Dark Void (PC, PS3, Xbox 360)
Otetaan peli, josta löytyy muun muassa seuraavaa: rakettirepulla lentävä, urhoollinen sankari. Taistelurobotteja. Muinainen ulottuvuuksientakainen pahuus, joka tukee alkavassa toisessa maailmansodassa natseja. Heitetään vielä mukaan vähän historiallisia hahmoja ja annos ilmataistelua. Kysyn teiltä: millä ihmeellä tämä peli ryssittiin?
Ruuhkaisan alkuvuoden pelitarjouden korkkaava Capcomin Dark Void on peli, jota on hierottu ja viilattu jo vuosien ajan ilman näkyvää tulosta. Peliä esiteltiin aikanaan innokkaasti toimittajille, joihin sen reipas lentely tekikin samanlaisen vaikutuksen kuin äskettäin ilmestynyt demo pelaajiin: tämähän vaikuttaa hauskalta! Paljon muuta pelistä ei juuri nähty pitkiin aikoihin ja nyt tiedän syynkin: jos hauska lentely jätetään pois kirjoista, paljon muuta hauskaa pelistä ei löydykään. Ja se on harmi se.
Ainekset ovat nimittäin kunnossa. Toisen maailmansodan aattona sankarimme pyörittää ilmarahtifirmaa, joka erikoistuu vaarallisiin tehtäviin. Tällä kertaa kyseessä olisi helppo keikka: kuljeta kuriiri ja tämän kevyt lasti määränpäähän. Matkassa on kuitenkin pari muttaa, sillä kuriiri on sankarimme vanha heila ja määränpää sijaitsee Bermudan kolmion toisella puolella.
Ennen kuin ehdimme silmiämme räpytellä, outo UFO-havainto siivittää sankarimme koneineen ja tyttöystävineen pimeään ulottuvuuteen, jossa vuosien varrella kolmioon kadonneet ihmiset taistelevat muinaista pahuutta vastaan. Pimeässä vyöhykkeessä jumissa oleva Nikola Tesla lahjoittaa sankarillemme kokeellisen rakettirepun, jolla hän voi lentää kuin Rocketeer konsanaan. Kyllä näistä asetelmista kelpaa natsimuukalaisten päivää pilata! Tai niin sitä kuvittelisi.
Haluan lentää!
Jo nopea pelailu paljastaa sen, miksi Capcom on peliä esitellessään keskittynyt näyttämään juuri lento-osuuksia. Ne ovat hauskoja. Ideana on, että pelaaja voi halutessaan tuikata rakettireppuunsa liekin ja leijua taistelukentän yläpuolella räiskimässä suojassa kykkiviä robotteja tai vaikka sujahtaa suojaan ylempään kerrokseen. Myös vihollisilla on usein omat rakettireppunsa, mikä tuo peliin mukavaa kolmiuloitteisuutta.
Se todellinen täky on kuitenkin mahdollisuus hypätä leijumisesta suoraan lentoon. Pari napin painallusta ja sankarimme viilettää pimeän vyöhykkeen taivaalla vapaana kuin taivaan lintu. Jotkut pelin tehtävistä keskittyvät suoraan ilmailun ympärille, jolloin tarjolla on ilmataistelua muukalaisaluksia vastaan, tai vaikka lentelyä tukikohdasta toiseen.
Ilmataistelu on näyttävää, nopeatempoista ja toimivaa. Perusräiskinnän ohella pelaaja voi hypätä alueelta löytyviin tykkitorneihin tai vaikka kaapata pienen minipelin jälkeen UFOn suoraan ilmasta ja kääntää näin muukalaisten aseet heitä itseään vastaan.
Ongelma piileekin siinä, että tätä hauskaa lentelyä on pelissä paljon vähemmän kuin ennakkohypen perusteella olisi voinut odottaa. Jos joutuisin arpomaan hihastani pöytään numeroita, voisin todeta että ehkä noin 40% peliajasta kuluu kentissä, joissa lentämisellä on muitakin seurauksia kuin välitön kuolema seinään törmäyksen takia.
Loput ajasta kuluvat perustason 3rd person –räiskintäpelissä, joka kärsii selvästi siitä, että pelimoottori on suunniteltu skaalautumaan suuriin lentokohtauksiin. Tekstuurit ovat suttuisia, kontrollit ovat ylimalkaiset ja toiminnasta puuttuvat suuret yllätykset tai edes suuri toiminnan tuntu. Tylsät vihollisrobotit räiskivät pelaajaa tylsillä energiapyssyillään tämän vastatessa tuleen ja ihmetellessä, miksi kaikki aseet ovat niin tehottoman oloisia.
3rd person –toimintaa on yritetty piristää sillä, että kentistä löytyy niin sanottuja vertikaaliosuuksia. Joskus pelaaja pystyy joko hyppelemään ylös vaikka vuoren seinään pultattuja tasoja pitkin tai laskeutumaan niitä pitkin rotkoon. Tällöin kamera singahtaa osoittamaan pystysuunnassa ja painovoima tuo mukaan omaa väriään. On hauska heitellä kranaatteja vaikka vihollisten yläpuolelle ja toivoa, että ne putoavat oikeaan paikkaan lennättäen uhrinsa rotkon syvyyksiin.
Lento-osuuksien tavoin näitäkin kohtauksia on vain pelissä niin pahuksen vähän, vain muutama kumpaankin suuntaan. En voi kuin ihmetellä sitä, että pelin kaksi ainutlaatuista ominaisuutta ovat jääneet niin vähälle käytölle. Jos minä tekisin peliä näin ruuhkaisessa genressä ja lähtisin kilpailemaan Uncharted 2:n kaltaisia jättiläisiä vastaan, pelaisin ässäkorttejani pöytään niin, että lakkapinta sauhuaisi.
Sääennuste: puolipilvistä
Dark Voidin ongelmat eivät rajoitu pelattavuuteen. Pelin kehitystiimi on selvästi yrittänyt ammentaa inspiraatiota Uncharted 2:n, Indiana Jonesin ja muiden suurten seikkailutarinoiden aineksista. Sanailu on nokkelaa ja tiheää, yllättävät käänteet seuraavat toisiaan ja joka kulman takana odottaa uusi yllätys – tai niin pelin käsikirjoittaja varmasti toivoi.
Tosiasiassa peli jätti ainakin minut täysin kylmäksi myös tarinansa osalta. Huumori on kömpelöä, sanailu väkinäistä ja yllätyksetkin ovat enemmän valikoima kadonnut maailma –tarinoiden suurimmista kliseistä, joita pimeässä vyöhykkeessä riittää. Kadonnut intiaaniheimo ja heitä ahdistelevat käärmejumalat? Check. Pieni kapinallisten lauma, joka taistelee ylivertaista imperiumia vastaan? Tupla-check. Yllättävä historiallinen hahmo opastajan roolissa? Jep! Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Kliseissä ei sinänsä ole mitään väärää jos niitä käyttää nokkelasti, mutta Dark Voidin tapauksessa muodostuu tarina, jonka käänteet oli masentavan helppo arvata ennakkoon. Kun tarinasta vielä puuttuu muutenkin hohto, en ainakaan itse missään vaiheessa välittänyt tippaakaan pelin hahmojen kohtaloista, mikä latisti väistämättä peli-intoa.
Yllätyksetön tarina ja oman potentiaalinsa hukkaava pelattavuus saavat vielä seuraa innottomasta yleisilmeestä. Pimeä vyöhyke koostuu pääasiassa pölyisistä kanjoneista ja viholliset on pöllitty suoraan Star Wars: A Phantom Menace –elokuvan kauppaliitolta, sekä Terminator-elokuvista.
Tämä on suunnaton harmi, sillä kun Dark Void toimii, se toimii. Lentokohtauksia pelatessani huomasin usein nauttivani pelistä, mutta kohtaukset loppuivat aina turhan pian ja sitten edessä oli puolen tunnin seikkailu identtisissä muukalaistukikohtien käytävissä tai vaikka tympeä saattotehtävä, jossa saatettava idiootti juoksee kerran toisensa jälkeen avaruuskonekiväärin tulilinjalle.
Yhteisvaikutuksena muodostuu peli, joka herättää yhtä paljon suuria tunteita kuin haalea kesäkeitto. Peli ei missään vaiheessa suoranaisesti raivostuta tai ärsytä, mutta ei se myöskään riemastuttanut. Oikeastaan ainoa oikeasti tunteita herättävä osio pelistä on Battlestar Galacticasta tunnetun Bear McCrearyn säveltämä soundtrack, joka kuuluisi astetta viimeistellympään peliin. Vaikka Dark Void on hetkittäin kiva, markkinoilta löytyy vino pino parempiampi pelejä eurojen kohteeksi.
Tekijä: Airtight Games
Julkaisija: Capcom
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Tulossa: PC
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.darkvoidgame.com/
Miikka Lehtonen
Toinen mielipide (Xbox 360)
Capcomilla tunnutaan tietävän, mikä saa nörttipojan sydämen sykkimään. Natseja? Alieneita? Rakettireppuja? Kyllä, kyllä ja kyllä. Päähenkilömme on toisen maailmansodan aikainen rahtilentäjä, joka eksyy keskelle merkillistä soppaa. Kesken helpon tehtävän läpi Bermudan kolmion sankarimme huomaakin karun totuuden: missä ikinä hän onkaan, se ei ainakaan ole meidän pallomme.
Jos peruskauraa olevan juonen katsoo läpi sormien, huomaa Capcomilla kelpoja ideoita itse pelattavuuden suhteen. Peliä keskiössä on sankarimme rakettireppu, josta on moneksi. Pelin yksi mainostetuimpia ominaisuuksia on mahdollisuus rakettirepulla suoraan ilmaan missä kohtaa peliä vaan. Valitettavasti tämä on valetta, sillä suurempi osuus pelistä kuluu sisätiloissa.
Ulkotiloissa peli on kelpo viihdettä. Taisteluita voi lähestyä todella monella eri tapaa ja rakettirepulla lentäminen on pelin hauskimpia juttuja. Sen sijaan, että kykkisi kiven takan ampumassa vihulaisia, on paljon hauskempaa pistää rakettireppu selkään ja jyrätä vastustajat ilmasta. Usein tarjotaan myös mahdollisuus kaapata muukalaisten lentohärveleitä, jos silkka oman rakettirepun kuluttaminen tylsistyttää.
Lentämistä ja ulkosalla seikkailua on kuitenkin liian vähän. Iso osa pelistä vietetään harmaissa, suittuisissa käytävissä, jotka latistavat koko pelin. Käytäväosuudet eivät haittaisi, jos ne olisivat vähemmistössä. Mutta kun eivät ole.
Dark Void on niitä pelejä, jotka paperilla kuulostavat mielenkiintoisilta, mutta käytäntö on toista. Peli olisi vaatinut enemmän aikaa ja panostamista niihin pääjippoihin.
Eric Hartin
Lue myös
Army of Two: The 40th Day (PS3, Xbox 360)
