Dark Horizon (PC)

22.01.2009 17:30 Miikka Lehtonen

Kun pelasin Dark Horizonia, takaraivossani tikitti koko ajan ajatus siitä, että minähän olin jo pelannut tätä peliä. Koin pikaisen eksistentiaalisen epävarmuushetken: olinko todella pelannut jo Akellan avaruussimua ja vain unohtanut sen? Olinko tulossa hulluksi? En sentään, Akellan poikia on vain laiskottanut.

Dark Horizon on nimittäin kuin valokopio minua viime vuonna unettaneesta ja masentaneesta Tarr Chroniclesista. Tuolloin peli jäi selvästi yli 10 vuotta vanhojen avaruusräiskintöjen jalkoihin, eikä vuosi muuta kuviota.

Tarr Chroniclesin tavoin tarjolla on taas eeppistä avaruusoopperaa, jossa tosin ei tällä kertaa komenneta kadonnutta avaruusalusta kohti kotia, vaan kenties ollaan muukalaisten sieppaamana koepilottina. Sanon ”kenties”, koska pelin tarinankerronta on sangen surkeaa. Juoni kulkee pääasiassa tehtävien aikana käytävien keskustelujen aikana, eikä hassuja sanoja vilisevään dialogiin ehdi juuri keskittyä.

Oli juoni sitten mitä oli, itse peli on nopeatempoinen avaruusräiskintäpeli, jossa pelaaja ohjaa hävittäjäänsä ja komentaa siipimiehiään loputtoman tuntuisia vihollislaumoja vastaan. Toiminta on hurjan nopeaa ja sekavaa, eikä selviytyminen ole niinkään taidoista kuin tuurista kiinni.

Dark Horizonin avaruus on mallia pikimusta, eikä synkeistä ja varjoisista maisemista ole helppo hahmottaa miljoonaa parin pikselin kokoista vihollisalusta, jotka suhaavat ympäriinsä sata lasissa. Sitten pelti kolisee, avaruushävittäjä räjähtää ja yritetään uudelleen. Hurrrrjan kivaa.

Hauska tappaa vanha tuttu

Dark Horizonissa on pari jippoa, joilla peli yrittää erottautua nykyään miltei olemattomasta avaruusräiskintöjen laumasta. Näistä ensimmäinen on monipuolinen kustomointitila, jossa avaruusrassistaan saa virittää juuri haluamansa kaltaisen. Erilaiset konfiguraatiotkin onnistuvat, joten sen mieluisensa aluksen voi yhdellä napin painalluksella muuttaa vikkelästä hävittäjästä raskaaksi pommikoneeksi.

Kustomointia ei tosin sinänsä tarvitse hyödyntää, sillä suurin osa tehtävistä on puhdasta dogfightia, jossa perushävittäjällä pärjää tarpeeksi hyvin. Toinen yritys keskittyy aluksen lämmön hallintaan. Moottorinsa voi joko viilentää tai ylikuumentaa, jolloin alus joko muuttuu stealth-vehkeeksi tai suojiaan polttavaksi tappokoneeksi. Jälleen hyvä idea, josta ei juuri oteta mitään irti. Unohdin koko idean jo opetteluosion jälkeen enkä kaivannut sitä missään vaiheessa.

Muun samanlaisuutensa ohella peli on perinyt Tarr Chroniclesilta myös sen ongelmat. Tehtävät ovat huonosti selitettyjä ja sekavia sotkuja, joissa pelaaja ei puolet ajasta tiedä lainkaan, mitä hänen pitäisi seuraavaksi tehdä. Itse taistelu on turhauttavaa ja tylsää puurtamista, joka taas kerran häviää näyttävyydessä, kiinnostavuudessa ja monipuolisuudessa reilut 10 vuotta vanhalle Descent Freespacelle.

Tympeyden alla pilkottaa hyviä ideoita, joita hyödyntämällä Akella voisi tehdä ihan mukiinmenevän avaruusräimeen, jollaiselle olisi myös kysyntää. Toivottavasti pojat ottavat opikseen, jotta en joudu ensi jouluna pelaamaan Tarr Horizon Chroniclesia ja taas ihmettelemään, miksi peli tuntuu niin pahuksen tutulta.

Tekijä: Akella
Julkaisija: Paradox Interactive
Testattu: Windows Vista, Intel Core2Duo E6600, Radeon HD4870, 4 Gt keskusmuistia
Laitevaatimukset: Windows XP, Pentium 4 2,4GHz, 128 Mt keskusmuistia GeForce FX 5700
Saatavilla: PC
Pelin kotisivu: http://www.paradoxplaza.com/DarkHorizon/
Miikka Lehtonen