Dark Souls (PS3, Xbox 360)

28.10.2011 16:30 Tero Lehtiniemi

Tekijä: FromSoftware
Julkaisija: Namco Bandai Games
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1, 2-??? (internetissä)
Pelin kotisivu:http://www.preparetodie.com
Arvostelija: Tero Lehtiniemi

Yksi keskiajan luetuimmista teksteistä oli Ars Moriendi, kuolemisen taito. Se opetti lohduttomassa ruton piinaamassa maailmassa eläneille ihmisille kuinka kuolla oikein, jotta paljon haluttu taivaspaikka irtoaisi. Samalla se antoi toivoa siitä, että maanpäällinen tuska on vain hetkellistä ja ohimenevää, jonka jälkeen kaikki olisi paremmin.

Nykyaikana jonkinasteiseksi kuolemisen taidoksi voisi nähdä japanilaisen From Softwaren Demon’s Souls -toimintaroolipelin ja sen jatko-osan Dark Soulsin. Kun pelin mainoslause on ”Prepare to die”, voi arvella että kuolemisesta on tehty vähintään samanlaista taidetta kuin sen masokistisen vaikeaksi kehutussa edeltäjässäkin. Ja kyllä, kuoleminen ei koskaan ole ollut näin kaunista.

Dark Souls on sukua Demon’s Soulsissa vain henkisesti. Se on edelleen kolmannen persoonan roolipeli, pelimekaniikan keskipisteenä ovat sielut ja pelaaminen perustuu yrityksen ja erehdyksen mekaniikkaan.

Dark Soulsin esittelemä Lordranin kuningaskunta ei kuitenkaan ole mitään sukua Demon’s Soulsin maailmalle. Pelaajan matka epäkuolleen Hollowing-kirouksen piinaamassa Lordranissa alkaa vankilasta, josta pakenemisen jälkeen pitäisi Lordranin harvojen henkiinjääneiden antamien vihjeiden avulla selvittää, mitä ihmettä seuraavaksi oikein tulisikaan tehdä.

Kuten Demon’s Souls, myös Dark Souls on varsin epälineaarinen ja antaa pelaajille lukuisia haastavuudeltaan vaihtelevia etenemispolkuja. Etenkin alussa pelaajalla ei ole juuri mitään hajua siitä mitä pitäisi tehdä, ja pelin tarinasta alkaa saada jonkin tason selkoa vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa.

Toisin kuin eri maailmoihin jaettu Demon’s Soulsin maailma, on Dark Soulsin maailma suurempi mutta myös täysin yhtenäinen. Lataustaukoja ei ole kuin peliä ladatessa tai kuollessa, ja muuten pelaaja saakin nauttia täysin lataustauottomasta pelaamisesta.

Nauttiminen on kuitenkin suhteellista, sillä Dark Souls on varsinkin alussa suorastaan hävyttömän vaikea. Jo Demon’s Soulsin myyntivalttina oli sen murhaavan brutaali vaikeustaso, mutta Dark Souls vie tämän vaihteen täysin uusille urille.

Tärkein syy tähän on varsinaisen turvallisen keskuspaikan puuttuminen. Eri paikoista pelastetut NPC:t kyllä kaikki etsiytyvät pelin alkuvaiheessa paljastuvalle alueella, joka tietyssä mielessä toimii seikkailun keskuspaikkana. Mitään varsinaista teleportaatiokykyä pelaajilla ei kuitenkaan ensimmäisen noin neljänkymmenen pelitunnin aikana ole, vaan siihen asti on turvauduttava pelialueen eri kolkista löytyviin oikopolkuihin.

Varsinaisen Nexuksen sijasta pelin suvantopaikkoina toimivat ympäri pelialuetta sijoitetut pyhät nuotiot. Nämä nuotiot toimivat sekä lepäyspisteinä että paikkoina joissa kallisarvoisilla sieluilla voi esimerkiksi nostaa pelihahmon kokemustasoa. Nuotion ääressä lepääminen kuitenkin herättää myös kaikki ei-pomoviholliset henkiin, mikä tilanteesta riippuen on joko elämää vaikeuttava tekijä tai esimerkiksi farmaamisen kannalta äärimmäisen tärkeää.

Tärkeintä on ettei elämässä tee lainkaan virheitä

Jussi Pattitussin ja Kikka Korean legendaarinen lause ei voisi olla paljon osuvampi Dark Soulsissa. Nykyajan vesitettyjen vaikeustasojen peleihin verrattuna Souls-sarjan pelit tarjoilevat kuta kuinkin NES-aikoihin verrattavissa olevaa vaikeustasoa.

Henki on jatkuvasti höllässä joko tappavien äkkipudotusten, ansojen tai monien muiden vaarojen vuoksi. Entisestään heikennetty haarniskojen teho aiheuttaa sen että paras puolustautumiskeino on yksinkertaisesti olla saamatta osumia, ja huolimattomasti tunaroiva korkeankin tason pelaaja voi joutua todellisiin ongelmiin matalan tason vihollisten kanssa. Taistelut päättyvät monessa tilanteessa pariin kolmeen lyöntiin, oli osuman vastaanottajana sitten pelaaja tai vihollinen.

Koska henki on jatkuvasti höllässä, kuolemiseen myös tottuu. Pelin yhteisenä valuuttana ja kokemuspisteinä toimivat sielut ovat pelaajan mukana joko kuolemaan tai käyttöön asti. Hengenlähdön koittaessa on tasan yksi mahdollisuus yrittää pelastaa kuolinpaikan läheltä löytyvästä sielujäljestä kallisarvoiset sielut, ja mikäli pelastusreissulla viikatemies iskee uudelleen, ovat maahan jääneet sielut mennyttä iäksi. Nykyajan halinallepeleihin tottuneena ja pitkän Demon’s Souls-tauon ruostuttamana ensimmäisten viiden Dark Souls -tuntini aikana ei todennäköisesti mennyt yli viittä minuuttia ilman kirosanaa, mutta jotain pelin tehokkaasta asennekasvatuksesta kertonee se, että muutaman päivän päästä edes puolentoista tunnin etenemisen menettäminen ei päästänyt ärräpäitä ulos.

Kuolemiseen kuitenkin oppii suhtautumaan aivan uudella tavalla. Vaikka peli on armoton, se ei ole missään välissä epäreilu. Vihollisia sitovat täysin samat säännöt kuin pelaajaakin, joten mekaniikan ja eri vihollisten taistelutaktiikat omaksumalla ja tarkkasilmäisyydellä selviää hyvin pitkälle. Erehdykseen ja oppimiseen perustava mekaniikka tarkoittaa nimenomaan sitä että niitä erehdyksiä myös tapahtuu, vaikka niitä niin kovasti haluaakin välttää.

Inhimillisyys, tuo siunaus ja taakka

Dark Souls hylkää Demon’s Soulsin sielu- ja ihmistilat ja tuo sen sijaan peliin uuden ominaisuuden, ihmisyyden. Ihmisyyspisteitä kertyy tiettyjen hieman epämääräisestä täyttyvien ehtojen mukaisesti sekä harvoin vihollisilta putoavia ja myöhemmin myös eräältä kauppiaalta ostettavia esineitä käyttämällä.

Ihmistilaan pääsee nuotiolla Humanity-pistettä tarjoamalla, jolloin avautuvat tilan edut ja heikkoudet. Etuja ovat yksittäisen nuotin liekkien tehostaminen, jonka myötä pelaaja voi nuotiolla levätessään ottaa kantoonsa enemmän parantavia Estus-pulloja. Estus-pullot ovat taikuuden ohella käytännössä ainoa parannuskeino, jolloin niiden määrä rajaa tutkimista nuotiolla lepäämisten välillä kun parannusesineitä ei voi enää kantaa selkä väärällään.

Ihmistilassa oleminen on myös edellytys suurimmalle osalle pelin moninpelisisällöstä. Kuolleessa tilassa moninpeliominaisuudet rajautuvat muiden kirjoittamien tekstien lukemiseen, jonka lisäksi pelaaja voi jättää kutsumerkkinsä maahan, jolloin ihmistilassa oleva pelaaja voi kutsua tämän haamuna omaan maailmaansa.

Muiden pelaajien kutsuminen ihmistilassa on selkeä etu, mutta samalla aukeaa ovi myös kutsumattomille vieraille. Pelin useat eri ryhmittyvät tarjoavat palkintoja muiden pelaajien tappajille, ja ihmisyyden iloista nauttivat joutuvatkin sietämään tunkeutujien hyökkäyksiä. Peli kuitenkin tasapainottaa sekä liittolaiset että viholliset niin, että keskenään tekemisissä olevat pelaajat ovat aina suurin piirtein samalla kokemustasolta.

Pääsääntöisesti moninpelin toimivuus ei juuri eroa Demon’s Soulsin vastaavasta, tosin osa pelin yhdeksästä eri järjestöstä on selkeästi keskittynyt moninpeliin, tarjoten palkintoja tietyllä tavalla pelaaville. Warriors of Sunlight esimerkiksi kannustaa auttamaan muita pelaajia, kun taas Blade of Darkmoonin salamurhaajat jahtaavat muiden pelaajien raportoimia luvattomia hyökkääjiä. Koko systeemi on pääosin vapaaehtoinen mutta tarjoaa siitä kiinnostuneille toinen toistaan mielenkiintoisempia tapoja auttaa tai kiusata kanssapelaajiaan.

Ei armoa heikoille

Nykyajan pelien joukossa From Softwaren pelit ovat julman raikas tuulahdus ajalta, jolloin kuolemalla oli peleissä vielä oikeasti merkitystä ja jolloin pelin sielunmaailmaan täytyi oikeasti päästä sisään. Dark Souls on vielä enemmän tätä kuin Demon’s Souls. Se on vaikeampi, mielenkiintoisempi mutta oleellisilta osilta selkeämpi ja paremmin toimiva kuin edeltäjänsä.

Esimerkiksi aseiden ja haarniskojen päivitysjärjestelmä on yksinkertaistettu erilaisten Titanite-metallien keräämiseksi, ja taikuus on rajattu tiettyihin lepäämisen yhteydessä täyttyviin latauksiin. Taikureilla Estus-pullojen määrän lisäksi tutkimista rajoittaa siten myös tämä.

Dark Souls vaatii pelaajaltaan sekä henkistä että ajallista panostusta, mutta vastapainona sen haasteiden selvittämisestä saatavat onnistumisen elämykset ovat kuta kuinkin parasta mitä pelimaailma tämän vuoden puolella tarjoillut.

Kaiken tämän kruunaa audiovisuaalinen toteutus. Pomohirviöt ovat toinen toistaan vaikuttavampia, jylhien korkeuserojen hallitsemat maisemat huikaisevan kauniita ja esimerkiksi kaukaisuuksista kuuluvat vihollisten äänet saavat kylmät väreet selkäpiille.

Voisi helposti kuvitella, että Dark Souls ei ole kaikkien peli. Toisaalta sen armottomuus toimii molempiin suuntiin. From Software antaa pelaajille lukuisia keinoja kääntää Lordranin kuolemanvaarallinen maailma vihollisia vastaan tilanteissa, joissa perinteiset voimasuhteet antaisivat osviittaa täysin vastakkaisesta loppusuhteesta. Mutta kuten kaikki Dark Soulsin maailmassa, tämä voi toimia myös pelaajaa itseään vastaan. Ja usein toimiikin.

Koko konsepti on niin uskomattoman hieno, etten todennäköisesti voi paasata siitä liikaa. Jos nykypelit ovat mielestäsi liian helppoja, huonoja tai eivät tarjoa tarpeeksi onnistumisen elämyksiä, on Dark Souls ehdottoman hyvä valinta. Mikäli taas luulet että menetät hermosi tai mielenterveytesi luotijunan lailla päälle puskevien äkkikuolemien alla, ei sekään ole este olla hankkimatta Dark Soulsia. Päinvastoin, se on mitä erinomaisin mahdollisuus todistaa itsellesi että olet väärässä.

Olit sitten kummasta ryhmästä vaan tai siltä väliltä, valmistaudu kuolemaan. Usein.

Lisää aiheesta

Demon’s Souls (PS3)

Demon’s Souls on peli, jolla on Maine. Kyllä, isolla M-kirjaimella. Nettipuheiden perusteella tämä jenkkejä ja japanilaisia jo vuoden viihdyttänyt roolipeli on todellinen luunmurskaaja ja armoton paskainen. Peli, joka on niin vaikea, että saatat itsekin päättää päiväsi!

Pakkohan tätä oli testata, varsinkin kun kävi niin autuaasti, että joku – kenties vahingossa – julkaisi kulttipelistä oikein komean Collector’s Editionin Euroopassa, jossa yleensä jäämme paitsi kaikesta kivasta. No, miten kävi? Kirjoitanko tätä arvostelua syöksyessäni ikkunasta Demon’s Soulsin murtamana?