Daylight (PC, PS4)
Kehittäjä: Zombie Studios
Julkaisija: Atlus (PS4), Zombie Studios (PC)
Testattu: PC Windows 7, Intel Core i5-760, GeForce GTX 570, 8 Gt muistia
Laitteistovaatimukset: Windows 7 SP1, 2,3 GHz prosessori, 4 Gt muistia, DirectX 11 näytönohjain, 5 Gt levytilaa
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.playdaylight.com/
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Kauhu on vaikea asia. Jotta pelaaja pelästyisi, tarvitaan tiukkaa immersiota ja lujaa tarinankerrontaa. Parikin töppiä rytmityksessä tai suunnittelussa riittää pilaamaan koko operaation.
Tämä mielessä ei voi kuin ihmetellä, mitä Zombie Studiosilla on ollut mielessään, kun tekivät “satunnaisesti generoidun” kauhuseikkailun.
Daylight vaikutti ennakkoon todella kiintoisalta peliltä. Yksinäinen nainen hylätyssä sairaalassa vain kännykän valo apunaan. Mistä löytyy turvaa? Mitä kauhuja sairaala pitäisikään sisällään? Näitä kysymyksiä pohdin, kun tammikuussa pelin traileriin törmäsin ja siitä uutisen naputtelin. Lisäsin pelin myös henkisesti odotuslistalleni. Odotus oli tässä tapauksessa turhaa, sillä Daylight on täysi kalkkuna.
Kliseiden kirous
Tarina kertoo yksinäisestä naisesta, joka syystä tai toisesta herää varjojen ja pimeyden täyttämästä sairaalasta. Kurjuutta ja kauhua tuntuisi olevan kaikkialla, mutta uloskäyntiä ei. Niinpä ainoa tie on eteenpäin, kännykän valo tietä osoittaen. Miksi nainen on sairaalassa? Mitä siellä on tapahtunut? Kuka on kaiken takana? Osaan näistä kysymyksistä vastataan pelikertasi aikana, mutta ei tyydyttävästi.
Nyt on myös niin, että kun sanon Daylightin vastaavan vain osaan kysymyksistä, kyseessä ei ole huono tarinankerronta, ainakaan yksistään. Se proseduraalinen generaatio — eli siis pelin sisällön luominen satunnaisesti — kun koskee nimenomaan tarinaa.
Ideana olisi, että tarinaa kerrotaan pelimaailmaan jemmattujen kirjeiden, valokuvien ja uutisleikkeiden avulla. Näitä pitäisi joka kentästä löytää kuusi ennen kuin tie seuraavalle tasolle aukeaa. Mitä tarinaa ne kuusi sitten sisältävät? Se on tuurista kiinni. Tarjolla on kuitenkin kliseisintä kamaa miesmuistiin. Laittomia lääketieteellisiä kokeita, mystisiä itsemurhia, noitia, kummituksia ja lopulta jopa kirottu intiaanien hautausmaa. Pelin käsikirjoittanut Jessica Chobot tuntuu tarinaansa varten luodanneen kaikkia 80-luvun B-kauhuleffojen syvyyksiä ja tulos on odotetunkaltainen. Kun näin kliseistä tarinaa tarjoillaan satunnaisina siivuina, tulos ei tietenkään ole kovin kiehtova.
Kaikkein traagisinta on silti se, että peli on itsestään niin pirun ylpeä. Mistään B-leffojen meiningistä ei ole tietoakaan, kun ”yllättävät” käänteet (jotka pelaaja arvasi jo tuntia aiemmin) seuraavat toisiaan haudanvakavina. Taustalla mölisee välillä mystinen radioääni, joka haluaisi kovasti olla Daylightin Andrew Ryan (tuttu Bioshockista), mutta eipä näillä eväillä kovin pitkälle pötkitä.
Tarina ja sen kerronta ovat siis suoraan sanoen perseestä. Niinpä pelattavuuden olisi syytä paikata paljon, jotta Daylight välttäisi Ö-mapin. Ja sillä saralla ei myöskään ole kamalasti kivaa kerrottavaa.
Kertakäyttökamaa
Daylight todellakin väitti olevansa peli, joka on suunniteltu pelattavaksi ”uudelleen ja uudelleen”. Tuottajan sanat, eivät minun. Itse toteaisin, että kerta riittää useimmille. Jotkut tuskin jaksavat sitäkään.
Jos peli todellakin generoi jotain muutakin kuin tarinalappusten sisältöä proseduraalisesti, testiryhmällämme kävi harvinaisen hyvä — tai huono — säkä, sillä kesken jäänyt toinen läpipeluukerta tuntui prikulleen samalta kuin ensimmäinen. Pääasiassa tylsältä.
Daylight on sinänsä surkea kauhupeli, sillä sen kauhu on puhdasta illuusiota. Maailmassa kyllä rymisee ja paukkuu vähän väliä, mutta ilman mitään yhteyttä mihinkään. Nyt edessä kaatui vähän laatikoita, nyt taas verhot heiluvat yksin tuulessa. Välillä jostain kuuluu kirkumista, toisinaan taas muita irtonaisia ääniä. Ensimmäiset viisi minuuttia efekti toimii, kunnes pelaaja pelästyksen jälkeen ei säntääkään karkuun, vaan jää odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Arvaatteko, mitä? Ei mitään. Kaikki kauhuefektit ovat vain satunnaisia ja irrallaan mistään oikeista vaaroista.
Enkä haluaisi puhua vaaroista edes monikossa, sillä oikeasti niitä on vain yksi: välillä perään lähtevä kiiluvasilmäinen kummitus. Sekin on pahuksen tylsä tuttavuus, sillä sen kanssa puuhailu on täysin binääristä puuhaa. Jos pelaaja sytyttää soihdun, niin kummitus pakenee takaisin paskojen pelien helvettiin. Jos soihtua ei ole, kummitus tappaa kertalaakista. Ainakin jos on niin hölmö, että kääntyy katsomaan sitä päin. Jos kävelee rauhassa karkuun, mitään ei tapahdu.
Ja jos puhutaan ihan itse pelattavuudesta, sekin on puisevaa kamaa. On aivan uskomattoman turhauttavaa harhailla sokkeloisissa ja pimeissä kentissä etsimässä taustaan hukkuvia vihjelappusia. Useita kertoja olimme tilanteessa, jossa löysimme kyllä viisi kuudesta lapusta helposti, mutta jouduimme metsästämään sitä kuudetta kymmeniä minuutteja. Usein jopa niin, että kummituskin lakkasi spawnaamasta. Oli siinä tunnelmaa!
Kun Daylight vihdoin loppui noin neljän tunnin pelaamisen jälkeen — yhden läpipeluun olisi määrä kestää noin 2-3 tuntia — olimme aivan ällikällä lyötyjä. Siinäkö se oli?! Tämäkö oli se dramaattinen tarinan kaari, jonka vuoksi olimme kärsineet?! Oli oikeasti naurussa pitelemistä. Sekin oli tietenkin ihan kivaa, sillä muita tunteita peli ei sitten juuri herättänytkään, ellei sellaiseksi lasketa ärtymystä. Oikeasti: minä olen pelaamisen suurimpia paskahousuja, enkä uskalla pelata edes Silent Hilliä. Daylightissa säpsähdin ehkä kaksi kertaa.
Ja mainittakoon vielä sananen grafiikasta. En sanoisi, että Daylightin grafiikat ovat hienoja, mutta ainakin niitä on paljon. Ensimmäinen Unreal Engine 4 -peli ottaa kaiken irti moottorin filttereistä ja shadereista, mikä on aiheuttanut paljon hassuja sivuvaikutuksia. Ensinnäkin se tuntuu toimivan vain harvoilla ja valituilla, pyörii ihan pirun huonosti ja näyttää pyöriessään sekavalta ja rasittavalta. Peukkua siis tästä.
Niinpä käteen jää kiistatta ja vailla sen suurempia puolustuspuheenvuoroja aikamoinen kasa sitä itseään. Kehitystiimillä on selvästi ollut alkujaan hyvä idea peliään varten, mutta käytännön toteutus on aivan kamala. Tuloksena on peli, joka ei viihdytä, pelota tai kiinnosta, vaan korkeintaan ärsyttää. Ja se ei ole hyvä se.
Lue myös
The Walking Dead Season 2 Episode 3: In Harm’s Way (Mac, PC, PS3, Xbox 360)
Broforce-ennakko (Linux, Mac, PC)
FTL: Faster Than Light Advanced Edition (iOS, Linux, Mac, PC)
