Assassin’s Creed IV: Black Flag (PC, PS3, PS4, WiiU, Xbox 360, Xbox One)

29.10.2013 10:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Ubisoft Montreal
Julkaisija: Ubisoft
Testattu: PlayStation 3, Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3 ja Xbox 360 (29.10.2013) – PC, PlayStation 4, Wii U, Xbox One (22.11.2013)
Pelaajia: 1, 2-8 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://assassinscreed.ubi.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Kukapa ei pitäisi merirosvoista? Karvaiset miehet ja naiset päättivät lähteä etsimään omaa onneaan ja vapauttaan hinnalla millä hyvänsä ja vaikka moni päätyikin roikkumaan hirren jatkoksi, jotkut löysivät sen alun uudelle elämälleen.

Samaa yrittää myös Assassin’s Creed IV, joka Desmondin varjosta vapauduttuaan suuntaa Karibian kuumiin tunnelmiin pääkallolippu mastossa liehuen. Mutta riittääkö se?

Assassin’s Creed –pelisarjan kurssi on viime vuosina ollut laskeva. Brotherhood oli monellakin tavalla sarjan huipentuma, sillä se viimeisteli kakkosen parannukset ja oli teknisesti sarjan siihen saakka paras osa. Koska kyseessä oli vasta kolmas Assassin’s Creed –peli, kaavakaan ei ollut vielä liian tuttu.

Sen jälkeen ne todelliset uudistukset antoivat odottaa itseään Ubisoftin kyntäessä samaa peltoa tutulla kaavalla. Toki sinne heitettiin mukaan aina jotain pientä uutta ja tarinat kulkivat aikakaudesta toiseen, mutta Assassin’s Creed III:n myötä minulle alkoi jo riittää. Pelin harvoja valopisteitä oli sen mainio ja todella näyttävä meritaistelu, josta totesin jo arvostelun aikaan, että kunpa Ubisoft tekisi pelin, joka olisi pelkästään sitä ja unohtaisi Assassin’s Creed -hölmöilyt. Ja niin he sitten tekivätkin. Melkein.

Hoist the Jolly Roger!

Assassin’s Creed IV on siitä harvinainen sarjansa edustaja, että se ei siirrä aikajanaa eteenpäin Amerikan itsenäisyyssodan päivistä, vaan palaa ajassa taaksepäin vilkuilemaan, miten Connorin isoisä Edward Kenway loi oman maineensa.

Köyhyyteen ja appiukkonsa haistatteluun kyllästynyt Edward päätyy kuin vahingossa keskelle elämänsä seikkailua. Parin vuoden piraattipestiksi kaavailtu reissu päättyy haaksirikkoon, jonka seurauksena Edward löytää itsensä hylätyltä saarelta oudon valkoisiin asusteisiin sonnustautuneen miekkosen kanssa. Assassiini mainostaa, että häntä odottaa Havannassa suuri aarre, josta Edward voi saada pienen osan, jos vain auttaa tätä pääsemään pois saarelta. Rahalle persona miehenä Edward tekee pelivedon, joka ei tosin osoittaudukaan ihan viisaaksi ja omii murhaamansa assassiinin vaatteet ja identiteetin. Siitä ne murheet vasta tosissaan alkavatkin.

Ei aikaakaan kun Edward jo komentaa omaa laivaansa piratismin kulta-ajan aallonharjalla. Historiasta tutut hahmot vilahtelevat sivurooleissa Edwardin kylväessä kauhua ja ruutia pitkin Karibianmeren rannikkoalueita ja meininki on kuin villeimmistä merirosvotarinoista poimittua. Jos siis olet halunnut seikkailla Mustaparran kanssa, upottaa espanjalaisia kauppa-aluksia, pyydystää haikaloja harppuunoilla tai etsiä haudattuja aarteita, Assassin’s Creed IV on oikea peli sinulle.

Tarinaltaan peli onkin pääasiassa sarjan kärkitasoa, sillä se unohtaa vihdoin edellisiä osia vaivanneen ylitsevuotavan vakavuuden ja draamailun. Rommi virtaa, ruuti palaa ja kaikilla on hauskaa.

Hauskasti päähenkilön vaihtaminen tiukkapipoisesta assassiinista rempseäksi merirosvoksi ratkaisee myös sen perinteisen epäkohdan tarinan ja pelattavuuden välillä. Itse ainakin aiemmin ihmettelin, miksi vaikkapa isänmaansa ja heimonsa tulevaisuudesta kynsin ja hampain taisteleva Connor lähti yllättäen viikoksi metsästämään tai muuten vain säheltämään sivutehtävien parissa. Se taas tuntuu täysin luonnolliselta, että kapteeni Kenway miehistöineen päättää, että paidaton harppuunakalastus olisi aivan HELVETIN hyvä idea. ”Juotiin koko yö rommia ja sitten…”

Koska kyseessä on Assassin’s Creed –sarjan peli, kehitystiimi ei ole tietenkään malttanut pysyä vain muinaisuudessa, vaan osa pelistä tapahtuu lähitulevaisuudessa. Desmondin heitettyä henkensä meno on onneksi sielläkin parempitasoisempaa kuin ennen. Sidosmateriaaliksi on kehitetty tarina Abstergon viihdeosastosta, joka luotaa hankkimistaan muistoista materiaalia koko perheen viihdeohjelmia varten. Kun Desmond on niin ystävällisesti luovuttanut omat muistonsa firman käyttöön, tuore duunari päästetään sukeltamaan Edwardin muistoihin ja kokemaan merirosvoelämän huikeutta.

Toki mukana on sitä pakollista temppeliritarit vastaan assassiinit –perseilyä niin menneisyydessä kuin nykyaikanakin, mutta pienissä määrissä. Jos en paremmin tietäisi, kuvittelisin Assassin’s Creed IV:n olleen ihan itsenäinen merirosvopeli, kunnes joku viime hetkellä keksi lyödä päälle tutun nimen ja heitti parin tunnin välein tarinaan mainintoja temppeliritareista, profetioista ja muusta tympeästä.

Nykyaikaan sijoittuvat osuudet ovat edelleen selvästi Assassin’s Creed IV:n heikointa osa-aluetta, sillä ne ovat tylsiä niin pelattavuudeltaan kuin tarinaltaankin. Työkaverien tietokoneiden hakkerointi ja first person –hiippailu ovat todella puisevaa kamaa, eikä ”pelifirma onkin oikeasti temppeliritarien tutkimuslaitos” ole myöskään se kiinnostavin koukku tarinalle. Onneksi tyyli on kuitenkin paljon kepeämpi kuin ennen, sillä Ubisoft on vaihtanut luolapenseilyn pelisarjaa ja pelikehitystä käsittelevään metahuumoriin. Ratkaisu sekin.

Kahden puoliskon peli

Black Flag oli niin lähellä nousta koko sarjan parhaaksi peliksi. Kun Ubisoftin pojat unohtavat rohkeasti pelisarjan ankkurit ja typeryydet, se loistaa ja kiehtoo. On pahuksen hauskaa vain purjehtia Jackdaw-laivalla pitkin Karibianmerta siitä puhumattakaan, että purjehduksen ohella voi käydä ryöstelemässä laivoja, valloittamassa linnakkeita, etsimässä aarteita, metsästämässä ja harppuunakalastamassa.

Väärydellä hankkimillaan voitoilla voi parannella paitsi laivaa, myös Edwardin tukikohtana toimivaa merirosvosaarta. Jackdaw saa nopealla tahdilla parempia tykkejä, kestävämmän rungon, monipuolisemman aseistuksen ja muuta mukavaa. Piraattisaarelle taas voi rakennella parempia kauppoja ja miehistön moraalia hoitavia viihdelaitoksia.

Monet tehtävät ovat myös pahuksen hauskoja. Kukapa nyt ei haluaisi ryöstellä laivoja Mustaparran kaverina, purjehtia tykit huutaen brittilaivojen saartorenkaan läpi tai muuten vain harrastaa reipasta merirosvoelämää?

Purjehdus ja meritaistelu toimivat samalla tavalla kuin Assassin’s Creed III:ssa, mitä nyt hieman laajennettuna. Laiva ohjautuu sopivan realistisesti ja sen vaatimat monimutkaiset kontrollit on virtaviivaistettu mainiosti peliohjaimella toimiviksi. Purjeiden nostelu ja laskeminen, eri aseiden käyttö ja tiukoissa paikoissa luoviminen onnistuvat todella sujuvasti. Ja onhan se myös todettava, että meriosio näyttää aivan törkeän hyvältä jo wanhoilla pelikonsoleilla. Vesi on todella elävän näköistä ja erilaiset sääolosuhteet näkyvät ja tuntuvat. Miltähän tämä mahtaakaan next gen –konsoleilla tai PC:llä näyttää? (toim. huom: hyvältä. –JOK)

Itse vietin valtaosan arvostelujaksostani avoimen maailman merirosvokaaosta harrastaen ja nousinkin lopulta pelin mukaan leaderboardien pelätyimmäksi piraatiksi. Ei huono saavutus!

Ja jos Assassin’s Creed IV koostuisi pelkästään tästä, arvostelun lopussa seisoisi suosituspeukku ja peli löytyisi taatusti omalta vuoden top 10 –listaltani. Vaan ei koostu. Jossain vaiheessa joku on selvästi muistanut, että kannessa seisoo Assassin’s Creedin arvostettu nimi ja pelin tulisi sisällöltään heijastaa myös sitä tosiasiaa.

Tässä kohdin voisinkin oikeastaan palata takaisin mihin tahansa aiemmista Assassin’s Creed -arvosteluistani ja pasteta sieltä ne samat vanhat valitukseni. Kontrollit toimivat hyvin, kun pelaajalla ei ole kiire mihinkään. Kiipeily linnakkeiden seinillä ja juoksentelu katoilla toimii tällöin hyvin. Mutta auta armias kun täytyisi jahdata karkuun juoksevaa vihollista, joka liikkuu oletusarvoisestikin nopeammin kuin Edward. Tällöin väistämättä peli tulkitsee pelaajan aikomuksia väärin ja kujan yli hyppäämisen sijaan Edward jääkin roikkumaan savupiipun kylkeen kohteen kaasuttaessa karkuun ja tehtävän epäonnistuessa.

Jostain syystä mukaan on ollut pakko heittää myös iso saavillinen totaalisen perseestä revittyjä tehtäviä, joissa Edwardin täytyy seurata kohdettaan lähietäisyydeltä tämän kävellessä vihollispesäkkeiden läpi tai vaikka purjehtiessa rämeellä brittilinnakkeiden joukossa. Ja koska tämä ei olisi vielä tarpeeksi perseestä, heitetäänpä mukaan legioona vihollisia. Jos tulet havaituksi, tehtävä epäonnistuu. Jos jäät askeleenkin liian kauas jälkeen, ehkä vaikka sen takia että muualle katsomaan skriptattu vihollinen bugasi ja tuijottaa suoraan sinua kohti, tehtävä epäonnistuu. Haistakaa nyt jo oikeasti paska.

Ja onhan mukana myös bugeja. Itse törmäsin pari kertaa kaatumisiin ja muutamaan otteeseen tehtävien skriptaus tökkäsi niin totaalisesti, että homma oli pakko aloittaa alusta. Ongelmia tuli silti vastaan paljon vähemmän kuin Assassin’s Creed III:ssa, eivätkä ne rehellisesti sanoen omaa pelikokemustani pilanneet.

Tuulta purjeisiin ja eteenpäin

Assassin’s Creed IV ei ole siis aivan ongelmaton peli. On mukavaa ja positiivista, että kehitystiimin uudet ideat toimivat näin hyvin, sillä ne antavat odottaa valoisaa tulevaisuutta. Toisaalta se on vähän vähemmän mukavaa, että jostain ihmeen syystä ne sarjan vuosikausia ärsyttäneet suunnitteluongelmat raahaavat yhä mukana. Kun jo kolmososan ympärillä palaute oli aika yksimielistä sen suhteen, missä pelin suurimmat ongelmat piilivät, helvettiäkö varten ne samat paskeet on täytynyt taas tunkea mukaan?

Männäpeleistä mukaan raahatuista jutuista puhuttaessa pitänee mainita, että mukana on myös moninpeli. Se toimii kuten aiemmissakin osissa, eli mukana on hiippailua, salamurhailua ja murhaajien väistelyä. Ihan kivaa silloin, ihan kivaa edelleen, mutta en minä Black Flagia moninpelin takia ostaisi. Todennäköisesti jokainen lukija tietää jo itse, pitääkö Assassin’s Creedin moninpelistä vai ei, eikä Black Flag mielipidettä mihinkään suuntaan muuta.

Vielä sananen tekniikasta. Assassin’s Creed III:n tavoin myös nelonen on selvästi vähän turhan tuju peli nykykonsoleille, sillä ruudunpäivitysnopeus ei ikinä ole varsinaisesti erinomainen. Useimmiten se on siedettävä, mutta vähänkään tiukemmissa kohtauksissa se takeltelee ja pätkii reippaasti. Jos siis ei ole pakottavaa tarvetta hypätä kelkkaan heti julkaisupäivänä, itse odottaisin rehellisesti sanoen PC- tai next gen –versioita.

Ja siinä sitä Assassin’s Creediä sitten on. Parhaimmillaan se on erinomainen ja sarjan paras peli, huonoimmillaan yhtä rasittava ja ärsyttävä kuin aiemmat pelit huonoina hetkinään. Sekoitussuhde kallistuu tällä kertaa sen verran paljon sinne hyvän meiningin suuntaan, että itse pidin lopulta Black Flagista kovasti. Merirosvoteema vaikutti varmasti paljon, mutta ei se yksinään kuviota ratkaissut. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin voi nimittäin sanoa, että kyseessä ei ole vain jälleen uusi Assassin’s Creed –peli, vaan vihdoin mukaan on saatu uudenlaisia ja tuoreita ideoita. Harmi vain, ettei Ubisoft ole uskaltanut luottaa pelkästään niihin.

Toinen mielipide

Olen aina pitänyt Assassin’s Creed -sarjan peleistä, jopa niin paljon, että olen kalunnut sarjan tuoreimmat osat läpi viimeisintä salaisuutta myöten. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä omaankin mieleeni on vähitellen hiipinyt ajatus siitä, että sarja kaipaisi kipeästi muutosta. Kaikeksi onneksi Black Flag tarjoaa juuri sitä.

Piraattiteema ja merisodan vahva painottaminen saa kokemuksen tuntumaan tuoreemmalta kuin oikeastaan yksikään aiemmista alkuperäisen Assassin’s Creedin jatko-osista. Tästä huolimatta myös tutut elementit ovat ennallaan, joten pelin tunnistaa Assassin’s Creediksi muutoksista ja lisäyksistä huolimatta.

Assassiinisaagan heikkouksia, joista merkittävimmiksi voidaan laskea aivan liian monta toistoa vaativat pitkitetyt lisätavoitteet, nähdään entistä vähemmän. Koko pelin aikana meinasin turhautua vain parin juonitehtävän parissa, kun oikeastaan jokainen aiemmista Assassin’s Creedeistä on sisältänyt useamman uskonpuutetta herättävän kivireen. Parannusta on tullut, mutta ehkä ensi kerralla varjostus- ja salakuuntelutehtävien määrää voitaisiin hieman karsia. Ne kun alkavat olla jo aika nähtyä kamaa.

Samoin merisotateemasta voitaisiin siirtyä jatkossa taas takaisin kuivalle maalle. Niin hienoja kuin puisten laivojen väliset yhteenotot ovatkin, Black Flagin sataprosenttisesti läpi pelaavat saavat sitä herkkua takuulla koko rahan edestä ja vähän enemmänkin. Aiheesta kun otetaan todellakin kaikki irti.

Yhtä lailla turhake on Kennway’s Fleet -minipeli, tylsä strategianaksuttelu, jota on kuitenkin pakko pelata aivan liikaa, jos tahtoo avata kaikki salaisuudet. Viritys joutaisi mennä siinä, missä aiempienkin Assassin’s Creedien puolistrategiset minipelikyhäelmät.

PlayStation 4 -konsolin teknologiademona Black Flag toimii myös mitä mainioimmalla tavalla. Maisemat, oltiin sitten viidakossa tai merellä, ovat yksinkertaisesti upeita, eikä hidastumista juuri koeta. Tosin visuaalista vaikuttavuutta syö hieman se tosiseikka, että pelin tyyli on silkkaa Assassin’s Creediä. Hienoa katsottavaa toki, mutta kun tyyli on tuttu, ei muutama entistä tarkempi pikseli sitten kuitenkaan jaksa nostattaa tunteita ihan niin paljon kuin mitä uudelta konsolisukupolvelta odottaisi.

Tämän havainnon voikin samalla yleistää koskemaan uuden sukupolven konsoleille julkaistavia pelejä laajemminkin. Tehonlisäys ja parantunut resoluutio ei yksinään riitä. Aitoon vaikuttavuuteen tarvitaan uusia temppuja. Visuaalisesti PlayStation 4 -versio Black Flagistä on hienoimman näköinen Assassin’s Creed ikinä, ehkä PC-versio unohtaen, mutta se ei silti ole enempää tai vähempää kuin sarjansa edustaja.

Noinkohan uusi konsolisukupolvi pystyy esittelemään vielä pelejä, jotka paitsi näyttävät entistä paremmilta, myös tuntuvat joltain muulta kuin vanhojen pelien kiillotetuilta versioilta?

Juho Anttila

Kolmas mielipide

Myönnän olleeni epäileväinen. Mitä kuudes Assassins Creed –peli voi enää tarjota? Enkä laske listaan edes käsikonsoleille ja mobiilialustoille julkaistuja AC-pelejä jotka nostaisivat luvun jo 16 kappaleeseen.

Yllätyin kuitenkin, kuinka onnistuneesti Edwardin piratismi on tuotu vapaan maailman seikkailuksi. Nyt tuntuu, että maailma olisi oikeasti vapaa laajuutensa ja tekemisen vuoksi, vaikka kaupunkeja on saanut aiemminkin nuohota vapaaseen tahtiin. Ubi on kuitenkin luonut peliin vapauden illuusion, jota ylläpitävät sivutouhuamiset, kuten meritaistelut, linnojen valtaaminen ja hylkyjen tutkiminen. Mukavaa vaihtelua sarjan aiemmista peleistä ovat myös pienemmän kaupungit. Edwardin kanssa on helpompi samaistua ja mukavampi suhailla kylillä, kun vastapainona on ollut Ezion kesyttämä suuri Rooma.

Toimiva ajanjakso ja hyvä tunnelma siis, mutta jotain on silti mikä ei oikein tehoa ei vain enää toimi, ainakaan samalla tavalla. Etenkin pelimekaniikka kun jo tuntuu vanhalta. Taisteluihinkaan ja katoilla ja kielekkeillä pomppimiseen ei ole keksitty mitään uutta, mikä jo kyllästyttää hetkittäin. Nähtyjä juttuja, vaikka toimivatkin edelleen.

Ja vaikka Desmondista pääsi eroon edellisessä pelissä, niin eipä Ubi saa kiitosta tälläkään kertaa historiallisen toiminnan ulkopuolisista kuvioista: meno on edelleen tökeröä ja puisevaa.

Siltikin, pidin pelistä paljon, varsinkin näkemyksestä piraateista. Hyvä peli, upea ajanjakso, onnistuneet hahmot ja miellyttävä Karibian ympäristö toimivat perusvarman pelattavuuden kanssa.

Kalle Laakso