Bodycount (PS3, Xbox 360)
Tekijä: Guildford Studio
Julkaisija: Codemasters
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1, 2 verkossa yhteistyössä, 2-12 verkossa vastakkain
Pelin kotisivu:http://www.bodycountgame.com/
Arvostelija: Juho Anttila
Kulissien takainen sota on armotonta. Maailmanlaajuisten salaisten organisaatioiden ottaessa yhteen ei räjähdyksissä ja paukkeessa säästellä. Pelissä on koko vapaan maailman tulevaisuus. Savun hälvettyä lasketaan ruumiit. Tämä on Bodycount.
Bodycountin takaa löytyy samoja tekijöitä, jotka leipoivat aikanaan Black-räiskintäeepoksen. Alue, jolla liikutaan on tuttu. Tulitaisteluita isolla T:llä tuhoutuvissa ympäristöissä, tällä kertaa myös uusilla ideoilla maustettuna.
Myös tekijät itse myöntävät, että kyse on Blackin henkisestä seuraajasta. Black 2 -projekti kaatui aikanaan riitoihin julkaisijan kanssa. Kuten tällaisissa tapauksissa usein käy, osa tekijöistä lähti omille teilleen tekemään sitä, mitä alun perinkin ajattelivat, vain eri nimellä. Tällä kertaa se nimi on Bodycount.
Kansainvälinen sekasotku
Pelin tarina, jos sitä edes sellaiseksi kehtaa kutsua, kertoo salaisen ”Network”-verkoston agentista, joka tiputetaan keskelle afrikkalaista sisällissotaa rauhoittelemaan tilannetta. Ilmeisesti rauhoittelemaan tarkoittaa kaikkien osallisten tappamista. Pian selviää, että konfliktin takana vaanii ”Target”-niminen kilpaileva ja tietenkin paha salainen
organisaatio. Lontoota taitavat huomasivatkin, ettei nimiä keksiessä ole montaa kuppia kahvia kulunut.
Noin kolmasosa pelistä vietetään afrikkalaisissa ympäristöissä ammuskellen poliittisesti epäkorrekteja vihollisia. Toinen kolmannes kuluu Aasian puolella ja loppuaika seikkaillaan kliinisen futuristisissa bunkkereissa. Etenkin viimeksi mainitut ympäristöt ovat muuten todella tylsää katseltavaa.
Tehtävät myötäilevät pääasiassa samaa kaavaa. Naisääni puhelee korvaan mukavia kulloisistakin tavoitteista ja tilanteista. Välillä salamurhataan pahoja sotilaita, välillä taas metsästetään tiedustelutietoja. Yhteistä kaikille tehtäville on kuitenkin se, että niiden aikana ammuskellaan ja paljon.
Alueet eivät ole, niitä mainittuja bunkkereita lukuun ottamatta, aivan pelkkiä putkia. Etenemisreittejä ja sitä kautta myös pieniä taktisia valintoja riittää yleensä mukavasti. Avoimuutta riittää sen verran, että samoja karttoja käytetään sellaisenaan myös moninpelin puolella.
Taitolaukaus ilman tarkoitusta
Tuhoutuvat ympäristöt ovat eräs pelin kulmakivistä. Osa seinistä ja ympäristöistä hajoaa taistelun tiimellyksessä alkutekijöihinsä. Joskus itselleen voi jopa avata uuden etenemisreitin läpi rikkoutuvien seinien. Kaikkia seiniä ei kuitenkaan saa rikki, eikä se, mikä hajoaa ja mikä ei ole useinkaan kovin loogista. Saman näköinen puuseinä hajoaa toisaalla säleiksi, kun taas toisessa paikassa siitä ei mennä läpi edes singolla.
Ilkeät viholliset eivät tietenkään ole muistaneet panostaa työturvallisuuteen. Bensakanistereita ja räjähdetynnyreitä on kylvetty ympäriinsä ja täysi öljykattila tuntuu olevan jokaisen vartiotornin vakiovaruste. Tästä seuraa tietenkin paljon räjähdyksiä, jotka ovat yksi Bodycountin iloisemmista ominaisuuksista.
Pelkkä tappaminen ei myöskään riitä, sillä nyt korostetaan tyyliä ennen tarkoitusta. Jokainen kenttä pisteytetään ja palkinto on sitä suurempi, mitä tyylikkäämmin tapot suorittaa. Järjestelmä on sukua erinomaiselle Bulletstormille, mutta valitettavasti se jää tällä kertaa pahasti torsoksi.
Bodycount ei oikein tiedä, haluaisiko se olla puolirealistinen räiskintäpeli vai Bulletstormin kaltainen räävitön ilottelu. Nyt se ei onnistu oikein kummassakaan tavoitteessa. Bonuspisteitä jaetaan vain tylsistä päälaukauksista, räjäyttelyistä ja
yllätysiskuista. Ei yhdistelmiä, ei yllätyksiä.
Eikä niistä pisteistä ole edes mitään hyötyä. On aivan sama, minkälaisen potin itselleen kerää, sillä suorituksesta ei kuitenkaan palkita mitenkään. Ainoa syy tavoitella erikoistappoja on pääsy pistelistoille, mutta väsynyt meininki ei oikein kannusta
jauhamaan samoja kenttiä uudelleen parempien pisteiden toivossa.
Tiedustelutietoja ja turhautumista
Kuten tuossa jo vihjaisinkin, Bodycount on tylsä. Viholliset ovat innottomia, kenttäsuunnittelu toistaa itseään ja tarina jättää täysin kylmäksi. Lisäksi kun vielä asearsenaali on kovin yksipuolinen, puuroutuu pelaaminen pahasti jo ennen
lyhyenlännäksi jäävän yksinpelikampanjan puoliväliä.
Pelin puutteet eivät valitettavasti rajoitu värittömyyteen. Myös pelattavuuden puolella on mokailtu. Esimerkiksi räiskintäpeleissä standardiksi muodostunut tähtääminen ohjaimen vasemmalla liipasimella naulitsee myös sankarin jalat maahan. Tarkoitus olisi, että pelaaja voisi näin kurkkia suojan takaa tähtäillessään, mutta käytännössä liikkuvuuden
menettämisestä ei ole kuin harmia.
Jos liipasimen painaa vain puoliväliin saakka, tähtäys toimii kuten tällaisissa peleissä yleensäkin. Kömpelöä, kovin kömpelöä varsinkin tiukemmissa tilanteissa. Toinen, vakavampi vika liittyykin sitten siihen, minkälaista palautetta pelaajalle annetaan
sankarin kärsimästä vahingosta.
Olemme tottuneet siihen, että moderneissa räiskintäpeleissä vaurio näkyy värimuutoksena ruudulla. Näin pelaaja tietää, milloin on aika paeta luotien tieltä suojaan parantelemaan itseään. Näin on myös Bodycountissa, mutta historiallisen huonosti
toteutettuna.
Ruutu kyllä punastuu vienosti vaurion edessä. Paino sanalla vienosti, sillä efekti on niin huomaamaton, ettei siitä saa taistelun tuoksinassa mitään selvää. Varsinkin nopeissa tilanteissa on täysin mahdotonta arvioida, joko kuolema uhkaa vai vieläkö uskaltaa räiskiä. Surkean ujosteleva vaurionilmaisu aiheuttaa monen monta turhaa kuolemaa,
puhumattakaan turhautumisesta.
Erikseen on vielä syytä mainita pelin lähitaistelulyönti, joka on todella hidas. Painat lähitaistelunappulaa, käytät koiraa ulkona, imuroit ja keität kahvit. Kun palaat konsolille, isku on ehkä juuri ja juuri ehtinyt perille. Ei mikään pelintappaja, mutta yksi pieni lisäsärö muutenkin halkeilleessa tornissa.
Myös sankarin neljä erikoiskykyä ansaitsevat maininnan. Jokainen vihollinen pudottaa kuollessaan tiedustelutietoa. Tämä tarkoittaa oikeasti sinisiä lätkiä, joiden kerääminen kasvattaa kykymittarin lukemaa. Sitä voi puolestaan käyttää neljän erilaisen
erikoisliikkeen laukaisemiseksi.
Hyödyllisin, adrenaliiniruiske tekee pelaajasta hetkeksi lähes haavoittumattoman. Ilmaiskulle riittää vain kourallinen käyttökohteita ja räjähtävät luodit jäävät useimmiten käyttämättä. Vihollisten sijainnin näyttävä tutka on täysin turha siihen saakka, kunnes siihen liitetään kaikki lähiympäristöstä löytyvät viholliset tuhoava sähköpulssi. Sitten
onkin jo liian myöhäistä, sillä peli on jo melkein ohi.
Laimea ja turha
Kun yksinpelikampanja, joka muuten ei montaa tuntia vie, on lusittu, ovat vaihtoehdot vähissä. Bodycount-tila tarkoittaa jo tuttujen kenttien uudelleenpelaamista parempien pisteiden toivossa. Ei voisi vähempää kiinnostaa, kun jo ensimmäinen kierros haukotutti.
Moninpelivaihtoehtojenkin määrä jää pahasti vajaaksi. Räiskiä voi joko tavallisessa kuolonottelussa, joukkuepohjaisessa kuolonottelussa tai yhden kaverin kanssa alati vaikeammaksi muuttuvia vihollisaaltoja vastaan.
Viimeksi mainittu pelitila oli ainoa, johon löytyi pelikavereita. Muuten verkkopeli kumisi tyhjyyttään. Eikä se yhteistyöpelikään kauheasti jaksanut innostaa. Todella köyhän miehen horde rajallisella pelaajamäärällä jätti täysin kylmäksi.
Bodycountilla on toki hetkensä. Tulitaistelun äityessä hektiseksi pulssikin saattaa välillä nousta yli lepotilan. Kokonaisuutena peliä vaivaa kuitenkin täydellinen harmaus ja innottomuus. Kun puhutaan räiskinnästä, jonka myyntipointti on hektinen ja näyttävä toiminta, tämä on anteeksiantamatonta.
Pelin olemassaololle onkin vaikea keksiä oikein minkäänlaisia perusteita. Siitä ei ole kilpailemaan vakavampien räiskintäpelien kanssa ja Bulletstorm tekee puolestaan taitolaukauksiin perustuvan pistejahdin monta kertaa paremmin. Bodycount jää
turhakkeeksi, joka ei tee lainkaan oikeutta henkisen edeltäjänsä maineelle.
Lue myös
Might & Magic Heroes VI – tuottaja kuulustelussa
