Bionic Commando (PS3, 360)

17.06.2009 22:48 Juho Anttila

Remaket ovat nykyään muotia sekä Hollywoodissa että myös pelimaailman puolella. Klassisen koukkukäden, Bionic Commandon modernisointi oli mitä hienoin osoitus vanhan konseptin toimivuudesta ja nyt jatko-osa siirtää sarjan 3D-maailmaan.

Mutta miten mahtaa onnistua koukkukäden seikkailuiden siirtäminen kolmanteen ulottuvuuteen? Yksi suunta lisää, tuplasti hauskaa? Onhan tekijöinä remaken väsäämisessä kyntensä näyttänyt Grin.

Kertauksena noviiseille: Bionic Commando on supersotilas, jonka vasen käsi on korvattu bionisella heittokoukulla. Arvata saattaa, että välinettä käytetään muuhunkin kuin vain syyhyävän selän raaputtamiseen.

Pitkäkyntinen sankari

Kolmannesta persoonasta kuvattu seikkailu keskittyy jonkinlaiseen pelastusoperaatioon. Sanon jonkinlaiseen, koska valtaosan tarinasta pelaajaa juoksutetaan paikasta toiseen ilman tarkempaa tietoa siitä, miksi nyt ollaan minnekin matkalla. Terroristit ovat räjäyttäneet pommin Ascension Cityssä ja etsivät jotain, jonka luokse sankarin pitäisi ehtiä ensin. Melko pitkälti näillä tiedoilla on selvittävä.

Sankarista puheen ollen, Nathan Spencer on viettänyt viime vuodet muhien vankilassa ilman proteesiaan. Vapausrangaistus ei ole tehnyt hyvää, sillä supersotilas on muuttunut siilitukasta kliseisiä onelinereitä laukovaksi karismavajausta sairastavaksi rastapääksi. Yritä siinä sitten samaistua moiseen tusinataavettiin.

Kyvyt ovat sentään tallella, vaikka niitä annetaankin käyttöön tipoittain vanhaan ”muisti palaa pätkittäin” -tekosyyhyn vedoten. Lonkerokouran tärkein taito on Hämähäkkimiehen elkeitä lainaileva liaanileikki. Keinuminen kielekkeeltä toiselle vaatii hieman harjoittelua eikä se ihan sujuvaksi muutu missään vaiheessa, mutta kamalampiakin kontrollimalleja on kyllä nähty.

Koukku käy myös aseesta. Vihulaisia voi helliä ympäristöstä löytyvällä irtaimistolla, kuten vaikkapa tynnyreillä, lohkareilla tai jopa autoilla. Onnistuupa myös vihollissotilaiden viskominen, riippumatta siitä, ovatko onnettomat pahan kätyrit hengissä tai eivät.

Tuliaseitakaan ei olla unohdettu. Pistooli kulkee mukana aina, ja raskaampaan tarpeeseen on tarjolla neljä jytäkämpää tykkiä. Näistä selkään mahtuu kerrallaan vain yksi, joten pieniä valintoja joutuu tekemään tilanteen ja tarpeen mukaan.

Ei ihan, vaan melkein

Peruspalikat ovat kunnossa, mutta jostain syystä uusi Bionic Commando jää hitusen vajaaksi tavoitteestaan melkein jokaisella osa-alueellaan. Sankari tottelee käskytystä periaatteessa kuuliaisesti, mutta kokemusta leimaa silti jonkinlainen huteruus. Täydellisen hallinnan tunne jää puuttumaan.

Kenttäsuunnittelun taso vaihtelee keskinkertaisesta kelvolliseen. Ascension Cityn raunioituneisiin maisemiin sijoittuvat kentät näyttävät ensikatsomalta avoimilta, mutta paljastuvat useimmiten masentavan kapeiksi putkiksi. Tympeintä on tapa, jolla pelaajaa ohjataan oikeaan suuntaan.

Terroristien räjäyttämä pommi oli lajiltaan sitä säteilevää sorttia ja sehän tarkoittaa laskeumaa. Valitse väärä suunta ja ruudulle lävähtää ydinvaaran merkki. Jos oikea reitti ei löydy tarpeeksi vikkelään, korjaa kuolema armotta. Ankeaa, varsinkin kun peli kitsastelee talletuspisteiden kanssa välillä oikein urakalla.

Siinä vaiheessa, kun on käynyt kaksi tiukkaa yhteenottoa vihollissotilaita vastaan ja selvittänyt vaikean hyppysarjan vesistöalueen ylitse, tuntuu erityisen tyhmältä heittää henkensä siihen, että kenttäsuunnittelijoiden mielestä oikea reitti eteenpäin kulkee putkien alla roikkuen, ei niiden päällä juosten. Ei näin! Talletuspiste ennen ja jälkeen jokaista suurempaa yhteenottoa ja haastetta, kiitos.

Ei pelaaminen silti ole ihan niin synkkää kuin yllä luetusta voisi kuvitella. Hienojakin hetkiä koetaan ja asioiden sujuessa akrobatiaan panostava pelimekaniikka kiehtoo. Jokaista sykähdyttävää haastetta kohden joutuu kuitenkin tahkoamaan vähintään kolme tyhjää käytävää ja kourallisen yhdentekeviä ammuskelukohtauksia.

Keskinkertaisuuden ylistyslaulu

Peli parantaa loppua kohden. Viimeisen tunnin tarjoamat juonenkäänteet ja kohtaukset saavat koko alkupelin tuntumaan pitkitetyltä täytemateriaalilta. Heitetäänpä väliin jopa kohtuullisen hieno pomotaistelukin. Sen sijaan eeppinen loppuyhteenotto sivuutetaan pelkällä välianimaatiolla. Loppuivatko rahat ja aika kesken?

Teknisessä toteutuksessa ei sinällään ole suurempaa vikaa. Audiopuoli on jopa esimerkillisen toimivaa, vaikka ääninäyttelystä ei jääkään juuri kotiin vietävää. Alkuperäisilläkin teemoilla leikittelevä musiikki luo tunnelmaa hyvin.

Näköhermoja hellitään sen sijaan hieman säästeliäämmin. Sisätilat ovat tylsiä, mutta Ascension Cityn raunioituneet ulkoilmamaisemat näyttävät ajoittain komeilta. Kokonaisuutta vaivaa vain outo tunkkaisuus, mikä selittyy töksähtävällä motion blur -efektillä. On-off-periaatteella toimiva tehoste on yksinkertaisesti ruma. Jos tehdään, niin tehtäisiin sitten kunnolla tai ei ollenkaan.

Moninpelipuolella tarjolla on standardikokoelma pelimuotoja. Kuolonottelu yksin ja tiimissä sekä lipunryöstö. Tutulta kuulostaa ja siltä myös tuntuu. Meininki on ihan toimivaa, mutta hieman hengetöntä. Köysikikkailu ei tuo taisteluihin mitään sellaista uutta, mikä houkuttelisi takaisin moninpelin pariin ensikokeilun jälkeen.

Uusi Bionic Commando onkin ennen kaikkea liian hengetön ja keskinkertainen tuote. Jos kyse olisi tuntemattomasta brändistä, olisi suhtautuminenkin positiivisempaa. Paketista kun löytyy paljon hyviä ja viihdyttäviäkin piirteitä. Lähes legendaarisen sankarin uusia koitoksia arvioitaessa rima on kuitenkin väistämättä korkeammalla kuin mihin GRINin yritelmä yltää. Mahdollisessa jatko-osassa sitten paremmalla onnella, sillä potentiaalia pelimekaniikassa kyllä riittää.

Tekijä: GRIN
Julkaisija: Capcom
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Tulossa: PC
Pelaajia: 1-10
Pelin kotisivu: http://www.bioniccommando.com
Juho Anttila

Toinen mielipide (PS3)

Alkuperäinen Bionic Commando muistetaan yhtenä 80-luvun lopun parhaimmista kaksiulotteisista toimintapeleistä. Se onnistui yhdistämään vauhdikkaan juonen ja nopeatempoisen tasoloikkapohjaisen toiminnan. Samalla nimellä kulkeva jatko-osa luottaa vanhaan reseptiin, joskin kaikki osa-alueet on kehitetty nykykonsoleiden resurssien mahdollistamalle tasolle. Yllättäen suurin yksittäinen muutos ei ole kolmiulotteisuuden mukaan tuleminen, vaan entistä hurjemmin poukkoileva juoni.

Seikkaileminen ja taisteleminen erilaissa maisemissa on aluksi kiinnostavaa, mutta pidemmän päälle toimintaa leimaa kaavamaisuus. Spencer kohtaa jatkuvasti uusia vihollislaumoja, joista on tehtävä selvää keinolla millä hyvänsä. Ongelmia tuottaa myös tahmea liikkuminen, sillä etenkin biomekaanisella kädellä tarttuminen erilaisiin pintoihin on hankalaa ja epätarkkaa pidemmän harjoittelunkin jälkeen.

Vasta pomotaisteluiden saapuessa kuvioihin päästään itse asiaan, eli monipuoliseen taistelemiseen. Harmittavasti niistäkin selviää sinnikkäällä yrittämisellä, eikä varsinaista taktiikkaa vihollisen kellistämiseen tarvita. Joka tapauksessa isommat taistelut ovat merkkitapauksia tylsyyttä pursuaviin tavallisiin taistelukohtauksiin verrattuna. Puulta maistuvia taisteluita tasapainotetaan myös satunnaisilla aivopähkinöillä, jotka kuitenkin ratkeavat aivotyöskentelyn sijaan ahkeralla paikasta toiseen ravaamisella.

Myös aluksi avoimelta vaikuttanut seikkailuympäristö paljastuu tarkemman seikkailemisen lomassa rajatuksi ja kapeaksi. Pelaajalle annetaan illuusio avoimesta temmellyskentästä, mutta todellisuudessa eteneminen on surullisen kuuluisaa putkijuoksua. Piristystä tuo sentään pilvenpiirtäjien täyttämä kaupunkimiljöö, jossa voi svengailla robottikäden ja vaijerin avustuksella kuin jättimäisessä keinussa.

Bionic Commando ei yllä millään osa-alueella ensimmäisen osan tasolle. Jatko-osassa kaikki on toteutettu päällisin puolin hyvin, mutta esimerkiksi kaavamainen tarinan eteneminen ja tahmeat kontrollit ovat anteeksiantamattomia virheitä yliampuvaan juoneen keskittyvässä toimintapelissä. Keskinkertaisuuden suohon joutumista ei estä edes kohtuullinen verkkomoninpeli, jonka suurin puute on omaperäisten pelimuotojen puute.

Mikko Rekola