Batman Arkham City (PC, PS3, Xbox 360)

27.10.2011 16:50 Miikka Lehtonen

Tekijä: Rocksteady
Julkaisija: Warner Bros Interactive
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Tulossa: PC – 18.11.2011
Laitevaatimukset: Windows XP, 2,4GHz tuplaydinprosessori, 2 Gt keskusmuistia, GeForce 8800 tai nopeampi näytönohjain 512 Mt muistilla
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http:// www.batmanarkhamcity.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Muutaman vuoden takainen Batman: Arkham Asylum oli vuotensa iloisimpia peliyllätyksiä. Toinen toistaan surkeampien supersankariräpellysten jälkeen oli kiva saada vihdoin peli, jota pystyi kehumaan erinomaiseksi ilman mitään liennyttäviä selityksiä.

Batman: Arkham City lähtee peliin vähän erilaisista asetelmista. Se ei enää pääse yllättämään ketään, sillä sen kehittänyt Rocksteady ei ole enää uusi tulokas, eikä pelikään iske puskista, vaan on vuoden odotetuimpia pelejä. Kakkospelin krapulasta ei kuitenkaan ole tietoakaan.

Arkham Cityn olemassaolo ei ollut koskaan mikään suuri salaisuus, sillä jo Arkham Asylum sisälsi salaisen huoneen, jota tutkimalla kakkososan nimi ja luonne tulivat selviksi. Arkham City antoi tietenkin ymmärtää, että kakkososan tapahtumapaikkana tulisi olemaan jonkinlainen avoin pelimaailma.

Ja niinhän siinä myös kävi. Se nimeenkin livahtanut Arkham City on Gothamin kaupungista kolmasosan sisuksiinsa nielaissut vankilakaupunki, jonka ykkösosasta tuttu vankilanjohtaja rakennutti otettuaan kunnian Batmanin tekosista.

Vankilakaupungin seinien sisällä on niin tavallista rikollista, superrikollista kuin vaivihkaa koko kaupungin johtoon nousseen vankilanjohtajan poliittisia vihamiehiäkin. Ja kohta myös Bruce Wayne, joka pelin introssa siepataan kesken vankilan vastaisen mielenosoituksen TYGER-turvallisuusfirman pakettiautoon. Kohta Wayne on keskellä Gothamin vaarallisimpia rikollisia. Miksi ja miten? Se selviää, jahka mies saa Batmanin vermeet niskaansa ja ryhtyy potkimaan kaikkea vastaantulevaa perseelle niin että posketkin raikaavat.

Sarjakuvapelistä kun on kyse, Arkham Cityssä nähdään kaikki vähänkään tunnetummat Batman-maailman hahmot ainakin jonkinlaisessa roolissa. Jotkut liittyvät suoraan juoneen, toiset sivutehtäviin ja muut taas vilahtavat pienissä cameo-rooleissa, jotka saavat sarjisten ystävät hihkumaan innosta.

Fanservice on muutenkin pelin teema, sillä kehitystiimi selvästi rakastaa Batmania. Ensimmäinen achievement – jonka saa, kun onnistuu vaihtamaan Bruce Waynen vermeet bat-pukuun – on nimeltään ”I’m Batman” ja siitä se sitten lähtee. Pienet ja suuremmat yksityiskohdat kielivät siitä, että peliä on tehty rakkaudella, joten mikäs sitä on pelatessa.

Mo’ gameworld, mo’ problems?

Monia huoletti ennakkoon Batmanin siirtyminen suuresta, mutta silti selvästi rajatusta Arkhamin parantolasta suureen ja avoimeen pelimaailmaan, eikä suotta. Open world –pelit tuntuvat yhä vesitetyiltä, kun kehitystiimin on pakko tunkea maailmaan liikaa sisältöä. Määrä ei yleensä korvaa laatua. Sekään ei auta, että tiukasti suunnitellut taistelukohtaukset ovat perinteisesti open world –peleissä mahdottomia, koska kehitystiimi ei voi ennustaa, miten pelaaja paikalle saapuu.

Arkham City ratkaisee ongelman tyylillä. Tarjolla on todellakin suuri Arkhamin vankilakaupunki, jossa riittää tekemistä, kerättävää ja sivutehtävöitävää koko rahan edestä. 400 kerättävää Riddler-pystiä, pino ratkottavia ongelmia, lukemattomia pelastettavia panttivankeja, kokoelma outoja murhia ratkottavaksi ja niin edelleen.

Olikin ilo huomata, että sivutehtävät eivät ole pelkkiä keräilyhommia, vaikka niitäkin toki riitää. Moni niistä sisältää ihan omanlaistaan pelattavuutta, joka integroituu hyvin emopeliin pieninä sivutarinoina. Otetaan esimerkkinä vaikka hullu puukkomurhaaja Victor Zsasz, joka soittelee Batmanille kaupungin julkisten puhelinten kautta. Ensin pitää juosta kilpaa kohdepuhelimen luo ja sitten yrittää jäljittää Zsaszin piilopaikkaa, ennen kuin tämä teurastaa vankinsa.

Sivutehtävät, samoin kuin respawnaavien kätyrilaumojen pieksentä, tapahtuvat siis avoimessa pelimaailmassa, mutta aina kun on perinteisemmän Batman-toiminnan paikka, peli siirtyy sisätiloihin. Kaikki pahikset piileskelevät omissa luolissaan, jotka ovat toteutukseltaan ja suunnittelultaan ihan sitä perinteistä Arkham Asylum –henkeä ja –tasoa.

Hyvä käsikirjoitus pitää huolen siitä, että pahisten piilopaikat eivät tunnu raidattavilta luolastoilta, vaan osilta pelimaailmaa, joissa vieraillaan useita kertoja eri alueita tutkien, ihan kuin edellisessäkin pelissä.

Avoin pelimaailma ei ole ongelma myöskään liikkumisen kannalta. Batman pystyy liitämään bat-viitallaan pitkiä matkoja ja suoritettuaan ensimmäiset liitelyhaasteet saa myös käyttöönsä lisävempeleen, jolla pystyy lennossa tarttumaan esineisiin ja kiskaisemaan itselleen vauhtia. Kokonaisuutena siirto suureen maailmaan saa siis peukkuni pystyyn: maailma on suuri ja siinä on tekemistä valtavasti. Ja se tekeminen on pääasiassa myös mielekästä.

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

Sama tuttu Battis

Kun lähdetään puhumaan itse pelattavuudesta, Batman on yhä Batman, vaikkakin nyt entistä reteämpänä. Suunnittelu ja rytmitys ovat yhä Arkham Asylum –henkisiä, eli taistelukohtaukset, hiippailuosuudet, kevyt puzzleilu ja tasohyppely vuorottelevat yhä pelaajan huomion kohteina. Ja kaikki tuntuu alusta saakka kovin tutulta, aivan kuin olisi pukenut jalkaansa vanhat ja mukavat verskat.

On uudistuksiakin toki tapahtunut, mutta ne ovat pieniä tuunauksia, eivätkä mitään vallankumouksia. Ja hyvä niin, sillä ei Arkham Asylumin onnistumisia tarvinnut lähteä pilaamaan suurilla muutoksilla.

Taistelu on entistä veikeämpää, sillä Batmanin arsenaalia on kasvatettu. Pelin aikana eeppiseksi paisuva gadget-vyö toimii myös taistelussa, joten Batman voi vaikka kiskaista batclaw-kiipeilykoukullaan taustalla heiluvan kiväärimiehen lähelleen ja paukauttaa sitten vastapalloon sellaisella iskulla, että kaverin kengät lentävät jalasta. Tai monta muutakin juttua, joita en paljasta, koska ne spoilaisivat pelin aikana saatavia vempeleitä.

Uutta on myös se, että Batman pystyy nyt kääntämään useamman vihollisen iskut samanaikaisesti näitä vastaan. Y-napin avulla tehdyt counterithan olivat jo viimeksi koko freeflow-systeemin selkäranka, mutta nyt ne toimivat vaikka kolmea vihollista vastaan kerralla, kunhan naputtelee nappia oikean määrän. Ja hienoltahan se näyttää, kun Batman vaikka nappaa kahden vihollisen päät kainaloihinsa ja potkaisee kolmannen korkeuksiin taktisella bat-nivuspotkulla.

Hiippailuosiot taas ovat saaneet uutta maustetta siitä, että viholliset ovat sopivasti aiempaa fiksumpia. Ne tajuavat vihdoin, että Batman liehuu korkeuksissa ja osaavat etsiä tätä sieltä, tarvittaessa vaikka pimeänäkölasien kanssa. Tai vaikka miinoittaa lattian. Samaan syssyyn tekoäly on entistä arvaamattomampi ja joku vihuista voi vaikka yllättäen päättää lähteä karkuun kaveriensa jeesaamisen sijaan.

Toki kummassakin toimintatilassa myös vihollisten valikoimaa on kasvatettu ja niille on lyöty käsiin uusia aseita. Hauskuutta siis riittää entistä enemmän, varsinkin kun taistelua ja vaanimista voi harrastaa avoimessa pelimaailmassa juuri niin paljon kuin haluaa.

Sille on myös syytä, sillä kokemustasojen karttuessa voi avata entistä enemmän uusia varusteita ja kykyjä, nyt myös kahdelle hahmolle. Hetkinen, kahdelle?

Miau, olen kissa

Jos lähdetään puhumaan Batmanin ongelmista, ne alkavat – ja pitkälti myös loppuvat – Catwomanin lisäykseen. Uuden pelin ostajat saavat pelinsä mukana koodin, jolla aktivoidaan neljä Catwomanin sivutehtävää. Ne on integroitu saumattomasti peliin, joten tietyissä kohtauksissa vaikkapa Batmanin ollessa tajuttomana pelaaja hyppää hetkeksi Catwomanin rooliin tekemään pääjuoneen vaikuttavia pikkujuttuja.

Idea on hauska ja toteutuskin välillä, mutta ongelma on siinä, että Catwoman tuntuu parhaimmillaankin B-luokan Batman-kopiolta. Hän tekee hyvin pitkälti samoja asioita, mutta huonommin. Ja Batmanin pitäisi sijoitella kykypisteitään myös Catwoman-parannuksiin, sillä ilman niitä täti ei kestä monta lyöntiä tai laukausta ennen kuolemaansa. Ja näin jos tekee, noin 90% pelistä päähahmona toimiva Batman taas menettää parannuksia, jotka tulisivat tarpeeseen.

Ongelmaa pahentaa se, että Catwomanin tarina ei ole kovinkaan mielenkiintoinen, eikä edes tunnu liittyvän mitenkään pelin pääjuoneen, ennen kuin vasta selvästi sen loppupuolella. Niinpä ainakin itse huokailin raskaasti aina kun pelin fokus siirtyi kiinnostavasta bat-toiminnasta tylsempään kissailuun. Ja minä sentään pidän kissoista!

Muutakin pientä valittamista toki löytyy. Detective Mode – eli salaisuudet ja muut esiin nostava, mutta kaiken muun siniseksi värittävä näkömoodi – löytyy yhä pelistä, mutta ei ole enää ihan niin tarpeellinen kuin ennen. Syy tähän on se, että Riddlerin arvoituksista suurin osa on ihan selkeitä ja tylsiä palkintoja, jotka pitää kerätä pelimaailmasta hyppimällä nappuloiden päällä ja heittelemällä batarangeja. Ei läheskään niin hauskaa kuin nokkelien arvoitusten ratkonta. Sitäkin saa yhä harrastaa, mutta vähemmän kuin ennen.

Kamalasti muuta valittamista en sitten keksikään, sillä Arkham City on se peli, jonka sen toivoimmekin olevan. Se ottaa vuoden 2009 parhaisiin peleihin kuuluneen Arkham Asylumin ja tarjoilee sitä kaikin puolin enemmän. Toki se ei ole enää niin positiivinen ja räjähtävä yllätys kuin aikanaan, sillä kaikkihan nyt tiesivät, että se tulisi olemaan hyvä.

Mutta on silti helpotus, että Rocksteady ei ole kompastunut tai edes horjahdellut. Kiehtova sarjistarina, markkinoiden paras lähitaistelumalli, toimiva ja kiinnostava avoin pelimaailma ja sellainen määrä pieniä yksityiskohtia ja yllätyksiä, että oksat pois. Kyllä näillä eväillä minun sydämeeni pääsee. Pelkäsin ennakkoon, että paketti leviäisi avoimen pelimaailman myötä käsiin, mutta eihän siinä niin käynyt, vaan se oli lopulta pelille vain hyödyksi.

Kätketty huone paljastaa taas myös, että kolmososa on jo tulossa, mutta ne uskalla kakkosen mielettömän loppuhuipennuksen jälkeen edes arvailla, millainen se tulee olemaan. Odotan kuitenkin jo nyt kieli vyön alla, mutta sitä ennen on New Game + -läpipeluun paikka…

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

Toinen mielipide (PC)

Toissavuotinen Batman: Arkham Asylum oli hyvä peli. Korjaan. Erinomainen peli, joka yllätti pelaajakansan lähes täysin. Päähenkilön täydellinen ymmärtäminen, erinomainen, viimeisen päälle hiottu pelimekaniikka ja hienosti kirjoitettu sekä hyvin ääninäytelty juoni nostivat sen vuoden 2009 kolmen parhaan pelin joukkoon.

Arkham City on kaikkea sitä, mitä edellisestä Batmanistä lähes varauksetta pitänyt voi toivoa. Sitä samaa, mutta enemmän ja vielä paremmin toteutettuna. Taistelemista, akrobatiaa, etsimistä ja arvoitusten ratkaisemista kääräistynä juuri sopivan synkkään ja kieroutuneeseen pakettiin. Nam!

Selvästi ensisijaisesti konsoleille suunnatun pelin PC-versio sen sijaan herättää epäilyksiä, siitä huolimatta, että Arkham Asylumin PC-versio toimi mitä parhaiten. Pakkohan se on myös myöntää: julkaisuhetkellä Arkham Cityn tietokonekäännös ei toiminut ihan niin kuin pitäisi.

DirectX 11 -ominaisuuksien heikko toiminta ei ollut pelkkä huhu, vaan tosiasia. Ruudunpäivityksen ajoittainen hidastuminen viiteen ruudulliseen sekunnissa ja kaatuilut jo pelin aloitusvalikossa olivat suoraan paketista nostetulla Batmanilla arkipäivää. Valtaosan ongelmista sai kierrettyä kääntämällä DirectX 11 -ominaisuudet pois päältä, katkera ratkaisu PC:n graafiseen ylivertaisuuteen luottavilta.

Kirjoitushetkellä pulmiin on kuitenkin jo tartuttu päivitysten muodossa ja ainakin 64-bittisellä Windows 7 -käyttöjärjestelmällä myös DirectX 11:sta kehtaa jo pitää päällä. Ajoittaisilta pieniltä hikkauksilta ei vieläkään täysin säästytä, mutta pääosan aikaa peli on paitsi pelattavissa, myös kaunis.

Batman on synkkä ja se näkyy myös graafisessa ilmeessä. Tummaa ja pimeää mutta samalla tunnelmallista meininkiä on tarjolla runsain mitoin. Pidin Arkham Asylumin ilmeestä, joten olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että Arkham City jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla linjalla.

Kontrollit on selvästi suunniteltu konsoleille. Batmania voi pelata myös hiirellä ja näppäimistöllä, eikä kokemus ole lähelläkään karmeimpia konsolikäännöskokemuksia. Vaikka peli toimii oikein hyvin perinteisillä ohjausmenetelmillä, on kokemus padilla selvästi sujuvampi. Kontrolleista puhuttaessa tarjolla on siis kaksi vaihtoehtoa: hyvä ja kerrassaan erinomainen.

Miikka käy varsinaisessa arvostelussa perinpohjaisesti läpi Batmanin pelilliset ansiot. Niistä ei sen enempää. Sen sijaan PC-version erikoisuuksista on mainittava myös moninkertainen suojaus. Peli nimittäin vaatii Steam-aktivoinnin, SecuRom-aktivoinnin ja tämän päälle vielä Games for Windows Live -aktivoinnin. Kolmen koodivarmistuksen päällekkäinen pyörittäminen kummastuttaa. Etenkin Live-tilin vaatiminen tuntuu turhalta, ellei ole erityisen perso Xbox 360 -saavutuksille.

Pientä harmituksen aihetta siis riittää, mutta onneksi pääosa ongelmista on julkaisun jälkeen korjattu. Tärkeintä on kuitenkin se, että graafisista ongelmista huolimatta ja riippumatta siitä, tunteeko hiiriohjauksen hieman kömpelöksi tai ei, Batman: Arkham City on silti yksi tämän vuoden ehdottomasti parhaista pelikokemuksista. Niin PC:llä kuin myös konsoleilla.

Juho Anttila

Kolmas mielipide (PC)

Kahta tuoretta Batman-peliä pelatessa ei voi välttyä miettimästä sitä, miten pitkälle on tultu niistä ajoista, jolloin ”lisenssipeli” oli lähes kirosana. Molemmat Batmanit – siis tietenkin Arkham Asylum sekä tässä arvosteltu Arkham City – eivät olleet vain hyviä, vaan ne olivat yksiä julkaisuvuosiensa parhaista tekeleistä. Ne ovat pelattavuudeltaan lähes täydellisiä pelejä, jotka ovat malliesimerkkejä käytetyn pelimaailman syvästä ymmärtämisestä aina pelintekoprosessin alusta alkaen. Tämä on asia, joka nykyään pelilisenssien ja tekijätiimien liikkuessa paikasta toiseen on yllättävänkin yleinen syy uusien pelien täydelliselle epäonnistumiselle.

Batman, jos mikä, on sarjakuvista lähtöisin olevista suurista supersankareista se, josta voi luoda aikuiseen makuun sopivia, synkkiä ja vakavia tuotoksia, kuten tuoreet elokuvat ja käsissäni olevat pelit todistavat. Arkham City ei todellakaan ole lasten pelattavaa. Se on hyvällä tavalla suora, sensuroimattoman oloinen ja ajoittain jopa hieman pervo. Pelin lisäksi myös Batman-animaatiosarjassa Jokeria näyttelevällä Mark Hamillilla on saattanut taas kerran tipahtaa purkka suusta, kun niiden esiteineille tarkoitettujen tv-kuvausten jälkeen käteen on lätkäisty Arkham Cityn käsikirjoitus. Löytyypä netistä jopa tarinaa siitä, että Hamill ei alun alkaen oikein olisi ollut edes halukas näyttelemään jatko-osaa Arkham Asylumille – mikä sitten syynä olikaan.

On kuitenkin jopa hieman harmillista, että vaikka pelin pahisgalleriaa onkin Arkham Asylumista laajennettu, se on kuitenkin taas kerran Jokeri, joka huseeraa jonkinlaisena pääpahiksena. Olisin toivonut Cityn tuovan jonkun toisen Batman-sarjan ikimuistoisista megarikollisista yhtä tyylikkäästi PC:ni ruudulle kuin Arkham Asylum jo aiemmin onnistui Jokerin kanssa.

Vaikka Arkham Asylum oli jo loistava peli, onnistuu Arkham City silti pistämään vielä astetta paremmaksi. Jo sarjan ensimmäisessä osassa taistelumekaniikka oli sielua puhdistavan mahtavaa koettavaa. Yksinkertaista, mutta samalla niin nerokasta. Toisaalta, ehkä se oli jo liiankin yksinkertaista, suorastaan jopa helppoa, lähes automaattista. Arkham Cityn taistelusysteemiin on lisätty muuttuja jos toinenkin lisää, ja tiettyjen toimenpiteiden suorittamiseen tarvittavia näppäinyhdistelmiä on hieman hienosäädetty. Seurauksena on kamppailu, joka on jokaista liikettä myöden yhtä mahtavaa kuin edeltäjässään, mutta monimuotoisempaa sekä kontrollien, että ruudun tapahtumien osalta.

Siinä missä Arkham Asylum vielä hieman haki paikkaansa hiekkalaatikkopelin ja lineaarisen pelin väliltä, pakottaen pelaajan epämiellyttävästi juoksemaan pitkin samoja jo puhdistettuja piha-alueita kohti uutta määränpäätä, Arkham City ottaa asiaan selkeämmän linjan, ja esittää itsensä tietynlaisena minihiekkalaatikkona. Ei kannata odottaa pelin olevan mikään Fallout 3, mutta lähes koko Arkham City on alusta asti pelaajan tutkittavissa, ja sama kaupunki toimii pelin näyttämönä käytännössä pelin loppuun asti. Ratkaisu toimii, ja fiilis siitä, että kaupunkia ympäröivän betoniaidan toisella puolella on todella elämää, on tuntuva.

Pelin PC-versio on myös ihan mallikkaasti työstetty. Tekniseltä kannalta Arkham City on riittävän edistynyt, jotta se voi rajoittamatta välittää pelin upean taiteellisen vision pelaajan verkkokalvoille. Laaja-alaiset suorituskykyongelmat DirectX 11 -moodissa laskevat kuitenkin PC-version arvosanoja. Näihin ongelmiin ei edes pelin ensimmäinen päivitys tarjonnut ratkaisua. Valikot ja muu käyttöliittymä eivät ehkä ole näppäimistölle ja hiirelle suoraan suunniteltuja, mutta toimivat täysin ongelmitta. Ainoa varsinainen valittamisen aihe löytyy vapaan tallennusmahdollisuuden puutteesta, joka sekin menee kuitenkin sille sektorille, että PC-puolella on vaan totuttu toisenlaiseen ratkaisuun. Ei automaattitallennus pelillisesti Arkham Cityä huononna.

Janne Mikola

Lisää aiheesta

Batman: Arkham Asylum (PC, PS3, Xbox 360)

Nyt valitettavaan trendiin tulee yllättävä käännös, sillä pienen pelikehittäjän Batman: Arkham Asylum tajuaa vihdoin paitsi Lepakkomiehen, myös hyvän pelin perusteet. Tuloksena on vuoden parhaisiin peleihin kuuluva teos.

Batman: Arkham Asylum on yllättänyt vuoroin miltei kaikki sitä pelanneet, sillä sen lähtökohdat eivät ole helpot. Lisenssipeli, supersankaripeli, tuntemattoman kehittäjän peli, ilmestyy alkusyksystä… Perinteisesti näillä aineksilla ei ole tehty ihmeitä, mutta sitä kivempaahan se on, kun joku onnistuu.