Vermintide 2 on ensimmäisen persoonan co-op -peli, jota pystyy pelaamaan neljän ihmispelaajan voimin. Mikäli kaverit ovat estyneitä, pystyy tehtäviä suorittamaan tietokoneen ohjastamien bottien kanssa. Vaihtoehtona on myös loikata mukaan tuntemattomien pelaajien peliin. Turpasaunaan löytyy siis aina seuraa.

Pelimekaniikaltaan Vermintide 2 noudattaa Left 4 Dead -pelistä tuttua kaavaa.

Pelaajat heitetään suorittamaan tehtävää, ja tekoälyn ohjastama vastapeluri heittää kapuloita rattaisiin erikoisvihollisten ja vihollisaaltojen muodossa. Heitetäänpä kehään välillä pomovihollisiakin, jotka kestävät erityisen paljon kuritusta. Pelin haaste muodostuukin siitä, kuinka hyvin aallot ja erikoisviholliset saa hoideltua. Viholliskattaus on miellyttävän laaja, eivätkä samat iskurepliikit tepsi kaikkiin. Aalloissa silmille viskataan kymmenittäin perustason mosureita. Erikoisvihollisista löytyy esimerkiksi erilaisin kanuunoin varusteltuja rottia, liiveihin uivia assisiineja ja vahvasti panssaroituja Kaos-sotureita.

Monesti erilleen muusta porukasta jäänyt pelaaja on alttiina vaaroille, koska yksinäiset sudet tuntuvat olevan tekoälyn lempiherkkua. Steamista löytyy varsin viihteellinen opas Vermintide 2:n sielunelämään.

Onnistuneista tehtävistä saadaan kokemuspisteitä, jotka tietenkin heijastuvat hahmokehitykseen. Pelihahmon tasojen noustessa, pelaaja pääsee valitsemaan itselleen mieluisia vahvistuksia, kuten esimerkiksi ammusten regeneroitumisen tai korkeamman kestävyyden. Vahvistuksiin pääsee käsiksi aina viiden tason välein. Jokaisella sankarilla on kolme erilaista erikoistumisvaihtoehtoa, joissa myös vahvistukset poikkeavat toisistaan. Miellyttävä seikka on se, että vahvistukset voi valita mieleiseksi jokaisen tehtävän välissä. Päätökset eivät ole siis lopullisia. Pelaaja voi tehdä hahmosta paksunahkaisen nuijan heiluttajan tai vaikka pihtipolvisen nuolensylkijän.

Hahmonkehityksen nopeuteen vaikuttaa tehtävään valittu vaikeusaste. Luonnollisesti vaikeampi vaikeustaso suo suuremmat pisteet. Ylimääräisiä kokemuspisteitä heruu kentästä löytyvillä Grimoire- ja Tome -kirjoilla. Nämä niteet eivät kuitenkaan ole tyrkyllä, vaan ne ovat piilotettuna. Kokemuspisteiden lisäksi niteet parantavat mahdollisuuksia saada parempaa tavaraa tehtävän päätteeksi tapahtuvasta loottilaatikkoarvonnasta. Grimoire-kirjoissa on pienenä koukkuna se, että ne vähentävät kollektiivisesti kaikkien pelaajien terveyspisteitä lisäten haastetta huomattavasti. Vermintide 2:n kohdalla lukeminen ei kannata aina.

Ennen jokaista tehtävää, pelihahmo pitää varustaa. Sankarinsa saa varustettua lähikontakteihin tarkoitetulla astalolla sekä pidemmälle kantavilla välineillä. Kontaktivälineiden lisäksi päälle ripotellaan koruja, jotka lisäävät Hero Power -tasoa.  Pelaaja saa aseita ja koruja onnistuneista tehtävistä, mutta myöskin hahmon tason noususta.

Hahmon kehittyessä vanhat astalot käyvät tehottomiksi, joten niistä voi tehdä sulatusuunissa rakennusmateriaalia uusiin astaloihin. Uusia aseita rakentaessa uuteen aseeseen saattaa tuurilla saada ylimääräisiä boosteja. Craftaus-systeemi voi olla ensikertalaiselle varsin kryptinen. Sulatusuuniin kun voi päätyä epähuomiossa sellaista tavaraa, mikä olisi tarkoitus säästää.

Lähti kuin rotta Töölööstä

Sankareita ei ole vahvistuksista huolimatta siunattu juoksutaidolla. Eteenpäin viiletetään tasaisen hitaasti. Nopeat juoksuspurtit aallon yllättäessä eivät ole mahdollisia. On vain otettava vastaan se, mitä tulee. Tunnottomuus vaivaa myöskin lähitaistelua. Sankarit viuhtovat astaloillaan hiiren näppäintä painamalla. Vahvemman iskun saa täräytettyä, kun näppäintä pitää pohjassa vähän aikaa, mutta tehoiskun ajankohtaa ei pysty itse määrittämään, jos odotusaika on pidempi, lyönti lähtee automaattisesti. Suuremman pelillisen nautinnon tarjoaisi se, että suurta laumaa pääsisi hujauttamaan voimaiskulla juuri silloin, kun rottajengi on pääsemässä iholle.

Lähitaistelun osalta Vermintide 2:a voisi luonnehtia ensimmäisen persoonan hack and slash -peliksi. Hiirtä nakuttaessa tuli ikävä Dark Messiah of Migh and Magicia, jossa lähitaistelu oli toteutettu varsin miellyttävästi. Onneksi musketit ja ampuma-aseet tarjoavat tunnokkaamman kokemuksen. Jousi osoittautuikin pelin ehkä parhaimmaksi aseeksi nopeutensa ja tehokkuutensa ansiosta.

Vermintide 2:n visuaalinen anti on komeaa katseltavaa. Ajottain maisemat ovat erittäin kauniita, mutta yksityiskohtiinkin on panostettu. Visuaalisen annin puolesta pelistä ei siis löydy motkotettavaa. Näkymättömistä seinistä sen sijaan pitää antaa sapiskaa – niitä löytyi useammastakin tehtävästä. Ratkaisu on melko laiska, sillä en muista kokeneeni näkymättömiä seiniä vuosiin. Äänimaailman toteutuksesta Vermintide 2 saa puhtaat paperit.  Erityisen ylistyksen ansaitsee aallosta varoittava sota-sarven ujellus. Enää ei tarvitse ihmetellä, mihin sen psykologinen vaikutus perustuu. Myös sankareiden välistä sarkastista naljailua kuuntelee mielellään, vaikka fraasit toistuvat suhteellisen tiuhaan.

Warhammer: Vermintide 2:n sisältämät 13 tehtävää läpäisee noin 10 tunnissa. Tämän jälkeen vaihtoehtona on jatkaa pelihahmon jatkojalostamista samoissa tehtävissä tai siirtyä seuraavan pelin pariin. Viimeisen tehtävän jälkeen palattiin takaisin turvalinnakkeeseen ilman suurempia jälkinäytöksiä. Tämä on toki linjassa pelin tarinan kerronnan kanssa.

Pelikokemus jäi kaiken kaikkiaan ainakin ensikertalaisella melkoisen ohueksi.

Vermintide 2 on hauskimmillaan kaveriporukassa, mutta ennen pitkää samojen tehtävien nuohoaminen alkaa tympiä. Tulevaisuudessa pelisarjalle toivoisi syvällisempää tarinaa, koska oman ymmärrykseni mukaan Warhammer-loressa piisaa lähdemateriaalia varsin yltäkylläisesti. Vermintide 2:n suurin ongelma on siis tarinan ohuus tai ehkä paremminkin puute. Lisäksi Vermintide 2 nojaa liikaa toistoon. Peliä voinee suositella varauksetta ensimmäisestä osasta pitäneille ja heille, joille pelihahmon huippuunsa hiominen on pelinautinnon ytimessä. Muille pelikokemus voi olla lievää rotanmyrkkyä.

WARHAMMER: VERMINTIDE 2

”Vermintide 2:ssa häiritsee toisto ja tarinan puute. Ei silti ole syytä epäillä, etteikö se kelpaisi edellisestä pelistä pitäneille.”