Uusimmat

Call of Duty: Black Ops II (PC, PS3, Xbox 360)

27.11.2012 15:00 Tero Lehtiniemi

Tekijä: Treyarch
Julkaisija: Activision
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: PC Windows Vista/7/8, 1,6GHz tuplaydinprosessori, 2Gt muistia, 1 Gt näytönohjain, 10 Gt kiintolevytilaa
Pelaajia: 1, 2-18 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.callofduty.com/blackops2
Arvostelija: Tero Lehtiniemi

Jokaisen tuotekehittelijän unelma lienee tilanne, jossa voi säännöllisin väliajoin pukata uutta tuotetta markkinoille minimitason uudistuksilla – ja silti tavara myy kuin häkä. Näitä niin sanottuja omenoita löytyy pelimaailmastakin, muun muassa vuosittaisten urheilupelien muodossa.

Tällä saralla toinen kova esimerkki on Activision julkaisema,  pidetty, vihattu ja parjattu Call of Duty -sarja. Kaikki aiheeseen liittyvä kiinnostaa ja miljoonamyynnit on taattu vaikka sisältö olisi mitä. Tällaisessa tilanteessa olisi pelintekijän vinkkelistä helppo mennä sieltä missä aita on matalin, mutta onneksi ammattiylpeys ei ole kadonnut maailmasta vielä kokonaan.

Call of Duty: Black Ops II on sarjan yhdeksäs inkarnaatio, ja se on puhdas jatko-osa parin vuoden takaiselle Call of Duty: Black Opsille. Vaikka edeltäjä pysyikin visusti kylmän sodan syleilyssä, on Black Ops II itse asiassa sarjan ensimmäinen futuristisia elementtejä sisältävä osa.

CoDien perinteiseen putkiräiskintään tottuneille tämä ei onneksi jää ainoaksi järkytyksen aiheeksi.

Black Ops II sijoittuu kahteen aikakauteen, vuosiin 1986 ja 2025. Vuoden 1986 tapahtumat luovat pohjaa pelin pahikselle, huumeparonista kyberterroristiksi siirtyneelle Raul Menendezille. Se heittelee alkuperäisen pelin sankarikaksikko Frank Masonia ja Alex Woodsia epämiellyttävästä paikasta toiseen, tosin vaihtoehtohistorian kokeiluissa on tällä kertaa uskaltauduttu vain Panaman ex-diktaattori Manuel Noriegan kidnappaamiseen.

Suurin osa tapahtumista sijoittuu kuitenkin vuoteen 2025, kun Alex Masonin poika David pyrkii estämään Menendezin suunnitelmat. Vaikka pelin pahis onkin selvillä jo alusta asti, on juonenkäänteisiin saatu mukavasti ytyä niin tulevaisuudessa kuin menneisyydessäkin. Menendezin henkilökuvaa rakennetaan poikkeuksellisen paljon, ja geneerisen terroristin tai salajuoneilijan sijasta peli yrittää selkeästi tutkia miehen toimien taustalla olevia motiiveja.

Hudson, we have a problem

Call of Dutyjen kampanjatilat ovat putkimaisuudestaan suorastaan surullisenkuuluisia, eikä sarjan kasvava suosio ole juuri kannustanut muutosten tekemiseen. Putkimaisuuden huvittavin kulminaatiopiste lienee ensimmäisen Black Opsin ykköstehtävä, jonka jotkut ovat ainakin videoiden perusteella pelanneet läpi ampumatta laukaustakaan. Niinpä onkin hauskaa huomata, että tällä kertaa Treyarchilla on tehty tarinan suhteen suorastaan järisyttäviä muutoksia. Niitä on niin paljon, että on vaikea valita mistä aloittaa.

Ensinnäkin yksinpeliin on tuotu tuttu varustevalikko. Kartoilla olevien haasteiden suorittaminen ja tarinassa eteneminen avaavat pelaajan käyttöön uusia entistä tehokkaampia varusteita, lisävarusteita  ja apuvälineitä. Aina ennen tehtävän alkua valitaan varustus, ja varsinkin tulevaisuusosioissa valinnanvaraa on suorastaan hengästyttävän paljon. Halutessaan pelin tyrkyttämän konepistoolin voi vaihtaa sinkoon tai pistoliin miniguniin, ja muutenkin valinnanvara on melkoinen kulttuurishokki.

Toisena on itse tarina ja kartat. Tutun putkimaisuuden sijasta Black Ops II:n tehtävät ovat pullollaan piilotettuja varustekätköjä, vaihtoehtoisia reittejä ja muuta sarjalle hyvin epätyypillistä. Karttojen tutkimiseen rohkaistaan monella tapaa, ja ilmiselvin reitti ei aina ole välttämättä ainoa tai paras. Esimerkiksi tehokkaat lisävarusteet, juonen vaatimat erikoistiedot tai kentille piilotetut, aseita ja varusteita avaavat haasteosiot saattavat olla hyvinkin piilotettuja.

Toinen suuri muutos liittyy itse pelin tarinaan: siinä on useita loppuja, ja loppu muodostuu pelaajan kampanjan aikana tekemien valintojen kautta. Yksinkertaisimmillaan ne ovat sidoksissa erilaisten QTE-tapahtumien lopputuloksiin tai päätöksiin tappaako henkilön X vaiko ei. Osa vaatii kenttien perusteellista tutkimista, mutta kaiken kaikkiaan tarinan tarjoamat mahdollisuudet ovat piristävä muutos pelisarjaan, joka on aiemmin kulkenut niin sanotusti yhdellä raiteella. Mitään varsinaista polveilua kampanjalta on silti turha odottaa.

Päätösten yllättävyys korostuu, kun vanhaa mahdollisuutta palata edelliseen tarkastuspisteeseen ei ole. Ikävää tai yllättävää valintaa ei voi korjata lataamalla edelliseen tallennuspisteeseen, vaan koko tehtävä on pelattava uusiksi. Perfektionistit voivat tietty suuttua tästä, mutta omalla tavallaan valintojen kanssa eläminen on äärettömän kiehtovaa.

Jonnet kuriin

Juoneen vaikuttaa myös Strike Force -sivupeli, ja tämä on valitettavasti uudistuksista ehkä se heikoin lenkki. Kyseessä on kevyillä RTS-elementeillä höystetty, moninpelitiloista vaikutteita ottava pelitila, jossa rajatuilla yksikköresursseilla pyritään esimerkiksi suojamaan tiettyjä pisteitä tai valtaamaan niitä. Mukana on pari vaihtelevampaa ja miellyttävämpääkin tehtävää, mutta pääsääntöisesti peluu on sikiävien bottilaumojen lahtaamista. Pelitilan suurin puute on se, että käskytettävien liittolaisten tekoäly jättää valitettavasti paljon toivomisen varaa. Strike Forcet on kuitenkin pelattava läpi mikäli paras loppu kiinnostaa. Tällä saralla olisi toivonut ehkä hiukan enemmän panostusta tai jopa moninpelitoteutusta.

Hyvistä kampanjamuutoksista huolimatta suurin osa CoD-pelaajista jatkaa uraansa kuitenkin moninpelissä. Tälläkin saralla on tehty muuutoksia. Zombies-tila on jakaantunut kolmeen eri osioon.

Päivitys: puutaheinää ollut grief-tilan kuvaus korjattu.

Perinteinen survival on saanut kavereikseen Left for Dead -henkisen grief-pelitilan, joka jakaa pelaajat kahteen eri ihmisjoukkueeseen, joiden tarkoitus on selvitä tekoälyn ohjaamia zombeja vastaan samalla naapuritiimin pakkiin kusten. Samalla pelaajamäärä on kasvanut neljästä kahdeksaan. Uutena tilana on myös kampanjatyyppinen tranzit, joka seuraa zombie-katastrofin selviytyjien matkaa.

Perinteisessä moninpelissä korostuvat uuden aikakauden tuomien varusteiden lisäksi Treyarchin pyrkimys viedä peliä pois perinteisestä tappojen jahtaamisesta kohti tavoitekeskeisempää peliä. Parhaiten tämä näkyy pelaajia palkitsevien kill streak -fragiputkien muuttumisessa score streakeiksi: naurettavan tehokkaita erikoisominaisuuksia on edelleen tarjolla, mutta niiden saaminen vaatii menestyksekästä kartan tavoitteiden suorittamista, tappoja ja muita pisteitä tuottavia toimia.

Uusille pelaajille on lisäksi tarjolla combat training -tila, jossa kokemusta kertyy normaalia hitaammin, osa pelaajista on korvattu boteilla eikä haasteisiin tai pelaajan tilastoihin ole vaikutusta. Sopii hyvin aloittelijoille, mutta jostain syystä ainakin omiin combat training -testauksiini oli kummasti eksynyt melko korkean tason pelaajia.

Muita merkittävimpiä uudistuksia ovat pelaajien tasokohtainen liigapeli, jossa eteneminen on sidoksissa sekä siihen voittaako vaiko häviääkö, että siihen, mikä on oma sijoitus suhteessa vastustajiin.

Kaiken kaikkiaan koko paketista huokuu se, että Treyarch haluaa tehdä Black Ops II:sta selkeästi houkuttelevamman ES (oma keksimä)-urheiluvaihtoehdon kuin edeltäjistään. Palaamme zombies-tilan ja moninpelin muutoksiin myöhemmin.

Kunnianhimoa ja ammattiylpeyttä

Pikku puutteista huolimatta Black Ops II jättää itsestään jopa yllättävän positiivisen vaikutelman. Treyarchilla on selkeästi tajuttu, että tutussa ja turvallisessa pysymisen sijasta nyt oli hyvä sauma näyttää sekä firman taidot että sarjan uudistuiskyky. Lopputulos on mielenkiintoista seurattavaa, kaunista katsottavaa. Erityisen kunniamaininnan ansaitsee ääniraita, joka on suurimmaksi osaksi Mass Effect -sävellyksillään palkintoja netonneen Jack Wallin käsialaa. Pelin tunnusbiisistä tosin vastaa Nine Inch Nails -mies Trent Reznor.

Black Ops II tavallaan palauttaa uskon vuosittaiseksi sarjaksi muodostuneen Call of Dutyn tulevaisuuteen. Modern Warfare III jäi suuren yleisön tietoon lähinnä pikkutyttögatesta, kun taas Black Ops II:ssa pahennuksen herättäminen jää mahdollisuuteen lahdata pakenevia angolalaiskapinallisia. Asiaan, johon kovin moni tuskin edes kiinnittää huomiota. Siviilien ja omien tappamista pelin sisäinen koodisto ei juuri katso hyvällä.

Kaiken kaikkiaan Black Ops II on Modern Warfare II:n jälkeen ehdottomasti onnistunein Call of Duty. Se uudistaa sarjaa olennaisilta, tarpeellisilta ja jopa välttämättömiltä osilta. Silti se tarjoaa samalla kaikille sarjan ystäville sitä samaa vanhaa tuttua, jonka takia sarjan osat rikkovat miljoonamyyntejä vuosi toisensa perään.

Kokonaisuus onkin äärettömän tyydyttävä ja viihdyttävä ja pakko sanoa että käsi meinasi käydä peukkuleimaisimella. Pysytään kuitenkin realistisina: uudistukset ovat uudistuksia ainoastaan sarjan sisäisellä tasolla, eikä se vielä itsessään ole mikään suuren ylistyksen aihe. Mitään äärimmäisen tajunnanräjäyttävää Black Ops II ei valitettavasti tarjoa.

Osallistu keskusteluun: Call of Duty: Black Ops 2

 

Toinen mielipide

 

Lisätietoja: Nelinpeli.com

 

Kolmas mielipide

Call of Dutyyn muodostuu väkisinkin vuosien saatossa viha-rakkaussuhde. Toisaalta se toistaa samoja konsepteja ja pyörii temaattisesti sekä tarinallisesti samojen kuluneiden aiheiden äärellä. Näissä aiheissa sota on pahaa ja sotilaat post-traumaattisia stressipalloja, samalla kun joka ikisestä ihmiskuntaa uhkaavasta vaarasta vastaa joko taliban tai Venäläiset. Tai molemmat. Puhtaasti pään aukomisen vuoksi olisi mukava nähdä joskus vaikkapa Suomen invaasio Ahvenanmaalle, vihollisen yrittäessä muuttaa saarivaltio S-ryhmälle kaavoitetuksi parkkipaikaksi ruotsalaisille turisteille.

Pointti on kuitenkin validi. Valtaosa maailman sodista liittyy tavalla tai toisella Yhdysvaltojen tulehtuneisiin Lähi-idän suhteisiin, jotka ovat historiallinen aarre-aitta kenelle tahansa kirjoittajalle joka ei jaksa pohtia Hideo Kojiman tapaan valtasuhteita täysin uusiksi. Ja tarinat tarjoavat viihdettä. Sitä Black Ops 2 on pullollaan.

Kampanjalta ei ole enää aikoihin kannattanut odottaa sen suurempia näkemyksiä. Tälläkin kertaa joku, jonka nimen jo unohdin, yrittää sytyttää maailman liekkeihin. Kyseessä on eräänlainen spekulaatio tietoyhteiskunnan käymistä sodista, joissa miehittämättömät tietokoneiden ohjaamat järjestelmät hoitavat siviilien tappamisen oikeiden ihmisten puolesta. Joka tietysti herättää kysymyksen siitä mitä tapahtuisi jos joku ottaisi nämä järjestelmät haltuunsa.

Tämän suuren ja pelottavan kysymyksen äärellä käydään äärimmäisen hyvin rytmitetty kampanja joka kulkee kahdella aikajanalla. Toinen tapahtuu nykyajassa, ja toisessa ruoditaan menneisyyttä sekä hahmojen suhteita mieheen joka on pannut kaiken alulle. Tarina tuskin tarjoaa mitään uutta pelisarjan veteraaneille. Se on kovaa testosteronipitoista ähkimistä viidakoista kaupunkeihin. Jokainen mutka sisältää ainakin kaksi läheltä piti tilannetta, ja aseiden tuottamilla hylsyillä täytettäisiin yksi jos toinenkin rahasäiliö. Teurastus saa ajoittain absurdeja sävyjä pelaajan ottaessa ohjiinsa itsensä arkkivihollisen, ja lahdatessa kokonaisen kylällisen sotilaita pelkällä viidakkoveitsellä. Kampanja ei ota itseään turhan vakavasti, ja alkaa pikemmin lähentelemään toimintaelokuvaa kuin sotaa. Toimintaelokuvaa useammalla päätöksellä, sillä tällä kertaa tehtävien luonne on avoin. Jotkut tavoitteet voivat jäädä täyttämättä ja toiset hahmot kuolla, uudelleenpeluumahdollisuuksia ei ole, ja päätös määräytyy sen mukaan kuinka pelaajat onnistuvat.

Tässä peli alkaa kompuroimaan. Tavoitteita ei näet kerrota tehtävän alussa kovinkaan selkeästi, ja koskaan ei ole aivan varmaa mikä tavoitteista voi mennä pieleen ja mikä ei. Lähestymistapa on realistinen, mutta pelillisesti typerä. Tehtävän päätyttyä asioita ei voi enää korjata, ja sotilaat voivat vain kiroilla kohtia, joita he eivät ymmärtäneet tehdä toisin. Tämä toki luo jälleenpeluuarvoa, mutta tuskin tarpeeksi että kukaan viitsisi palata enää kampanjan ääreen uudelleen. Avoin tehtävärakenne on selkeästi yritys potkia muuten paikallaan polkevaa kampanjaa, mutta se ei onnistu. Tavoitteet jotka voivat epäonnistua on ripoteltu liian satunnaisesti keskelle tehtäviä, eivätkä ne poikkea millään tavalla normaaleista tavoitteista. Eikä useimpia suoraan sanottuna kiinnosta kuinka tarina muokkautuu näiden suorittamisen jälkeen.

Oman osansa soppaan tuo yritys muuttaa osa kampanjan tehtävistä kömpelöksi reaali-aika strategiaksi. Käytännössä tämä on kuin moninpeliä botteja vastaan. Koko konsepti tuntuu irralliselta itse kampanjasta, ja jää epäselväksi yrittikö Treyarch vain koulia sotilaita moninpeliä varten, vai luoda jotakin uutta. Kumpikaan tavoitteista ei kuitenkaan oikein onnistu, ja strategia-elementit jäävät harmillisen irrallisiksi itse pääpelistä.

Onneksi pelissä on kampanjan lisäksi tarpeeksi sisältöä täyttämään koko seuraavan vuoden räiskinnän tarve. Olin ilahtunut kuullessani zombie-pelitilan paluusta. Mutta suoraan sanottuna en ole vakuuttunut että se toimii tällaisenaan. Pelitila on hidastempoinen ja kömpelö, ja pelin alkamiseen menee liian kauan. Syynä on eräänlainen avoin maailma, joka vesittää monella tavalla selviytymisen. Pelaajat huitelevat useimmiten jokainen omalla tahollaan, ja toiminnan alkaessa selviytyjät ovat harvoin samassa paikassa puolustamassa asemiaan.

Samaa ei voi totta vie sanoa moninpelistä. Vain kymmenessä sekunnissa olet aivan varmasti mukana matsissa, ja todennäköisesti saanut pari nappia otsaasi. Tällä hetkellä K/D rationi lähentelee noin 0,05:ttä, enkä vieläkään ole saanut yli 5 tappoa putkeen. Ja olen tasolla 30. Syytän asiasta televisioni olematonta input lagia sekä nettiyhteyttä, joka toimii muutoin täydellisesti, mutta sekoaa heti kun aloitan pelin.

Black Opsin moninpeli on sanalla sanoen turhauttavaa. Ainakin ensimmäiset kymmenen tuntia. Heliumkakarat lahtaavat sinut satoja kertoja, milloin milläkin tavalla ja ilkkuvat perään mikkiin. Aina et ehdi ottaa viittä askelta ennen kuin joku ampuu napin otsaasi, ja voit olla sataprosenttisen varma, että jos satut näkemään vastapuolen pelaajan, kuoley. Reaktioaika jonka moninpeli vaatii on näet täysin typerryttävä.

Call of Duty on sen kaltaista reaktiopeliä, että vanhaa alkaa heikottamaan. Se lannistaa täysin kenet tahansa joka ei ole viettänyt satoja tunteja edellisten osien taistelukentillä. Mutta vaikka viidentoista minuutin ottelun aikana saisit vain yhden tapon, ja sekin olisi konsolin äärestä poistunut vastapuolen pelaaja, joka seisoskelee jossakin nurkassa, haluat silti yrittää vielä kerran. Ja vielä kerran. Moninpelissä on imua, joka perustuu pelkästään kokemuksen tuomalle taidolle. Call of Dutyssa ei pärjätä tuurilla. Ei yhtä ainutta sekuntia. Siinä pärjätään pelkästään taidolla ja aseiden kekseliäällä käytöllä. Olkoonkin että edellinen on usein synonyymi suoranaiselle huijaukselle.

Mutta oppimiskäyrä toimii niin. Ensin uutta pelaajaa nöyryytetään loputtomasti, kunnes hän keksii kyyneleiden keskeltä muutaman aseyhdistelmän jotka voisivat toimia teoriassa. Ja sitten ne toimivat käytännössä. Ja uudella tiedolla ja taidolla ja yhdellä laukauksella tappavalla kiikarikiväärillään tämä nöyryytetty pelaaja puolestaan tuhoaa jokaisen uuden pelaajan ilon täysin, punttien ollessa suunnilleen tasan kokeneempien kanssa.

Call of Duty ei ole minkäänlaisessa tasapainossa, eikä se halua ollakaan. Vaikka moninpeli joskus lähinnä masentaa, se silti palkitsee ahkerat. Mikään ei ole niin tyydyttävää kuin omistaa taistelukentällä, ja kuunnella muiden kitinää, ja vittuilla takaisin. Ja myönnetään, tämä peli ei kenties tuo esiin parhaimpia puoliani. Mutta se saa silti kämmenet hikoamaan, ja se on paljon se.

Heikki Takala

 

Lisää aiheesta

Call of Duty (PC)

Call of Duty: Black Ops (PC, PS3, Xbox 360)

Call of Duty: Modern Warfare 2 (PC)

Call of Duty: Modern Warfare 3 (PC, PS3, Xbox 360)

Lue myös

Assassin’s Creed III [videoarvostelu] (PC, PS3, Xbox 360)

Far Cry 3 (PC, PS3, Xbox 360)

Forza Horizon (Xbox 360)

Hitman Absolution (PC, PS3, Xbox 360)

Medal of Honor: Warfighter [videoarvostelu] (PC, PS3, Xbox 360)

Natural Selection 2 (PC)

Silent Hill: Book of Memories (PS Vita)

The Walking Dead Episode 5: No Time Left (Mac, PC, PS3, Xbox 360)