UUSIMMAT

Card Hunter (Mac, PC)

02.09.2015 17:10 | Miikka Lehtonen

card_hunter_arv_0kansi Tekijä: Blue Manchu
Julkaisija: Blue Manchu
Testattu: PC, Windows 10, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, GeForce GTX 970
Saatavilla: Mac, PC
Laitevaatimukset: Windows 7, 2.33 GHz prosesori, 1 Gt muistia, aktiivinen nettiyhteys
Pelaajia:  tuhansia
Muuta: Ladattava peli, ilmainen, sisältää mikromaksuja ja valinnaiden kuukausimaksullisen tilin
Pelin kotisivu: http://www.cardhunter.com 
Arvostelija: Miikka Lehtonen

card_hunter_arv_035

 

Jos joku on pelaillut roolipelejä, siis niitä oikeita pöytäpelejä, hänellä lienee myös nostalgiaa niihin nuoruuden lauantai-iltoihin, jotka vietettiin keittiön pöydän ympärillä noppia heitellen ja maailmaa pelastaen. Ainakin minulla on!

Tähän rakoon iskee sorkkarautansa myös Card Hunter, joka tarjoilee nostalgiaa, pakanrakennusta ja tiukkaa strategiaa ilmaisessa paketissa.

Card Hunter sieppasi huomioni jo ensimmäisten kuviensa perusteella. En tiedä teistä, mutta kun minun ruudullani näkyy selvästi paperikarttoja ja niiden päälle muoviständeihin astettuja pahvisotureita imitoivaa grafiikkaa, pelattavia kortteja ja fantasiameininkiä, niin sydämeni alkaa takomaan vähän kovempaa.

Erilaiset tietokoneistetut versiot lauta- ja korttipeleistä alkavat olla jo aika yleisiä ihan ymmärrettävistä syistä. Lautapelit ovat hyvin loogisia pelejä, jotka on helppo siirtää algoritmiseen muotoon: joka vuoro voi tehdä näitä juttuja ja kun tekee, tapahtuu tuollaisia asioita. Askel kerrallaan. Helppo tehdä ja myös usein hauska pelata.

Niinpä massasta erottuakseen pelin täytyy tarjoilla jo vähän jotain erikoisempaa. Card Hunterin tapauksessa koukkuja on kolme: ilmaisuus, retrohenkinen huumori ja erinomaisen toimiva pelattavuus. Ainakin enimmäkseen.

 

cardhunter-7

cardhunter-33

Keittiön pöydän ritarit

Card Hunterissa pelaaja on nimetön ja kasvoton roolipelaaja, joka kokeilee suosittua pöytäroolipeliä kaverinsa kanssa. Aluksi tehdään tietenkin velhoista, sotureista ja papeista koostuva ryhmä ja sitten tunkeudutaan luolastoihin seikkailumoduuli kerrallaan. Onnistuneista seikkailuista palkitaan kokemuspisteillä ja tietenkin runsaalla lootilla: aseilla, panssareilla, taikaesineillä, pyhillä kirjoilla, loitsuoppailla ja ties millä muulla.

Kaikesta näkee, että kehitystiimi on itsekin pelaillut Dungeons & Dragonsin kaltaisia pelejä, sillä joka kulman takaa pursuaa pieniä viittauksia ja nyökkäyksiä niiden suuntaan. Siinä sivussa piikitellään kevyesti – mutta hyväntahtoisesti – nörteille ja nörttikulttuurille. Tarina ei ole runsasta, mutta se saa usein hymyilemään seikkailijaporukan rampatessa luolastoissa, synkissä temppeleissä ja muissa pelottavissa paikoissa.

Kaiken keskipisteessä on valtava kartta, johon sitten paukahtelee yksi toisensa perään uusia muutaman skenaarion mittaisia seikkailuita. Kukin skenaario on käytännössä paperikartta, jossa pelaaja ja tekoälyn ohjaama pelinjohtaja liikuttelevat joukkojaan vuoron perään. Skenaarioissa on vaihtelevia tavoitteita. Joskus – yleensä – pitää tappaa tarpeeksi vihollisia menettämättä omia sankareitaan, mutta toisinaan täytyy ehkä päästä aikarajan puitteissa luolaston uloskäynnille, pitää tiettyjä ruutuja hallussaan muutaman vuoron ajan tai jotain muuta.

Kaikki tapahtuu korttivetoisesti. Jos kääpiöseikkailija Ykä haluaa liikkua, kääpiöseikkailija Ykän täytyy pelata kädestään liikkumiskortti. Niitä on useita erilaisia ja Ykä saa niitä pakkaansa varusteistaan. Kaikki varusteet – oli kyseessä sitten miekka, kirves, kenkä, kypärä tai vaikka Saatanan itsensä allekirjoittama loitsukirja – lisäävät pakkaan erilaisia kortteja, joita sitten nostetaan käteen kolme jokaisen vuoron aluksi. Pelissä on siis myös pakanrakennusjuttuja ja vieläpä aika tärkeässä roolissa.

Alun nyyppätehtävien jälkeen vastaan tulee nimittäin alati kasvavalla tahdilla tehtäviä, jotka tuntuvat aluksi mahdottomilta. Luurangoilla on aina pelissä kaksi panssarikorttia, jotka blokkaavat vahinkoa 4+:n nopanheitolla, ja ovat vielä immuuneita viiltäville ja teräville hyökkäyksille. Miten tämä muka läpäistään? No, ottamalla käyttöön varusteita, jotka antavat panssaria ohittavia ja murskaavia hyökkäyksiä.

Idea on hyvä ja kiva, mutta pakanrakennus alkaa rehellisesti sanoen vähän livetä lapasesta siinä ensimmäisten tuntien jälkeen, kun miltei jokainen taistelu vaatii tietynlaisen pakan. Ja mikäs siinä, dekin kustomointi on tietenkin oleellinen osa pelin suunnittelua. Itse kuitenkin olisin ehkä halunnut, että se olisi ollut vapaampaa. Olisi kiva, jos voisi itse keksiä ja löytää komboja ja sitä omaa pelityyliään, eikä vain hakata päätään seinään, kunnes saa dekkinsä sellaiseen kuntoon, että tehtävä menee läpi. Ja sitten toistaa samaa hommaa uudelleen ja uudelleen.

No, tämä on ehkä vähän kärjistettyä. Ei se aina sellaista ole, mutta pelin edetessä alati kasvavissa määrin. Ja mitäs sitten, jos niitä sopivia varustekortteja ei löydy kokoelmasta? No, sitten grindataan – tai vingutetaan Visaa.

cardhunter-2

cardhunter-21

Lisäosakierteessä

Card Hunter on ilmaispelattava peli, mutta jostain ne rahat täytyy repiä. Käytännössä siis mikromaksuilla, sekä tavallaan tilausmallilla. Peliä voi tahkota ilmaiseksi ainakin aika pitkälle, vaikka myynnissä on myös maksullista sisältöä. Miten pitkälle? Paha sanoa, sillä arvosteluversio sisälsi kaikki lisäsisällöt ja sen verran valuuttaa, että mikromaksuille ei ollut tarvetta. Arvosteluversio sisälsi myös pari kuukautta sitä tilausaikaa, jolla saa kaikenlaisia pieniä bonuksia: ylimääräistä loottia tehtävistä ja muuta pientä, mutta ei mitenkään välttämätöntä.

Maksullisen sisällön ja vapaaehtoisen kuukausimaksun ohella peliin voi ostella sitä pelin sisäistä valuuttaa, eli pizzapaloja. Niitä jaellaan myös pelaamalla, mutta sangen kitsaasti. Pizzalla voi sitten ostella itselleen vaihtoehtoisia hahmomalleja, satunnaista loottia sisältäviä arkkuja (näin ostettu lootti on aika kovatasoista, eli pientä pay to winin käryä on ilmassa) ja muuta hyödyllistä.

Pressitilillä pelanneena on mahdoton sanoa, miten armoton grindistä tulee lopulta ilman maksuja, mutta nettikommenttien perusteella peli ei ole helppo, eli kovia kamoja – ja täten niistä maksamista — kaipaisi. Sen kyllä uskon, sillä nytkin se tuntuu hyvin haastavalta. Eikä aina hyvällä tavalla.

Osa ongelmista tuntuu olevan joko huonon selityksen tai bugien aiheuttamaa, toisin sanoen joko pelin omissa säännöissä jokin tökkii, tai sitten peli ei aina osaa antaa pelaajalle oikeaa informaatiota. Otetaan esimerkki. Hyökkäystä vihollista kohti tähdätessä peli ilmoittaa, että tämä hyökkäys on nyt sellainen, että vihollinen ei voi sitä blokata. Hyökkäys lähtee, vihollinen blokkaa sen. Miksi? Kun tietäisi!

Tällaisia outouksia tulee vastaan vähän väliä ja ne syövät pelinautintoa, sillä aika usein voitto ja tappio ovat kiinni siitä, miten yksittäinen vuoro menee. Kun sitten olevinaan hyvä strategia kusee jostain näkymättömästä syystä, se harmittaa oikeasti.

cardhunter-29

Tuntuu myös siltä – ja tätä on tietenkin mahdoton mitenkään varmistaa – että peli vetää kotiinpäin nopanheitoissa. Tämä ei olisi yllättävää, sillä klassinen keino tasapainottaa tekoälyä on antaa sille pieniä etuja. Ehkä se ei onnistu 4+:n vaativissa nopanheitoissa 50% ajasta, kuten pitäisi, vaan ehkä vaikka 60%. Näin saadaan kompensoitua sitä, että pelaaja nyt yleensä vain on tekoälyä fiksumpi peluri, mutta se tuntuu halvalta. Kun vihollisen 5+:n nopanheiton toimiakseen vaativa kilpi blokkaa hyökkäyksen toisensa perään, puhutaan jo aika pienistä todennäköisyyksistä. Ei mahdottoman pienistä, mutta sen verran pienistä, että epäilykset heräävät.

Mitä sitten lopulta jää käteen? Ihan kiva peli. Sellainen, joka viihdytti minua useiden tuntien ajan.

Card Hunter on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, jos aihepiiri kiinnostaa pätkääkään. Pienet rosoisuudet ja free to play –henkiseltä tuntuva vaikeuskäyrä rouhaisevat kuitenkin sen kirkkaimman kärjen poikki.