Deathspank (PS3, Xbox 360)
Kun joku legendaarisista Monkey Island –suunnittelijoista tekee pelin, minä kiinnitän huomiota. Tim Schaferin saavutukset tunnetaan ja Dave Grossman on päätynyt Telltalelle, mutta mitä tekee Ron Gilbert? Pelin, joka on erikoinen nimensä ohella myös idealtaan.
Deathspankia kuvailtu monissa piireissä Diablon ja Monkey Islandin risteytykseksi. Kova väite, joka toteutuessaan on melkoisen hittipelin merkki. Mutta pitääkö väite paikkansa vai onko se vain markkinointihypeä?
Ainakin ensisilmäyksellä puheissa voi olla perää, sillä kyseessä on toimintaroolipeli, jossa Deathspank kiertelee pitkin satumaailmaa pätkimässä kuonoon kaikkea liikkuvaa. Loottihuoraus on pelissä keskeinen mekaniikka ja kevyttä hahmokehitystäkin löytyy.
Myös Monkey Island –viittauksen ymmärtää, onhan käsikirjoittajana kuitenkin yksi Monkey Islandin luojista. Ja tunnustetaan: huumori on samanlaista. Deathspank tekee fantasiapeleille saman kuin Monkey Island aikanaan merirosvoille, eli kääntää genren kliseet katolleen ja sitten nauraa niille.
Huumorissa löytyy
Pohjimmiltaan Deathspank on sangen simppeli peli. Pelaaja kiertää pitkin maita ja mantuja ottamassa vastaan mitä ihmeellisempiä tehtäviä. Välillä pitäisi käydä tutkimassa luolaa luolia pelkäävän luolatutkijan puolesta, toisinaan kerätä kanojen huulia pahalle noidalle, joskus taas käydä kaatamassa puita lumotusta metsästä kartanogrynderin käyttöön.
Lopullisena tavoitteena olisi etsiä tarujen myyttinen Artifakti, mikä olisi mystisen noidan ennustuksen mukaan Deathspankin kohtalo ja tarkoitus elämässä. Ongelma on vain se, että noita ei osannut kertoa, mitä sillä artifaktilla pitäisi tehdä. Niinpä Deathspank on ottanut elämänohjeekseen heikompien ja vähäosaisempien auttamisen vaikka sitten väkisin. Ennemmin tai myöhemmin se kohtalo johtaisi kuitenkin hänet Artifaktin luo!
Ja niin pelin alussa tapahtuukin, mutta matkaan mahtuu vielä monta muttaa, sillä moni muukin satumaan asukki haluaisi Artifaktin käsiinsä eivätkä he kaihda keinoja Deathspankin kolkkaamiseksi. Pahojen lordien ohella vastaan tunkee demoneita, kummituksia, vihaisia yksisarvisia, koulukiusaaja-henkisiä örkkejä ja vaikka mitä muuta hölmöä.
Pelin huumori on pääasiassa toimivaa, mutta ei välttämättä yleismaailmallista. Itse kun olen ihan pesunkestävä nörtti, osaan arvostaa Usenet-vitsejä, fantasiakirjojen kliseille naureskelua ja MMO-typeryyksiin pohjautuvia vitsejä. Huumorista näkee selvästi, että se on Gilbertin kirjoittamaa, sillä sanailu on nokkelaa ja tekstiä on runsaasti.
Ehkä omaa suosikkimateriaaliani olivat varusteiden kuvaukset. ”Muumion raikas” egyptiläinen rintapanssari ja teriä täynnä olevat olkasuojat, jotka ”suojaavat vihollisilta ja säilyttävät kätevästi ruokaa” eivät ole sitä ihan tavallisinta fantasiakamaa.
Vaikka pelissä toki on muutakin sisältöä kuin huumori, on rehellisesti todettava, että peli elää tai kuolee sen mukana. Jos vitsit eivät naurata ja jos tarina jättää kylmäksi, Deathspank tuskin jaksaa viehättää kovinkaan pitkään. Jos taas huumori kolisee, tiedossa on hauskoja pelihetkiä.
Tapa kaikki
Huumori on merkittävässä roolissa senkin takia, että pelinä Deathspank on hyvin simppeli. Pelin aikana mukaan kertyy jos jonkinlaisia aseita ja varusteita, joita voi sitten sijoitella ristiohjaimen ja ohjainpainikkeiden taakse. Käytössä voi yhtä aikaa olla neljä asetta, eikä kyse ole pelkästä valinnanvapaudesta, vaan kombottelusta.
Ideana on, että jos Deathspank lyö vihollistaan kaksi kertaa Twin Blade Swordillaan (”kun yksi miekka ei riitä!”), hän tekee kaksi kertaa perusvahinkoa. Jos väliin sijoittaakin lyönnin Cleaving Blade of Cleavingilla (”säästä aikaa, tapa kerralla monta vihollista!”), toinen lyönti tekee tuplavahingon, kolmas triplavahingon.
Kun mukana on vielä yksinkertainen elementaalisysteemi, erilaisille aseille ja kombotuksille löytyy todellakin käyttöä. Silti tärkein ominaisuus on blokkaus. Vaikka useimmat viholliset kaatuvatkin helposti, välillä vastaan tulee vihaisia örmyjä, jotka tinttaavat Deathspankin kerralla kumoon. Tällöinkään peli ei toki pääty, vaan mies ainoastaan herää henkiin lähimmästä ulkohuusista ja palaa takaisin taisteluun.
Kuoleman voi silti estää blokkaamalla ja jos blokkinsa ajoittaa kerralla oikein, lyöntien mukana täyttyvä Justice-mittari hujahtaa kerralla täyteen. Ja Justice-mittarilla taas laukaistaan kullekin aseelle yksilöllinen taikaefekti, joilla voi karkeasti yksinkertaistaen pistää kerralla kumoon vuorenrinteellisen vihollisia.
Ja näin se peli sitten etenee. Deathspank kiertää paikasta toiseen, murhaa pinon vihollisia, palauttaa questin ja nousee kokemustasoja. Tasojen karttuessa saa nostaa pakasta kortteja, joiden avulla Deathspank liikkuu nopeammin, lyö kovempaa ja pystyy käyttämään parempia varusteita.
Simppeliä, mutta samalla myös toimivaa. Pelaamisen salat oppii hetkessä ja tämän jälkeen voi nauttia täysin siemauksin pelin huumorista ja persoonallisesta grafiikasta, joka yhdistelee sarjakuvamaista tyyliä ja lasten satukirjoista tuttuja pop up –efektejä. Itse tykkäsin kovasti myös taistelusta, mutta tunnustan, ettei siitä löydy sellaista syvyyttä, että kenenkään kannattaisi peliä puhtaasti sen takia ostaa.
Tyttöystävälle myös
Tosin kukapa nyt peliään vain yhden ominaisuuden takia ostaisi? Deathspank on ennen kaikkea toimiva pakettiratkaisu. Huumori on toimivaa ja runsasta, pelattavuus sujuu mukavasti eikä töki missään vaiheessa vastaan ja toteutus on sen verran laadukasta, ettei uskoisi pelaavansa Xbox Live Arcaden kautta ostamaansa peliä.
Peli on saanut netissä jo nyt paljon kakkia niskaansa kestonsa takia ja onhan se totta, että Deathspankista irtoaa yhdellä läpipeluukerralla viihdettä noin kahdeksaksi tunniksi. Toisaalta jälleen pitää muistaa, että kyse on kuitenkin 15 euron hintaisesta, ladattavasta pelistä. Itse en siis pidä tätäkään ongelmaa mitenkään fataalina, varsinkin kun otan mielummin kahdeksan tunnin mittaisen, koko kestoltaan viihdyttävän pelin, kuin 15 tunnin mittaisen pelin, jossa puolet on täytettä.
Se on kuitenkin vähän ikävää, että pelin mainostettu co-op on kauniisti sanoen torso. Pelin kehitystiimi itse kuvaileekin sitä enemmänkin tyttöystävä-moodiksi ja vertaa sitä suoraan Super Mario Galaxyn kaksinpeliin. Jos markkinointiosaston aivokääpiöt olisivat saaneet tämän muistion, ehkä emme nyt edes puhuisi asiasta.
Co-op on mallia drop in / drop out, eli kaveri voi koska vain hypätä mukaan peliin toisella ohjaimella. Netin välityksellä ei voi pelata, eikä kaveri ole muutenkaan kuin statisti: Sniffles-maagilla on käytössään neljä loitsua, joilla on tarkoitus aktiivisesti auttaa Deathspankin pelaajaa. Kokemus ei kerry, varusteita ei löydy eikä hahmoaan voi muutenkaan mitenkään kustomoida.
Onhan tämäkin parempi kuin ei mitään, mutta miten hauskaa olisikaan ollut pelata täysimittaista co-op-seikkailua kaverin, vaikka sitten sen tyttökaverin, kanssa. Ehkä sitten jatko-osassa, jos sellaista nähdään.
Toivottavasti nähdäänkin, sillä minä pidin Deathspankista kovasti. Avoimmuuden nimissä todettakoon myös, että koska pelistä ei jostain syystä saatu arvostelukappaleita, sekä minä että toisen mielipiteen kirjoittanut Juho ostimme pelimme itse. Ainakin minä voin sanoa saaneeni rahoilleni vastinetta. Peliin mahtuu useampiakin ratkiriemukkaita hetkiä ja se oli alati viihdyttävä. Loottihuoraus on toimivaa, varusteet näyttävät hauskoilta ja peli toimii. Erinomaista viihdettä pilkkahintaan.
Tekijä: Hothead Games
Julkaisija: Hothead Games
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1-2 (sama kone)
Muuta: PSN/XBLA-peli. Hinta 14,99 euroa tai 1200 MS-pistettä
Pelin kotisivu: http://www.deathspank.com/
Miikka Lehtonen
Toinen mielipide
Huumori on vaikea lajityyppi, etenkin peleissä, joiden olisi syytä viihdyttää muutenkin kuin vain vitsien muodossa. Moni on lyönyt kirveensä surkeasti kiveen yrittämällä markkinoida pelillistä lannoitetta parodiana. Onneksi DeathSpank on toista maata.
Toimintaroolipelin nautittavuuden edellytys on sujuva pelattavuus, ja sitähän riittää. Teurastus ja tuho… anteeksi oikeuden levittäminen on tehty vaivattoman viihdyttäväksi. Tasaista tahtia paraneva aseistus ja kokemustasojen nousu pitäisivät kiinnostusta yllä ilmankin Ron Gilbertin huiman hauskaa huumoria.
On silti pakko myöntää, ettei DeathSpank nousisi lajitovereidensa yläpuolelle ilman tarinaa ja sen esitystapaa. Vitsejä viljellään kuin osoita ja klikkaa -seikkailuissa konsanaan, eikä ääninäyttelyssäkään löydy valittamisen aihetta.
Hassunhauska ja omintakeinen visuaalinen ilme kruunaa kokonaisuuden. Lavastemaisia maisemia on mukava katsella ja piirrosgrafiikka sopii mainiosti pelin henkeen. Tökkimistäkään ei esiintynyt kuin satunnaisesti teleporttaillessa paikasta toiseen.
Yhteistyöpelimuoto on mukava lisä, mutta samalla myös pieni pettymys. Voi, kun toinenkin pelaaja olisi saanut käyttöönsä ihan oman hahmon inventaarioineen ja tasonnousuineen. Geneerinen sankarin perässä raahautuva apurivelho jää sinällään hyödylliseksi statistiksi. Tasa-arvoisemmalla roolituksella kaksinpelikin maistuisi paremmin molemmille osallistujille.
DeathSpank on jälleen hyvä osoitus siitä, kuinka mainiota jälkeä latauspalveluunkin tarkoitettu peli voi parhaimmillaan olla. Viitisentoista euroa teoksesta, joka laatunsa puolesta kelpaisi jopa täysihintaisen pelin kuoriin, ei ole yhtään liikaa. Hyvän huumorin ja toimintaroolipelien ystävien ei kannata missata tätä maistuvaa välipalaa.
Juho Anttila
Lue myös
Sam & Max Episode 304: Beyond the Alley of Dolls (iPad, Mac, PC, PS3)
