Dead Rising 2 (PC, PS3, Xbox 360)
Tekijä: Blue Castle Games
Julkaisija: Capcom
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1-4 (Internet)
Pelin kotisivu: http://deadrising-2.com
Miikka Lehtonen
Ah, Dead Rising. Capcomin muutaman vuoden takainen zombi-mätkyttely vaikutti ennakkoon niin huikealta peliltä. Mies, ostoskeskus ja tuhansia zombeja. Mikä voisi mennä pieleen? No, esimerkiksi se, että pelissä oli tehty ämpärikaupalla niin outoja suunnitteluratkaisuja, että oksat pois.
Pelillä on silti vankkumaton ja mukavan kokoinen kulttiyleisö, joka on odotellut sen jatko-osaa kuin kuuta nousevaa. Se on vihdoin täällä ja vieläpä länsimaisen pelistudion tekemänä. Joko Dead Rising olisi peli, jota ihminenkin voi pelata?
Alkuperäisessä Dead Risingissa tehtiin todellakin melkoisen outoja peliratkaisuja. Se oli vaikeustasoltaan armoton, pitkälti sen takia, että pelissä oli vain yksi talletuspaikka ja äärimmäisen tiukat aikarajat. Voi sitä riemua, kun huomasit yllättäen, että olit tallettanut pelisi kaksi minuuttia liian myöhään, etkä enää voinut ehtiä tekemään seuraavaa juonitehtävää.
Sitten aloitettiin alusta, sillä ideana oli, että pelaajan kokemustasot ja muut herkut kestivät kuolemankin yli ja nappisuoritusta varten peliä piti aloittaa uudelleen ja uudelleen. Muitakin outouksia löytyi, mutta tämä yksistään riitti tappamaan monen peli-ilon.
Dead Rising 2:n teemana on, että mitään pelin ongelmista ei suoranaisesti ole korjattu, mutta niitä on paikkailtu sen verran, että peliä kehtaa jo kutsua pelikelpoiseksi – joskin se tekee yhä itsestään hetkittäin tuskallisen vaikean rakastettavan.
Kolme vuotta myöhemmin…
Alkuperäisen pelin tapahtumista on kulunut kolme vuotta ja zombit ovat arkipäivää. Ne, joita ei ole tuhottu maaseudulta vaeltelemasta, on vangittu viihdekeskuksiin, joissa urheat atleetit pistävät niitä päreiksi koko kansan rakastamassa Terror is Reality –TV-ohjelmassa.
Tähän ohjelmaan osallistuu myös Chuck Greene, joka kaipaa suuria potteja pystyäkseen ostelemaan tyttärelleen Zombrex-lääkettä. Tällä ihmevoiteella voi estää zombin pureman kohtalokkaat seuraukset, mutta vain 24 tuntia kerrallaan.
Greene voittaakin osakilpailunsa, mutta sitten iskee katastrofi: tuntematon ja Greeneksi naamioitunut pommimies räjäyttää stadionin alla sijaitsevan zombivaraston oven ja vapauttaa tuhannet kalmot kovasti Las Vegasia muistuttavaan kaupunkiin. Eihän siinä ehdi kissaa sanoa, ennen kuin koko kaupunki on täynnä kauhua, kuolemaa ja käveleviä korpseja.
Katastrofin jälkeen Greenellä riittää tekemistä: tytär täytyisi pitää hengissä yllättäen huippu-kysytyksi muuttuneen Zombrexin avulla, selviytyjiä pitäisi pelastaa kaupungin turvapaikkaan ja siinä sivussa pitäisi vielä todistaa syyttömyytensä, ennen kuin armeija saapuu hätiin kolmen pelipäivän jälkeen ja pistää miehen Guantanamo Bayhyn terroristina.
Saa suorittaa.
Jotain uutta, jotain vanhaa
Ensivaikutelmat ovat niin kovin tutut, sillä Dead Rising 2 on selvästi veistetty samasta puusta kuin alkuperäinen peli. Chuck Greene juoksentelee pitkin ostaria – joka on tällä kertaa casino-väritteinen – murjomassa zombeja, etsimässä selviytyjiä ja suorittamassa tehtäviä, jotka alkavat tiettyyn aikaan, oli mies paikalla tai ei.
Heti alkuun ilouutiset: talletuspaikkoja on nyt kolme! Taidokkaasti talletuksiaan kierrättämällä voi hyvin koittaa ehkäistä ykköspelin suurimpia aikaongelmia, joskaan minulla aika ei silti riittänyt ensimmäisellä läpipeluulla kaikkeen. Mutta toisaalta ei ole tarkoituskaan: ideana on yhä grindata kokemustasoja, jolloin Chuck tulee tehokkaammaksi tappajaksi ja sitten suorittaa ennen liian tiukkoja tehtäviä.
Jos et siis ole varautunut siihen, että saat tahkota pelin ensimmäiset tunnit läpi useampaan kertaan, etsi viihteesi muualta. Pelin puolustukseksi on tosin todettava, että kun Chuck ottaa hieman leveliä ja pelaaja skippailee innokkaasti videoita, ne alun toisinnot menevät ohi mukavan nopeasti ja entiseen pelitilanteeseensa pääsee käsiksi riittävän ripeästi.
Kokemustasot tuovat mukanaan myös sen toisen merkittävän uudistuksen, sillä näppäränä mekaanikkona Chuck osaa yhdistellä löytämistään aseista mitä ihmeellisempiä kombinaatioita. Miten ihmeellisiä? Miltä kuulostaisi taskulampun ja jalokivien avulla tehty valomiekka? Tai rullatuoli, johon pultataan kiinni konekivääreitä? Tai mela, jonka molemmissa päissä on moottorisaha? Tai porakoneiden täyttämä ämpäri, joka painetaan zombin päähän?
Asekombinaatioita on huikea määrä ja ne voi joko keksiä itse tai oppia pelin aikana löytämistään kombo-korteista. Mikäli kombinaation keksii (tai ”keksii” GameFAQSin avulla) itse, se toimii vain puolella teholla, eikä anna niitä mehukkaita bonus-kokemuspisteitään.
Aseet ovat paperilla huikea idea, mutta niihin liittyy pari ongelmaa. Monet aseiden osat ovat huippuharvinaisia ja koska pelissä ei ole mitään varastokaappeja tai muita säilytyspaikkoja, pelaaja joutuu kuskaamaan osia mukanaan hyvin rajoitetun kokoisessa repussaan. Näin kaiken vähänkään mojovamman tekeminen vaatii keskitettyä ponnistusta ja aikaa, mitä ei ole koskaan liikaa.
Aseet myös hajoavat entiseen, tutun ripeään tahtiin. Laskee kummasti motivaatiota metsästää melan päihin moottorisahoja, kun ase on päreinä parin minuutin käytön jälkeen – ja lopulta se alun rautanauloilla varustettu pesismaila, jonka voi kasata jokaisessa rakennushuoneessa, tappaa zombeja ihan yhtä hyvin.
Ainakin itse huomasinkin nopeasti, että kannoin mukanani paria perustason bonusasetta ja ehkä tärppiosia pariin kivaan leluun, joita yritin sitten kasailla tilanteen salliessa. Toisaalta joskus on vain hauska unohtaa velvollisuudet ja pistää zombeja kumoon valomiekalla tai konekiväärein aseistetulla pehmonallella.
Myös moninpelaajille
Täytenä uutuutena Dead Rising 2 sisältää myös moninpelin, joka koostuu erilaisista zombi-aiheisista minipeleistä. Heitä läskein zombi vaa’alle, aja zombien yli moottorisahoin varustellulla moottoripyörällä, työnnä sähkötettyä hamsteripalloa zombien yli ja niin edelleen.
Moninpeli on ihan lystiä puuhaa, mutta kärsii hieman yllättäen peri-japanilaisesta toteutuksesta. Yllättäen sen takia, että peli on kehitetty Kanadassa. No, ehkä Capcomin pelimoottori ei kykene tämän parempaan. Voit unohtaa pelin aikana mukaan liittymiset ja muut modernit kotkotukset: peliryhmä kasataan ennakkoon yllättävän hitaasti ja tuskallisesti.
Pelaaminen on hauskaa, mutta ongelmallista. Dead Rising 2 ei osaa esimerkiksi siirtää hostia, mikäli alkuperäinen päättää lopettaa kesken kaiken. Näin tapahtuu myös todella usein, sillä yllättävän moni ei jaksa pelata erää loppuun, jos ei ole voittamassa.
Tämä siitäkin huolimatta, että moninpeliä pelaamalla saa tienattua käteistä, jota kanavoidaan takaisin yksinpelin Chuckille. Niin monen muun pelin tavoin Dead Rising 2:n moninpelikin on lopulta vain kiva läiskätakakannen ominaisuuslistassa. Tuskin tätä kukaan jaksaa kovin kauaa, joten olisivat vain käyttäneet tämänkin ajan yksinpelin hiomiseen.
Pelasta koko maailma
Dead Rising 2:n maailma on täynnä tekemistä. Ympäriinsä juoksentelun ohella Chuckin pitäisi tehdä reipas määrä erilaisia tehtäviä, joista osa liittyy pelin juoneen ja osa on puhtaita sivukeikkoja. Suurin osa sivutehtävistä on mallia ”juokse paikkaan X tutkimaan huhuja oudosta selviytyjästä”. Paikalle päästyään pelaaja joko saattaa selviytyjän takaisin turvaan – yleensä tehtyään tälle ensin pienen sivukeikan – tai huomaa, että selviytyjä onkin psykopaatti.
Tällöin on edessä pomotaistelu vaikkapa kirveitä heittelevää pizzakokkia, moottorisahoilla varustetulla fillarilla suhaavaa riemuidioottia tai jotain muuta mielenkiintoista tuttavuutta vastaan. Pomotaistelut ovat pelin surkein osa-alue, sillä pomot kestävät tajuttomasti vahinkoa, lyövät pelaajaa kovaa ja vaativat aina jonkun pelimekaniikkaa rikkovan huijauksen keksimistä.
Kuten arvata saattaa, itse skippasin suurimman osan pomoista, ja koska pelaaja ei voi ikinä tietää ennakkoon, onko joku tehtävää tarjoava sivuhenkilö pomo vai ei, skippasin myös suuren osan näistä sivutehtävistä. Elämä on liian lyhyt ja verenpaineeni liian korkea moiseen. Tosin se on pelin kunniaksi sanottu, että kun selviytyjän saa saatettavakseen, he ovat paljon selviytymiskykyisempiä kuin ennen, eikä saatettavia tarvitse enää paimentaa kuin pikkulapsia.
Pelistä saa tähän asti ehkä turhan negatiivisen kuvan, sillä Dead Rising 2 on mukava peli – välillä. Ykkösosan tavoin se sisältää paljon hyviä ideoita ja hauskaa pelattavuutta, joista on kuitenkin tehty turhan vaikeasti lähestyttäviä tai turhan ison ärsykepinon alle kätkettyjä.
Itse huomasin, että Dead Rising 2 –nautintoni kohosi eksponentiaalisesti, kun tunnustin itselleni, että en voi tehdä kaikkea, pelastaa kaikkia tai edes yrittää sitä. Keskityin oleelliseen ja annoin zombien kuolla. Hip hei, yllättäen peli olikin mukavaa viihdettä!
Tämä taas kuulostaa kovasti alkuperäiseltä Dead Risingilta, joka oli kyllä mukava ja kiehtova pelikokemus, kunhan pelaaja osasi ensin akrobatisoida aivonsa oikeaan asentoon. Monilta se ei onnistu lainkaan ja he tulevat varmasti vihaamaan Dead Rising 2:ta.
Itse kuulun siihen porukkaan, joka tykkää pelistä, mutta en tekisi työtäni peliarvostelijana, ellen kertoisi asioita niin kuin ne ovat: Dead Rising 2:ssa on ongelmia. Ihan todellisia. Pelistä voi nauttia niistä huolimatta, mutta itse toteaisin ehkä, että kannattaa ensin ostaa Dead Rising 2: Case Zero. Se antaa hyvän kuvan siitä, millainen peli Dead Rising 2 on ja tarjoaa myös mukavia bonuksia emopelin pariin siirtyville.
Testatkaa ja arvioikaa hymynne pelisession jälkeen: jos se on leveä, myös Dead Rising 2 kannattaa hankkia, sillä ei se siitä tule mihinkään hyytymään.
Toinen mielipide
Ensinäkemältä tätä ei välttämättä uskoisi, mutta Dead Rising 2 ei edes kerro elävistä kuolleista. Zombit ovat osa ympäristöä, pelaajan eteen heitettäviä esteitä siinä missä kivet ja kannot rallipelissäkin, eivät sen enempää. Tarinan keskiöön nousevat katastrofin keskelle joutuneet ihmiset ja heidän toimintansa epätoivoisessa tilanteessa.
Nokkelampi hoksaa jo, että samaan asiaan perustuu myös kaikkien vähänkään onnistuneempien zombielokuvien menestys. Kävelevä ruumis ei jaksa kiinnostaa kovin pitkään, kriisitilanteista kumpuavista reaktioista riittää tarinaa sen sijaan lähes loputtomiin.
Dead Rising 2 ottaa aiheeseen humoristisen lähestymistavan. Peli on pullollaan mitä omituisimpia hahmoja. Jo pelastettavissa löytyy jos jonkinlaista tallaajaa puhumattakaan psykopaateista, ihmisistä, jotka katastrofi on tyrkännyt lopullisesti yli laidan traagisin seurauksin.
Psykot nousevat oleellisimpaan asemaan myös pelillisesti, eikä lopputulos aina vakuuta. Tuhottomasti rankaisua kestävät pikkupomot tarjoavat toki pelillisiä haasteita, mutta vain siihen saakka, kunnes pelaaja keksii hyödyntää tiettyjä ylivoimaisen vahvoja apuvälineitä. Sen jälkeen pahimmaksi haasteeksi nouseekin aika.
Kiire on yksi pelin valteista. Vaikeat valinnat ja suunnittelu luovat jännitystä. Kenet ehdin pelastaa, mitä kautta kuljen, jotta kellossa riittää sekunteja? Tallennuspaikkoja saisi vain olla rutkasti enemmän. Jos onnistuminen on kiinni tietyn reitin noudattamisesta eikä vessaan ehdi poikkeamaan matkan varrella, syö se miestä, kun viimeinen etappi paljastuukin hengen hetkessä riistäväksi psykopaatiksi. Reilua olisi tarjota edes mahdollisuus tallentamiseen ennen haastavampia matseja, jottei jokaista uusintayritystä varten tarvitsisi teurastaa tietään tuhatpäisen zombilauman lävitse.
Se toinen valtti on vapaus kokeilemiseen. Kymmenet erilaiset aseyhdistelmät, asusteet ja minipelit kutsuvat tutkimaan Fortune Cityä. Löydettävää riittäisi, mutta minkäs teet, kun kiire vie jo juoksujalkaa kohti seuraavaa etappia. Pelin vahvuusalueet ovat räikeässä ristiriidassa keskenään. Minkäs teet, kokemus ei olisi ennallaan, jos jompi kumpi poistettaisiin, mutta tällaisenaan ristiriita harmittaa. Kyse on kuin kahdesta erillisestä pelistä samoissa kehyksissä. Voit joko voittaa tai pitää hauskaa, mutta molemmat eivät onnistu samalla kierroksella.
Tästä huolimatta pelissä on potkua. Uudelleenpeluuarvo ei synny puolivillaisesta ja yhteysongelmaisesta moninpelistä vaan nimenomaan mahdollisuudesta palata Fortune Cityyn yhä uudestaan kylvämään tuhoa mitä erikoisimmilla tavoilla. Dead Rising 2 on usein oman itsensä pahin vihollinen, mutta sopivalla asenteella sen parissa viihtyy koko rahan edestä.
Juho Anttila
Kolmas mielipide (Xbox 360)
Ihminenhän on julma olento, joten zombiruton jo viiden vuoden ajan riivaamassa maailmassa olentoparoilta on riistetty loputkin ihmisoikeudet ja otukset on valjastettu viihteen palvelukseen. Sitten jokin menee vikaan ja elävien kuolleiden laumat täyttävät Las Vegas -henkisen uhkapelimekan, Fortune Cityn. Siellä keskellä on myös Chuck Greene. Entinen urheilijasankari, oivallinen syntipukki.
Ja kello tikittää. Kolme vuorokautta. Kaksi vuorokautta…
Kolmen vuorokauden mittaiseen zombien invaasioon ehtii mahtua monta tarinaa. Sinä ehdit nähdä niistä vain muutaman. Mitä, se on sattumaa. Minne tiesi vie? Mihin ehdit aikaasi käyttää? Keihin haluat sitä ylipäätään käyttää? Dead Rising 2 on täynnä tarinoita.
Edellispelin tapaan tarinoiden monipuolisuus tuo teokseen uudelleenpelattavuutta. Vaikka tarinan runko onkin tällä kertaa suoraviivaisempi ja selkeämpi, on ympäröivä maailma yhä avoin ja oivallinen areena mellastukselle. Päätarinassakin on silti kaksi rinnakkaista jatkumoa. Toisaalta pelaaja sidotaan tiukoin sitein zombinpuremaan tyttäreen Kateyhin, jolle Frank… Chuckin täytyy hankkia Zombrex-nimistä vastalääkettä, jotta tytär ei zombahda peruuttamattomasti. Ja siinä samalla Chuckilla on kolme vuorokautta selvittää mitä Fortune Cityssä oikein tapahtuu – ja kuka on kaatanut zombikatastrofin syyt hänen niskoilleen?
Vaikka Dead Rising 2 onkin sinänsä vakava peli vakavasta aiheesta, pienen ihmisjoukon ja yksittäisten henkilöiden selviämisestä katastrofin keskellä ja ihmisten kohtaloista piittaamattomista salaliitoista, on pelillä toinenkin puolensa.
Se on näet myös järjettömän hauska ja monipuolinen. Ja visuaalisesti suorastaan antelias. Tekijöiden väittämän mukaan zombeja mahtuu ruudulle jopa tuhansia yhtaikaa. Käytännössäkin laahustelijoita kohtaa usein satoja yhtaikaa. Ja kun näitä pääsee mättämään mitä mielikuvituksellisimmilla aseilla, niin johan riittää riemua. Väliin pelaaminen onkin kuin verta ja irtoraajoja pursuavaa punahurmetta, jossa hihkuu ja hyppii innosta keksiessään uusia tappotapoja. Hahaa! Pöydälle kiivenneeltä zombilta pystyi katkaisemaan jalan! Se putosi lattialle! Sainpas tuolta zombilta molemmat kädet poikki!
Dead Rising 2 onkin edeltäjänsä tapaan erikoinen ristisiitos. Siinä on piilotettu vakava ja väliin vähän hätkähdyttävä tarina hillittömän väkivaltaisen toimintakomedian kulisseihin, kaiken lisäksi onnistuneesti. Valtavat hitaasti löntystävät zombilaumat ovat uhka, jonka voi halutessaan useimmiten ohittaa, mutta joka samalla painostaa jatkuvasti. Tee virhe, se kostautuu. Ja kun välillä haluaa irrotella oikein kunnolla, niin voi sitä murhatappohomman määrää. Ja röhönauruja, kun pelaaja löytää erilaisten esineiden kombokortteja ja tekee hulluja, ääliömäisiä, näyttäviä, täysin tehottomia tai äärimmäisen übereitä tappovälineitä. Jessus, että meikä tykkää.
Dead Rising 2 on haastava teos, niin pelinä kuin elämyksenä. Harvasta pelistä nauttii yhtä innokkaasti nauraen ja harva peli saa kokijansa näin raivoihinsa. Dead Risingin tapaan tämäkin on peli, josta on välillä nautittava väkisin. Ja välillä pidettävä kunnolla taukoa, hengitettävä syvään, mietittävä Buddhan oppeja ja joogalennettävä kauppaan hakemaan lohtusuklaata.
Sillä voi helvetti, että osaa olla peli rasittava. Ohjauksessa, kameran käytössä ja taisteluissa on väliin pikku pulmia, mutta harvemmin mitään pelaamisen täysin pilaavaa. Pelitilanteen tallentamisen vaikeus on tahallinen suunnittelupäätös, jonka muistamisesta tulee pian mantra. Pelin kun voi tallentaa vain kentiltä löytyvissä pisuaareissa, joita ei ole todellakaan kovin tiheässä eikä aina edes kulkureittien varrella. Kun vahinkokuoleman jälkeen huomaa unohtaneensa tallentelun, niin kyllä tallentelun oppii muistamaan väkisinkin.
Mutta välillä Chuck joutuu pomotaistelujen kaltaisiin dramaattisiin yhteydenottoihin, joissa on ihan oikeasti hirveästi haastetta. Ja joissakin näissä on useita vaiheita, ilman tallentamismahdollisuutta välissä. Kun olen puoli tuntia hinkannut ensimmäistä osiota, lopulta onnistunut ja sitten pääsen toiseen vaiheeseen puolikkaan elinpojon kera, niin voi luoja sitä huutoa kun Chuck kuolee – ja palaa koko roskan alkuun. Ei automaattista välitallennusta? Ei mitään restart-pistettä? Kaikki uusiksi? Ette ole tosissanne! Ettehän? Ai olitte? Haistakaa…
Jukka O. Kauppinen
Lue myös
King’s Bounty: Armored Princess (PC)
Making History II: The War of the World (PC)
