Uusimmat

Castlevania: Lords of Shadow (PS3, Xbox 360)

22.11.2010 17:28 Heikki Takala

Tekijä: Mercury Steam
Julkaisija: Konami
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: Playstation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu:http://www.konami.jp/castlevania
Arvostelija: Heikki Takala

 

Castlevania sarjalla on varmasti paikkansa jokaisen NES-konsolilla pelaamisensa aloittaneen sydämessä. Ensimmäisen Castlevanian järkyttävä vaikeusaste opetti perheen pienille – sekä todennäköisesti isoillekin – paljon uusia sanoja, joita ei tohtinut toistaa koulun välitunneilla.

Lords of Shadow on ja ei ole jatko osa sarjalle. Kuten alkuperäisessä, myös sarjan uudelleenlämmittelyssä on pääsääntöisesti kyse hyppimisestä ja ruoskan heiluttelusta. Mutta siinä missä pelin edelliset sarjat ovat pohjautuneet melko vahvasti vampyyrimytologialle, Lords of Shadow vie Castlevania-universumin seuraavalle asteelle. Ruoskasta saavat miltei kaikki mytologiset hahmot ihmissusista titaaneihin.

Belmontien kirous

Kuten Castlevanian henkeen kuuluu, päähenkilön sukunimi on Belmont. Gabriel Belmontilla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä edellisistä Castlevanioista tuttujen Belmontien kanssa. Hän kuuluu Valon Veljeskuntaan, jonka tehtävä on vapauttaa maailma pahasta joka on katkaissut sen siteet Jumalaan. Tehtävä on yksinkertaisuudessaan tappaa kolme Varjojen Herraa, ja samalla noukkia talteen palasia esineestä joka toisi henkiin hänen kuolleen vaimonsa.

Juonessa on itsessään tarpeeksi motivaatiota pelin pelaamiselle, vaikkakin jotkut kohtaukset Gabrielin kuolleen vaimon kanssa lipsahtavat korniuden tuolle puolen. Koko maailman pelastaminen on myös jo kulunut teema, mutta yhtä kaikki se toimii. Castlevanian kerronta ei  pääsääntöisesti horju, ja se jaksaa kantaa koko melko pitkän pelin läpi vaivatta. Ei vähiten Patrick Stewartin ja Robert Carlylen loistavan ääninäyttelyn ansiosta.

Itse maailman kuvaukseen olisi ollut kuitenkin syytä paneutua. Taustoista kiinnostuneille ei ole juuri tiedossa pelimaailman historiaa avaavia välinäytöksiä, ja suurimman osan joutuu lukemaan tasojen väleissä esitetyistä pergamenteista. Tämä on sääli sillä Konami on nähnyt vaivaa luodakseen elävän ja hengittävän maailman täynnä hirviöitä, joista on hauskaa hakata ilmat pihalle.

Indiana Belmont

Castlevanian juuria seuraten Gabrielin pääase on ruoska. Se on saattanut saada eri nimen Combat Crossin muodossa, mutta ruoska on silti ruoska. Pelimekaniikka on sekoitus God of Warin hengessä kulkevaa toimintapeliä ja akrobatiaan nojaavaa tasoloikkaa. Mukana on myös muutama vapaavalintainen puzzle.

Pääsääntöisesti pelin henki on kuitenkin takoa päät irti kaikesta ruudulla vilistävästä. Tämä on osa-alue jossa peli onnistuu. Belmontin repertuaariin kuuluu kaksi perusiskua, raskas ja kevyt. Näitä yhdistelemällä saadaan aikaan kaikenlaisia komboja ja erikoisliikkeitä, joita avataan lisää päihittämällä erilaisia vihollisia. Gabrielilla ei kestä kauaakaan muuttua perustaistelijasta tikareita ja iskuja ympärilleen jatkuvasti jakavaksi tappokoneeksi. Syytä onkin, pelin viholliset ovat vaihtelevia ja vaativat usein melko erilaisia lähestymistapoja aina jättimäisistä titaaneista pieniin ja pippurisiin ihmissusiin.

Kontrollit ovat kivenkovat, ne eivät anna juurikaan tekosyytä taisteluissa epäonnistumisille. Vaikeustaso tosin seurailee suoraan timanttista pelimekaniikkaa, ja kuten esimerkiksi Ninja Gaidenissa, taistelu on syytä opetella kunnolla, jos ei halua harmaita hiuksia tarinan loppua kohti.

Belmontilla on kuitenkin muilta opittujen temppujen lisäksi joitakin uusia takataskussaan. Castlevania esittelee jo hyvin alkuvaiheessa magia-systeemin joka on tärkeä osa itse toimintaa. Gabriel pystyy aktivoimaan joko mustan tai valkoisen magian. Valkoinen nostaa Gabrielin elintasoa isku iskulta, musta puolestaan aiheuttaa enemmän vahinkoa vihollisille. Jotkut vihollisista ovat kuitenkin immuuneja magian vaikutuksille, joten yleispätevä se ei aina ole. Itse magiaa kerätään puolestaan tekemällä onnistuneita komboja vihollisiin käyttämättä kumpaakaan. Systeemi on toimiva, ja saa harkitsemaan kerran jos toisenkin koska magia on syytä aktivoida.

Hyppy tuntemattomaan

Se toinen osa Castlevaniaa on tasoloikka. Valitettavasti tätä osiota ei ole hiottu läheskään yhtä kuntoon kuin kamppailua. Pelin tasot ovat käytännössä putkijuoksuja, vaikkakin melko vapaita sellaisia. Jotkut niistä sisältävät roiman määrän hyppimistä – joskus tyhjyyteen. Vaikka pelin ennalta fiksattu kamera näyttääkin selkeästi etenemisen suunnan esimerkiksi kallionkielekkeellä roikkuessa, kallion pinnat eivät sitä tee. Tämä johtaa usein äkkikuolemiin, sillä Gabrielille ei riitä hyppy vähän sinnepäin, vaan suunnan on oltava selvillä. Rotkoon putoamisesta sakotetaan kuitenkin ensin vain elinvoimaa, joten useimmiten nämä osiot hoituvat yrityksen ja erehdyksen kautta.

Joskus Gabriel myös, uskomatonta kyllä, eksyy putkimaisissa kentissä. Minkäänlaista vihjejärjestelmää ei ole olemassa, joten meno tyssää tyystin tien eteenpäin ollessa piilotettuna. Useammin kuin kerran löysin vahingossa pelin salaisuuksia etsiessäni vain reittiä eteenpäin. Ja joskus kävi ilmi, että etenemiseen tarkoitetut viholliset, jotka tiputtivat esimerkiksi pommeja, syntyivät vain kun huonetta lähestyi tietystä suunnasta. Kenttien avoimen luonteen huomioon ottaen tämä on luultavasti bugi – ja rasittava sellainen.

Pelin puzzlet ovat myös ajoittain vaativia. Ne on tosin mahdollista ohittaa, tällöin ylimääräiset kokemuspisteet jäävät tosin saamatta. Tässä tosin saa syyttää tyhmää päätä eikä peliä.

Redrum Alucard

Castlevania on kuin onkin onnistunut sarjan uudelleenlämmittely.  Se on myös huomattavasti pidempi kokemus kuin mihin pelaajat ovat nykyään tottuneet. Pelin noin kaksikymmentä tuntia ovat täynnä uutta tutkittavaa sekä muistettavia välinäytöksiä, eikä Gabrielin tarinaa voi kutsua ainakaan tylsäksi.

Turhauttava se silti joskus on. Tasoloikan pois lukien pelin sisäinen kamera olisi ollut syytä antaa pelaajan ohjattavaksi. Se tietää paikkansa taistelussa, mutta pienemmissä tiloissa hyökkääjät jäävät usein ruudun ulkopuolelle. Pelin ruudunpäivityksen notkahtelu on myös todellisuutta, ja kaunis visuaalinen anti potkaisee joskus itseään nilkkaan.

Nämä ovat kuitenkin pieniä valituksen aiheita. Kun Lords of Shadow viimein pyöräyttää lopputekstinsä ruudulle, ei voi olla kuin kiitollinen siitä että joku uskaltaa vielä tehdä pitkiä tarinavetoisia pelejä.

 

 

Toinen mielipide

Lähtökohtaisesti Castlevania 3D:nä on minulle kirous ja kauhistus. Castlevania on 2D-sarja ja sellaisena se on parhaat pelinsä tarjoillut aivan viime vuosinakin. Mutta nyt on kohdattava tosiasiat silmästä silmään: ongelma ei ollutkaan filosofinen suunnittelukysymys vaan se, että kämmärit eivät vain aiemmin ole osanneet tehdä toimivaa 3D-Castlevaniaa. Kyllä, sanoin aiemmin. Castlevania: Lords of Shadow nimittäin vei sydämeni.

Peli on tavallaan eräänlainen uusi aloituspiste Castlevania-sarjalle. Se ottaa mukaansa paljon peleistä tuttuja teemoja, mutta sekoittelee ne uuteen muotoon. Puhdasta myöhempien aikojen God of Waria ovat esimerkiksi pomotaistelut, joissa yleensä pitää joko paljastaa pomon heikko kohta ja lyödä sitä noin kolme kertaa, tai kiipeillä pitkin kerrostalon kokoisia jättiläisiä etsimässä niiden heikkoja kohtia. God of War III:a pelanneet tietävät, mistä puhun.

En lähtökohtaisesti pidä God of War –apinointia mitenkään kehuttavana toimintana, mutta kun se onnistuu, se toimii. Ja näin käy myös Lords of Shadowin tapauksessa. Vastaavia pelejä pelanneet oppivat hetkessä kevyiden ja vahvojen hyökkäysten, torjuntojen ja väistöjen kaltaiset mekaniikat. Sitten kombotellaan, kiipeillään, revitään, puukotetaan ja raastetaan. Siinä välissä kiipeillään toimivasti ja opitaan koko ajan jotain uutta ja mukavaa, jolla alati kasvavat viholliset voi kellistää helposti ja toimivasti.

Kun koko peli siis kuulostaa God of War –kopiolta, miksi pelata Castlevaniaa? Lyhyesti voisin vaikka vastata, että koska se on Castlevania. Minulle Castlevania-pelien suuri viehätys on aina ollut pelien tarjoama klassisella tavalla goottilainen kauhun maailma, jossa lentävät pääkallot, haudoistaan nousseet vampyyrit ja ihmissudet piinaavat ihmiskuntaa.

Ja tämän maailman Lords of Shadow tarjoilee pelaajalle aivan uudenlaisella tavalla. Peli on tautisen kaunis ja sen lukuisat kentät tarjoilevat jos jonkinlaisia kauhun maisemia. Synkät suot, hylätyt rauniokaupungit ja vampyyrien linnat ovat sieltä stereotyyppisimmästä kauhusta ammennettavia, ajattomia näkymiä ja peli ottaa niistä kaiken hyödyn irti.

Miikka Lehtonen

 

Lisää aiheesta

Castlevania (PS2)

Castlevania: Aria of Sorrow (GBA)

Castlevania: Curse of Darkness (PS2)

Castlevania: Dawn of Sorrow (DS)

Castlevania: Harmony of Despair (Xbox 360)

Castlevanian historia

Xbox Live Arcade -pelit testissä (osa 3)

Lue myös

Arcania: Gothic 4 (PC, Xbox 360)

Assassin’s Creed Brotherhood (PC, PS3, Xbox 360)

Call of Duty: Black Ops (PC, PS3, Xbox 360)

Fable III (PC, Xbox 360)

God of War: Ghost of Sparta (PSP)

James Bond 007: Blood Stone (PC, PS3, Xbox 360)