Assassin’s Creed: Syndicate (PC, PS4, Xbox One)

Tekijä: Ubisoft Quebec
Julkaisija: Ubisoft
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PlayStation 4, Xbox One
Tulossa: PC
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: Assassin’s Creed: Syndicate
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Assassin’s Creed –sarja on viime vuosina ollut aikamoisessa ristiaallokossa. Erinomaisen Black Flagin jälkeen Ubisoft on puskenut ulos luokattoman huonon Unityn ja sangen mainion Roguen.

Niinpä en oikein tiennyt ennakkoon, mitä olisin Assassin’s Creed: Syndicatelta odottanut. Tavallaan olin kiinnostunut, mutta samalla pelotti. Olisiko tuloksena taas surkea pelikokemus?

Viime syksyn Assassin’s Creed: Unity oli pettymys niin monilla tavoilla. Merirosvoaiheinen Black Flag tuntui olevan merkki siitä, että Ubisoftilla tajuttiin pelaajien olevan kyllästyneitä moniin pelisarjan ominaisuuksiin ja ratkaisuihin. Megaväsyneen Assassin’s Creed III:n jälkeen tulevaisuus näytti hetken valoisalta, mutta Unity romutti kaiken positiivisuuden.

Peli julkaistiin täysin raakileena. Se pyöri huonosti, se oli buginen ja se kaatuili. Mutta vaikka nämä ongelmatkin olisi korjattu, tuloksena olisi ollut enimmäkseen kehno pelikokemus. Kaikki ne jutut, joista oli valitettu jo parin pelin ajan, olivat taas mukana. Peli tökki kunnolla ja jätin sen itse kesken, enkä kehtaa sitä tunnustaa. Hittojako sitä paskaan aikaansa tuhlaamaan?

Niinpä odotukseni Syndicaten suhteen olivat vähintään varautuneet. Unityn jälkeen fiilikset olivat aika maissa ja rehellisesti sanoen kahdeksan Assassin’s Creed –pelin jälkeen (kahdeksassa vuodessa!) olin aika väsynyt koko kaavaan. Odotin, että Syndicate tulisi olemaan parhaimmillaankin vain kelvollinen peli. Väärässä olin.

Tervetuloa Lontooseen

Assassin’s Creed: Syndicate kertoo tarinan Fryen kaksoissisaruksista. Evie ja Jacob ovat nuoria assassiineja, jotka on komennettu palvelemaan Lontooseen. Euroopan suurkaupunki on jo vuosien ajan ollut temppeliherrojen linnoitus, johon assassiineilla ei ole ollut asiaa. Temppeliherrat hallitsevat kaupunkia rautaisella otteella yhdessä liittolaistensa, Lontoon katujengien. Assassiinit on pakotettu kaupungin laitamille helppoja saaliita napsimaan.

Tähän tulee muutos, kun ennakkoluulottomasti ja kuumapäisesti ajattelevat nuoret assassiinit päättävät, että he ovat kyllästyneet munattomaan asemasotaan. Ei sitä elämässä voita, ellei ota riskejä, Fryet ajattelevat, ja julistavat sodan koko Lontoolle.

Tästä alkaa useamman kymmenen tunnin mittainen eepos, jossa ilahduttavasti pysytään enimmäkseen Lontoossa. Sitä Assassin’s Creedien perussyntiä, lähitulevaisuuden draamailua, on pelissä mukana selvästi vähemmän kuin aiemmin ja silloinkin vain lyhyiden välianimaatioiden muodossa. Poissa ovat tylsät osiot, joissa kävellään hiiitaaasti Abstergon peliosaston (eli oikeasti Ubisoftin) käytävillä ja se on puhtaasti pelin eduksi.

Se suurempi tarina kyllä tulee loppua kohti mukaan kuvioihin, mutta yllättävillä, kiinnostavilla ja viihdyttävillä tavoilla. En niitä spoilaa, sillä kun tarinaan tulee mutkia, ne tulevat yllättäen ja olo on oikeasti kuin klapilla päähän lyöty.

Mutta pääasiassa mennään siis 1800-luvun lontoolaisissa tunnelmissa. Evie ja Jacob ajavat kumpikin omia tavoitteitaan. Jacob haluaa rakentaa kaksosten katujengistä Lontoon uuden hallitsijan, Evie taas etsii Edenin palasta, jonka uskotaan antavan kantajalleen taianomaisia voimia. Käytännössä tavoitteet tietenkin toteutuvat paitsi runsaiden tarinatehtävien, myös hirvittävän suuren sivutehtävävalikoiman muodossa.

Tarinassa on otettu selvästi oppia Black Flagista, sillä meno on kepeää. Fryen kaksoset ovat sanavalmiita, eivätkä juuri jaksa draamailla tai ottaa asioita liian vakavasti. Meno on sellainen brittiläisen … No, cheeky-henkistä. Konnankoukkuja kahdelle ja pelaajalle siinä sivussa. Kumpikin kaksikosta on oikein viihdyttävää seuraa, samoin kuin heidän ympärilleen lyöttäytyvät apurit.

Tältä osin mennään jo huomattavasti paremmissa merkeissä kuin Unityssä. Mitä jos sanoisin, että pelattavuuskin on paljon parempaa tasoa?

Uusi alku sarjalle?

Kun valmistauduin Syndicaten arvosteluun, suurimmat varaukseni surkean Unity-kokemuksen ohella liittyivät siihen, että kyseessä todellakin on jo yhdeksäs Assassin’s Creed –peli kahdeksan vuoden sisään, eikä se kaava ole siitä kamalasti vuosien varrella muuttunut. Olin jo ennakkoon uupunut ajatellessani loputtomia ”vakoile tätä tyyppiä huomaamatta” –tehtäviä, torneista tehtäviä synkronointeja ja tiukan skriptattuja tehtäviä, joissa yksikin väärä askel tarkoittaa paluuta alkuun.

On totta, että Syndicate on edelleen Assassin’s Creed –peli. Pelaaja kiipeilee yhä torneihin ja synkronoi niistä kartan täyteen erilaisia sivutehtäviä. Mutta jos peli ei jotain ole, niin sitä perinteistä ja väsynyttä Assassin’s Creediä. Kuulin vasta myöhemmin, että pelin pääsuunnittelijana on toiminut eräs Saints Row 3:n suunnittelijoista, minkä kyllä uskoo välittömästi. Peli kun tekee saman Assassin’s Creedeille, mitä Saints Row 3 teki open world –peleille. Suunnittelutiimi on selvästi yrittänyt etsiä pelistä niitä perinteisiä ongelmakohtia ja sitten oikoa niitä.

Kiipeily ja katujen ylittäminen on hidasta ja hankalaa puuhaa, varsinkin kun Lontoon kadut ovat leveitä. Niinpä pelaajalle annetaan heti alussa ranteesta ammuttava kiipeilyköysi, jolla voi singahtaa katolle parissa sekunnissa tai ylittää hirvittävän laajojakin rotkoja. Pelaajat eivät tykkää yliskriptatuista tehtävistä, joissa ei ole tilaa olla luova. Tehdään siis tehtävistä avoimempia ja pelaajan suorituksen mukaan haarautuvia, ja niin edelleen. Tuloksena on peli, jonka kyllä tunnistaa Assassin’s Creediksi, mutta jota on paljon kivampi pelata kuin aiempia pelejä.

Peliä on rytmitetty myös Lontoosta käytävän katusodan avulla. Lontoo on jaettu kaupunginosiin, joista jokaisessa on omat tehtävänsä. Pelaajat sieppaavat temppeliherrojen kätyreitä, salamurhaavat näitä, valloittavat pesäkkeitä, vapauttavat lapsityöläisiä pahojen tehtaanomistajien orjuudesta ja niin edelleen. Kun yhtä aluetta on rassattu tarpeeksi, sitä hallitseva temppeliherra tulee esiin piilostaan lopullista yhteenottoa varten.

Siinä sivussa tarjolla on kamalat määrät muuta tekemistä, josta osa on uutta ja osa ennestään tuttua. Ratkottavat murhat ja rikokset ovat tuttuja Unitystä, samoin kuin ne perinteiset ”kerää miljoonaa eri juttua kaupungin nurkista” –aktiviteetit. Mutta löytyy pelistä uuttakin. Ajettavia kärryjä ja vankkureita voi hyödyntää ryöstäessään temppeliherrojen lähetyksiä ja saattaessaan omiaan perille. Lontoon katujen yläpuolella liikkuvia junia voi ryöstää ja niin edelleen. Tekemistä on valtavasti ja ilahduttavasti suuri osa siitä on viihdyttävää.

Asiaa auttaa myös levelöintisysteemi. Eviellä ja Jacobilla on yhteiset kykypuut, joissa kiivetään ihan vain pelaamalla. Jokainen tappo, suoritettu tehtävä, kadulla estetty rikos tai kerätty roipe kasvattaa kokemusmittaria ja kun taso kilahtaa, saa kykypisteillä hankkia hyödyllisiä parannuksia. Siinä sivussa suoritetaan pienempiä ja passiivisia sivutehtäviä, jotka kannustavat kokeilemaan uusia asioita ja pelaamaan eri tavoilla. Kun vaikka tappaa 25 temppeliherraa hyppäämällä itse virittämältään trapetsilta, saa hyödyllisen perkin ja pinon kokemuspisteitä.

Syndicate onkin hyvä avoimen maailman peli. Jos haluaa keskittyä siihen kriittiseen polkuun ja tehdä vain tärkeitä tarinatehtäviä, se on ihan mahdollista. Jos taas haluaa keräillä, craftailla, löytää ja suorittaa, tekemistä riittää hirveät määrät.

Vapaus, mikä ihana asia!

Vapaus ei pääty tähän, vaan samaa ideaa on toteutettu myös tehtävissä. Tarinan varrelle ripotellut suuremmat salamurhat ovat mukavan avoimia juttuja, joissa erilaisia reittejä ja lähestymistapoja riittää. Reitin kohteelle voi avata vaikka kidnappaamalla vartijoiden pomon, joka voi sitten puhua pelaajan sisään murhapaikalle. Tai ehkä jollain paikallisella silmäätekevällä on salasana, jolla saa avattua takareitin sisätiloihin? Ja ehkä arveluttavia lääketieteellisiä kokeita tekevää paskiaista ei tarvitse tappaa hyppäämällä katolta niskaan, vaan tekeytymällä tämän seuraavaksi koekaniiniksi?

Vaihtoehtoja riittää ja se on erinomaisen kivaa, koska fiilis ei ole enää sellainen, kuin yrittäisi arvailla, mitä Ubisoftin pelisuunnittelijat ovat ajatelleet, vaan saa toteuttaa itseään. Myös muissa tehtävissä epäonnistuminen on vaikeampaa kuin ennen. Eräässä tehtävässä piti esimerkiksi kidnapata salavihkaisesti tehtaan pomo, joka tiesi, missä kaupunkia riivaavaa myrkkyainetta keiteltiin. Kun minut kesken hiippailun havaittiin, olin jo varautumassa epäonnistumiseen, kiroiluun ja uuteen yritykseen. Mutta ei: pamppu vain säntäsi pihalla olevaan kärryynsä ja kaasutti pakoon, jolloin tehtävä muuttui takaa-ajoksi. Hauskaa!

Koska elämme herran vuotta 2015, myös Syndicate sisältää mikromaksuja. Vaikka kyseessä on täysihintainen peli, jo tutoriaaliosion aikana peli kannustaa sijoittamaan oikeita rahoja kokemuspisteiden kertymisvauhdin tuplaajaan, craftausresursseihin ja moniin muihin juttuihin. Itse en näin tehnyt, vaan pelasin rehellisesti. Voin siis hyvillä mielin todeta, että mikromaksuihin ei oikeasti tarvitse pistää penniäkään rahaa, vaan kaikki sujui hyvin ilmankin. Missään vaiheessa ei tullut sellaista oloa kuin olisin törmännyt keinotekoiseen seinään, joka oli olemassa vain pakottaakseen maksamaan tai odottamaan.

Ja yhtäläisesti, koska elämme herran vuotta 2015 ja kyseessä on Ubisoftin peli, paljon sisältöä on jemmattu erilaisten DLC-kilkkeiden taakse tai varattu ennakkovaranneiden huviksi. Oma arvostelukappaleemme oli jonkinlainen ”kaikki herkut samassa paketissa” –erikoispainos, joten on hankala eritellä, mitä tavallisen pelin ostajalta menee sivu suun. Harmi joka tapauksessa, sillä kokonaispaketti oli oikein mukava ja kiehtova.

Vielä sananen tekniikasta. Itse pelasin PlayStation 4 –versiota, joka näytti hyvältä ja pyöri useimmiten kohtalaisesti. Tiukoissa tilanteissa ruudunpäivitys takelteli välillä melkoisestikin, mutta kokonaisuutena mennään paljon paremmissa tunnelmissa kuin Unityssä. Peli tuntui muutenkin paljon vankemmalta. Se ei kaatunut tai bugannut kertaakaan. PC-versiosta en uskalla vielä sanoa mitään, sillä se ilmestyy vasta parin viikon päästä. Onko tämä merkki ongelmista? Toivottavasti ei.

Assassin’s Creed: Syndicate tekee siis paljon oikein.

Toki se on kaiken oikeintekemisen alla taas uusi Assassin’s Creed –peli, joten tiettyä väsymystä on havaittavissa. Itse pelailin kuitenkin hyvissä fiiliksissä ja kerrankin myös halusin tehdä melkein kaiken, mitä tehtävänä oli.

Jos ei ole totaalisen väsynyt sarjaan ja Ubisoftin kaavan mukaan tehtyihin open world –peleihin yleensäkin, Syndicatelle kannattaa antaa tilaisuus. Ubisoft Quebec kun on osoittanut, että heillä on visiota ja kykyä kuljettaa sarjaa eteenpäin ja tehdä siitä parempi kokemus kuin mitä se on ollut aikoihin.

Lisää aiheesta

Assassin’s Creed Chronicles: China (PC, PS4, Xbox One)

Assassin’s Creed Director’s Cut (PC)

Assassin’s Creed II (PS3, Xbox 360)

Assassin’s Creed III (PC, PS3, Xbox 360)

Assassin’s Creed IV: Black Flag (PC, PS3, PS4, WiiU, Xbox 360, Xbox One)

Assassin’s Creed Unity (PC, PS4, Xbox One)

Assassin’s Creed: Liberation HD (PC, PS3, Xbox 360)

Assassin’s Creed: Rogue (PC, PS3, Xbox 360)