Uusimmat

Defiance (PC, PS3, Xbox 360)

10.05.2013 16:00 Tero Lehtiniemi

Tekijä: Trion Worlds
Julkaisija: Trion Worlds
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: Windows XP/Vista/7/8, 2 Gt muistia, Intel Core 2 Duo 2.0 Ghz tai parempi, 512 Mt näytönohjain, 15 Gt kiintolevytilaa
Pelaajia: 1-tuhansia
Pelin kotisivu: http://trionworlds.com/en/games/defiance/
Arvostelija: Tero Lehtiniemi

Massiivimoninpelien lajityyppi on historiansa aikana profiloitunut hyvin vahvasti kahteen suuntaan. Nettiliikenteen oikuille herkän lajityypin edustajat ovat usein roolipelejä, mutta konsoleilla lajityypin edustajia on nähty hyvin vähän. Yhtenä tärkeänä syynä on varmasti ollut pelaajien välisen kommunikaation vaikeus.

Rift-verkkoroolipelistä tuttu Trion Worlds on kuitenkin ottanut härkää sarvista, ja lähtenyt tekemään juuri päinvastaista. Firman tuorein peli on massiivimoninpeliräiskintä Defiance, joka julkaistiin PC:n lisäksi samanaikaisesti myös PlayStation 3:lle ja Xbox 360:lle. Nämä eivät suinkaan ole ainoita syitä jotka tekevät pelistä erikoisen: lisäksi se sijoittuu samaan maailmaan viime kuussa ensi-iltansa saaneen Defiance-televisiosarjan kanssa.

Televisiosarja Defiance on science fiction -western, jossa maapallolle saapuneet ulkoavaruuden otukset ovat sittemmin kärsityn sodan ja luonnonkatastrofin jälkeen päätyneet asumaan jäljelle jääneen ihmispopulaation joukkoon. Sodan jälkeisessä maailmassa keskushallintoja ei juuri ole, ja tässä kaoottisessa tilanteessa ihmiset ovat oman onnensa nojassa. Defiance on nykyisen St. Louisin raunioille rakennettu kaupunki, jonka asukkaiden edesottamuksia sarja seuraa.

 

Trion Worldsin Defiance-peli sijoittuu kuin sijoittuukin samaan maailmaan. Runnellussa maailmassa suurimpia aarteita ovat maapalloa kiertävien avaruusalusten osat, Arkit. Nämä tuovat muassaan paitsi arvokasta teknologiaa, myös toinen toistaan iljettävämpiä otuksia. Hirviöiden kukistaminen ja aarteiden kerääminen on Ark Hunter -nimisen ammattikunnan hommaa, ja näitä myös Defiancen pelaajat edustavat.

Pelin tarina saa alkunsa, kun Karl Von bach -nimisen herrasmiehen keräämää retkikuntaa kuljettava alus syöksyy maahan, ja syntyneen sekasorron aikana päällepäsmäri itse katoaa. Karl Von bachin luoma EGO-tekoäly lähtee johdattamaan pelaajan hahmoa tiedemiehen jäljille, ja tästä saa alkunsa seikkailu jonka lopputulos voi määrittää koko maapallon kohtalon.

San Franciscon alueelle sijoittuva peli ei siis sijoitu varsinaisesti televisiosarjan nurkille, mutta nykyään lajityypin peleille pakollisessa tarinatilassa tutut naamat kuitenkin esiintyvät. Tässä on onnistuttu niin, että pelin alkutaival sijoittuu aikaan ennen sarjan alkua. Niinpä sarjan päähenkilökaksikko Joshua ja Irisa ovat vielä pelin tapahtumaseuduilla.

Sinänsä sarjan ja tarinan potentiaalinen yhteispeli tuntuu lupaavalta. Pelimaailman luvataan kehittyvän sarjan viitoittamia polkuja, mutta sarjan ollessa vielä näin nuori on paha sanoa kuinka yhteispeli tulee toimimaan. Valitettavasti pelipuolen käsikirjoitus ja näyttelijätyö eivät ihan vedä vertoja itse sarjalle. Western-henkiseen, kevyen humoristiseen sarjaan verrattuna pelin ankea militarismi ja parhaimmillaan mukiinmenevät näyttelijäsuoritukset eivät juuri säväytä.

On siellä pelikin

Taustoista päästään viimeinkin itse peliin. Defiance on kolmannen persoonan massiiviräiskintä, jolla on myyntilukujen perusteella toista miljoonaa pelaajaa, joita samassa pelimaailmassa kulloinkin tuhansia yhtaikaa. Juonen seuraamisen lisäksi tarjolla on paljon perinteistä MMORPG-touhua: kokemus… anteeksi siis EGO-tasojen keräämistä, sivutehtävien suorittamista ja varusteiden keräämistä. Pääseepä muita pelaajia vastaan sotimaankin.

Defiancen alkutaival osoitti taas kerran sen, miksei räiskintä ole se helpoin tapa toteuttaa MMO:ta. Toimintapainotteiset pelit ovat huomattavasti roolipelejä herkempiä kaatuilulle, latenssille ja muille lajityypille ominaisille ongelmille. Trion on kyllä aktiivisesti korjaillut bugeja ja tätä nykyä tekniset ongelmat eivät enää juuri häiritse pelaamista kuin aivan suurimmissa rähinöissä.

Ikävä kyllä moni muu ongelma häiritsee. Aivan liian suuri osa tehtävistä on tympeitä ”mene kolme kilsaa suuntaan Y ja tapa mötö X”-tyylistä moneen kertaan nähtyä huttua. Kyseessä on toki lajityypille varsin yleinen ongelma, mutta onnistuneet pelit osaavat edes naamioida yksinkertaiset ideat monipuolisemmiksi.

Aluehallintaan pohjautuva Shadow Wars -sotatila sen sijaan on äärimmäisen kiinnostava, mutta valitettavasti ei ainakaan tätä kirjoitettaessa kiinnostanut pelaajia tarpeeksi. Parhaimmillaan 128 pelaajaa kelpuuttavassa hallintataistelussa on selkeästi potentiaalia.

Shadow Warsin idea on tuttu lähes jokaisesta nettiräiskinnästä: alueella on hallintapisteitä, joiden hallitsemisesta kaksi joukkuetta taistelee. Jännittäväksi taistelun tekee se, että se tapahtuu normaalilla pelikartalla jossa hirviöt haittaavat sotimista, ja se että joukkueissa voi olla maksimissaan 64 pelaajaa.

Defiancen toinen suuri ongelma on se, että kommunikaatio muiden pelaajien kanssa on melko olematonta. Samoille tehtäväalueille satuttaessa peli kyllä osaa skaalata tehtävien vaikeutta pelaajien mukaan, eikä käytännössä näin yksikään haaste ole ylitsepääsemätön. Mitään varsinaista kulttuuria tai asutuskeskuksia ei ole, vaan pelaajat puurtavat melko lailla omissa oloissaan pitkin omaa tarinapolkuaan.

Yhteistyötä on kuitenkin tarjolla. Co-op-instanssit ovat selkeästi pelin parasta antia. Ankeista ja jopa lagisista ulkotiloista siirrytään tiukan juonivetoiseen putkiräiskintään, jossa maksimissaan neljän pelaajan yhteistyöstäkyvyistä otetaan mittaa. Pelin yleiseen tasoon verrattuna näiden tehtävien käsikirjoitus on laadukasta ja toiminnassa on fiilistä. Haittapuolena instansseja on aivan liian harvakseltaan, ja niiden avaaminen vaatii suhteellisen pitkää ankeahkon peruspelin pelaamista.

Instanssien niukkuuden takia MMO-räiskinnän sosiaalisuus näkyy lähinnä Ark Fall –tapahtumissa, joita voi verrata Guild Wars 2:n dynamic eventteihin. Homma toimii siis niin, että autokartta ilmoittaa lähistöllä olevasta Ark Fallista. Tämä ainakin toivon mukaan kerää paikalle lähistöllä tai kauempanakin olevia pelaajia, jotka ryhtyvät taistelemaan kimpassa kohti yhteistä päämäärää. Arkit, eli maahan tulleiden avaruusolentojen alusten hylyt, pitävät yleisesti ottaen sisällään hirveän määrän vaarallisia otuksia tai vaikkapa yhden todella ison. Kun uhka on saatu kutistettua, palkitaan pelaajat osallistumisen määrän mukaan.

Kuivaa huumorittomuutta

Jos Defiancea pitäisi luonnehtia yhdellä lauseella, se olisi varmaan Borderlands ilman huumoria. Molemmissa peleissä on postapokalyptisvivahteinen maisema ja molemmissa pelaajan kimppuun hyökkäilee paitsi outoja eläimiä, myös seonneita ihmisiä. Tärkein yhtäläisyys on kuitenkin varustelu. Defiancen hahmonkehitys on melko olematonta, joten suurin osa ominaisuuksista on kiinni erilaisissa aseissa. Pelaajan rooli ja suorituskyky muuttuu huomattavasti sen mukaan, onko kourassa raketinheitin vai parantava sädepyssy. Lisäksi aseita voi muokata varsin kattavalla järjestelmällä, jossa aseiden kymmeniä eri ominaisuuksia voi säätää mieleisekseen. Oli se sitten tulinopeutta, rekyyliä, latausnopeutta tai vaikka erilaisia vahinkotyyppejä.

Siinä missä pelejä yhdistää addiktiivinen asejahti, Defiancesta puuttuu Borderlandsin hauska meininki ja ikimuistoiset henkilöhahmot, jotka nostivat suhteellisen tasapaksun ja yksinkertaisen räiskintäpelin jatko-osan yhdeksi viime vuoden parhaista peleistä.

Pelin suurin synti on silti mitäänsanomattomuus. Nimestään ja satunnaisista cameo-ilmestymisistä huolimatta se tuntuu ainakin tässä vaiheessa sarjasta irralliselta kokonaisuudelta. Yksikään pelin osa-alue ei myöskään vakuuta täydellisesti. Postapokalyptinen maailma näyttää ehkä perustellusti ankealta, ja suuri osa eri vihollistyypeistä on liian samanlaisia. Mikään ei kuitenkaan sano etteikö Defiancea voisi vielä parantaa. MMO-pelit tuuppaavat paranemaan vanhetessaan, ja näin toivottavasti käy myös Defiancelle.

Tällä hetkellä sillä on tasan kaksi markkinointivalttia: peliä saa pelata ostohinnalla mielin määrin, eikä konsoliympäristössä ole juuri kilpailua. Näillä ei kuitenkaan pötkitä vielä pitkälle. Toivonkin sydämeni pohjasta, että sarjan ja pelin synergia saadaan toimimaan, eikä haittaisi että varsinaisesta pelaamisestakin saadaan oikeasti kiinnostavaa. Nyt se ei sitä vielä ole.

 

Toinen mielipide

Toinen mielipide on jokseenkin poikkeuksellinen mittainen, käytännössä ihan täysimittainen arvostelu.

Juho Anttila

Transmedia, tarinan kertominen useammassa eri formaatissa on vielä pitkälti käymätön korpimaa. Pelit ovat välillä sovituksia elokuvista, joskus taas innoituksia yleensä kehnoille leffasovituksille. Defiance on jotain aivan muuta.

TV-sarjan ja räiskintäpelin löyhä yhteysesitys näyttäytyy aktiiviviihteen puolella myös omanlaisenaan erikoisuutena. Täysipainoisia räiskintämorppeja ei olla nähty vielä järin montaa. Tälle on syynsä, joita kaikkia ei Defiancekaan pysty väistämään.

Vielä joitakin vuosia sitten räiskintämorppi tuntui ajatuksena kaukaiselta. Tekniset rajoitukset ohjasivat perinteiseen kykypalkinklikkailuun. Sittemmin maailma on avartunut, kun muun muassa PlanetSide 2 verrokkeineen on osoittanut, että räiskintä sujuu suuressakin joukossa. Samanaikaisesti Borderlands-sarja on luonut pohjan pelimekaniikalle, vaikkei morppi olekaan. Lajityyppi on haastava usealta suunnalta puskevan suorituspaineen vuoksi, mutta kunnianhimoa Defiancelta ei ainakaan puutu.

Postapocalyptistä, kuinkas muuten

Tulevaisuudenvisioit tarjoillaan yleensä kahtena eri makuvaihtoehtona. Jos ei Star Wars -henkinen Mass Effect -scifi iske, on tarjolla aina se synkempi suuntaus. Kun peliin lyödään maailman särkevä mullistus, saadaan asetelmaan usein rakennettua uudisraivaajamaisen jälleenrakentamisen ja jännän tulevaisuuden teknologian yhteentörmäys.

Tätä korttia pelaa myös Defiance. Temaattisesti tarinaa maustetaan kevyesti ulkoavaruudesta paikalle pölähtäneen muukalaisrodun ja ihmisten välisistä ristiriidoista, mutta kovin syvällisiä yhteiskunnallisia rinnastuksia nykypäivän maailmaan on turha etsiä. Kunhan nyt on keksitty kätevä tekosyy esitellä kourallinen scifikirjoittajan kliseekäsikirjasta repäistyjä melkein-ihmisiä.

Asetelma, jonka keskelle pelaaja pudotetaan, tarjoaa joka tapauksessa jännitteitä ja ristiriitoja kylliksi. Löytyy niin huimaa muukalaisteknologiaa, joka on jatkuvasti joutumassa vääriin käsiin, onnenonkijoita ja muita enemmän tai vähemmän mystisiä hahmoja.

Ainakin Xbox 360 -konsolilla pelaavan ensivaikutelma pelistä ei täysin vakuuta. Ulkoasu on nykymittapuulla karu, hahmot karikatyyrimaisia eikä tarinan alkukaan oikein ota tuulta alleen. Pakkolaskusta pitäisi selvitä, mutta onko millään oikeastaan mitään väliä? Onneksi kokemus aukeaa, kun malttaa jaksaa ihan ensimmäiset kompastelevat hetket.

Tekniikka toimii, paitsi silloin kun se ei toimi

Yllättäen räiskintämorppien itsestään selvä kompastuskivi, tekninen toteutus, toimii pääosan aikaa ihan mukavasti. Suosittuun verrokkiin, Borderlandsiin nähden suoritus on kömpelö, mutta kun ottaa huomioon, että kyse on kuitenkin massiivimoninpelistä enintään neljän pelaajan yhteispelin sijaan, lopputulos on ihan kelvollinen.

Silloin, kun homma tökkii, koetellaankin sitten hermoja pahemman kerran. Tiukalle viritettyä ajohaastetta on kurja yrittää suorittaa tavoiteajassa, jos koko ajoneuvo ei ilmesty näkyville ajoissa ennen sekuntikellon käynnistymistä. Ei ole myöskään hauskaa yrittää poimia tehtäväesinettä, kun vihollislauma vyöryy päälle eikä toimintonappi aktivoidu sitten millään. Onneksi ongelmat ovat pääosin harvinaisia, paitsi silloin, kun samalle alueelle sattuu liian monta pelaajaa.

Borderlands-vertauksia voidaan vetää myös tuli- ja sähköefektien kaltaisia lisäherkkuja esitteleviin aseisiin ja vihollisten suunnitteluun, mutta muuten pelikokemus tuo mieleen jopa enemmän mainion Far Cry 3:n. Ei nyt sentään laadullisesti, vaan sisällöllisesti.

Pääjuonta viedään eteenpäin tehtävin, mutta näiden ohessa maailma on kylvetty täyteen sivutehtäviä ja haasteita. Sivutehtävät ovat sitä samaa morppikamaa kuin pääjuonikin. Maailmaa rampataan ristiin rastiin, yleensä tapellaan ja välillä nostetaan jotain mukaan tai vedellään vivuista. Muutama saattotehtävän sukulainenkin on mukaan mahtunut, mutta Defiancessa tehtävässä epäonnistuminen on tehty käytännössä mahdottomaksi. Tekoälykaverin tyhmyyksistä ei tarvitse ahdistua, mutta ratkaisu aiheuttaa samalla omat ongelmansa.

Tehtävien ohella kartalta löytyy muun muassa ylempänäkin jo mainittuja ajoneuvohaasteita sekä niin ikään Far Cry 3 -muisteloita herättäviä asehaasteita, joissa käteen annetaan usein tietty torakko ja aikarajan puitteissa on tarkoituksena haalia kasaan tarpeeksi muhkea pistepotti. Mukavia välipaloja, joiden parissa tulee kultamitalisuoritusta metsästäessä vietettyä helposti aivan liian paljon aikaa.

Oma lukunsa ovat myös pitkin karttaa kylvetyt paikkasidonnaiset pikkutehtävät. Melkein joka nurkan takaa löytyy panttivankitilanne, ötökkäinvaasio tai jokin muu välitöntä huomiota vaativa tilanne, jonka selvittämisestä palkitaan kokemuksella. Tieltä on helppo eksyä sivukeikasta toiseen hyppiessä.

Alun jälkeen tavoiteltavaksi avautuu myös huima määrä erilaisia haasteita. Osa on sidottu pelin tarinaan, osa taas tappeluun tai ajoneuvohaasteisiin. Löytyypä joukosta myös löyhästi Defiance-TV-sarjan tarinaan viittaavia tehtäviä. Haasteiden suorittamisesta palkitaan luonnollisesti kokemuksella ja niiden tavoitteleminen nouseekin merkittävään asemaan viimeistään siinä vaiheessa, kun juonipohjaiset tehtävät on koettu.

Mainitsin myös ongelmat epäonnistumisen seurauksissa. Defiance ei juuri pelaajaa rankaise, mikä ei ole välttämättä hyvä asia. Jos kuolet, heräät henkiin joko samaan paikkaan tai pienen matkan päähän. Rahallinen sakko kuolemasta on nimellinen. Saatettavan kaverin kaatuminen taas on väliaikainen haitta, joka korjaantuu herättämällä kumppani henkiin.

Niin kauan, kun kulissien taakse ei tule vilkaisseeksi, asia ei häiritse, mutta jossain vaiheessa käy kuin Dead Islandissa: pelaaja hoksaa, ettei epäonnistumisesta juuri rangaista, joten turha stressaaminen suorituksesta ei ole tarpeen. Tämä, jos mikä syö pelin jännityskerrointa rotan lailla.

Ideoiden sillisalaatti

Eivätkä pelin ongelmat toki tähän lopu. Defiance on muun muassa hämmentävän huono selittämään mekanismejaan. Ehkä paras esimerkki on pelimekaniikan keskiöön nouseva aseiden muokkaaminen. Jo varhaisessa vaiheessa palkkioksi tarjotaan aseisiin ruuvattavia muokkauspaloja. Yrityksestä huolimatta niiden asentaminen paikalleen ei vain ota onnistuakseen.

Ennemmin tai myöhemmin selviää, ettei tämä ole edes tarkoituskaan. Muokkausmahdollisuus kun avautuu vasta hetken pelaamisen jälkeen. Ei sillä, että tilanne helpottuisi tämän jälkeenkään, sillä koko järjestelmä on toivottoman sekava. Virtaviivaistamista kaivattaisiin kovasti. Nyt koko muokkausjärjestelmä nojaa lähtökohtaisesti sattumanvaraisiin elementteihin. Se turhauttaa, kun inventaario pullistelee kivoja asemodeja, mutta järjestelmä arpoo uuteen aseeseen juuri sen sopimattoman modipaikan.

Sama pätee myös kokemusjärjestelmään. Alussa valitan yksi neljästä peruskyvystä ja kokemuksen edetessä palettia kasvatetaan tästä lähtien. Epäselväksi jää kuitenkin helposti se, mitkä kyvyt milloinkin ovat aktiivisena. Sekä ase- että kykyjärjestelmästä jää turhan kikkailun jälkimaku.

Sosiaalinen ulottuvuus ja sen puute

Morpista kun on kyse, on kenttä täynnä muita pelaajia. Tiedä sitten, mikä on tilanne PC-puolella, mutta ainakin Xboxin tarjoamat kommunikaatio-ominaisuudet latistavat yhteispelin muiden seikkailijoiden kanssa satunnaiseksi. Testijakson aikana kuuluin aikani myös jonkinmoiseen kiltaan, mutta varsinainen yhdessä tekeminen jäi kovin vähäiseksi.

Varsinaisen pelimaailman tarjoamissa puitteissa harjoitettu yhteispeli kallistuukin morppimaisen ryhmäpelaamisen sijaan enemmän emergenteiksi kohtaamisiksi. Samalle alueelle sattuvat pelaajat päätyvät auttamaan toinen toisiaan kuin huomaamatta, vaikka asiasta ei missään vaiheessa sovita ääneen tai kirjoittamalla.

Pelin tarinaan sidotut Arkfall-tapahtumat keräävät yleensä yhteen suurimmat yhtäaikaiset pelaajamäärät. Tasaisin väliajoin toistuvat tapahtumat toistavat Warhammer Onlinen aikanaan lanseeraamaa avoin tehtävä -mallia. Parhaimmillaan samaa pomoa kaatamassa näkee kymmeniä pelaajia, nämä tosin ovat hetkiä, joiden aikana palvelinteknologian rajoitukset tulevat näkyville. Lisäksi Arkfall-tapahtumien toteutus on ainakin toistaiseksi kovin konservatiivinen. Esimerkiksi World of Warcraft -raideihin tottunut pettyy väistämättä liian suoraviivaisiin tehtäviin.

Varsinaisen pelimaailman ulkopuolella yhteispeli tiivistyy perinteisempään muotoon. Kilpailuhenkisille on tarjolla tiimipohjaista kuolonottelua. Ei järin kiinnostavaa, mutta kun palkkiona on kokemuspisteitä ja saavutuksia, tätäkin peruskauraa jaksaa pureskella aikansa.

Yhteistyötehtävät ovat Defiancen vastine instansseille. Kevyttä juonipohjaista tekemistä sisältäviä tehtäviä aukeaa hetken pelaamisen jälkeen kokeiltavaksi kourallinen. Muutaman kerran näitäkin jaksaa ajaa, mutta jälleen kerran verrattaessa morppigenren suuruuksiin tarjonta jää laimeaksi. Kun instanssi on ajettu läpi, saavutus kuitattu ja pakolliset piilotetut nauhoitteet kerätty, motivaatio uusintakierrokselle on olematon.

Shadow War on puolestan Defiancen vastine avoimen maailman PVP-pelaamiselle. Teoriassa maailman keskelle sijoittuviin alueenvaltausmatseihin mahtuu pelaajia vaikka kuinka paljon. Käytännössä pelityypin suosio jää kuitenkin laimeaksi. Todennäköisin syy on toiminnan sekavuus. Kun samalla pelikentällä riehuu niin muita pelaajia kuin myös tekoälyn ohjastamia vihollisia, ei tapahtumista meinaa saada mitään tolkkua. Asiaa ei lainkaan auta se, että nimenomaan Shadow War -matsien aikana Defiancen teknologia natisee saumoistaan kaikkein pahiten.

Sillisalaatin keskeltä löytyy potentiaali

Kuten yllä kuvatusta voi huomata, Defiance on melkoinen sillisalaatti erilaisia enemmän tai vähemmän toimivia ideoita, teknisiä kömmähdyksiä mutta samalla myös hyvää yritystä. Tähän tarkoitukseen voisi lanseerata kategorian nimeltä ”pelit, jotka eivät ole järin hyviä, mutta joihin tulee silti upotettua hämmentävän paljon aikaa”.

Ongelmakenttää tarkastellen Defiancesta löytyy liitoksistaan natiseva teknologia, kovasti itseään toistavat tehtävät, etäiseksi jäävä sosiaalinen ulottuvuus ja liian monimutkainen hahmon- ja varusteidenkehitysmekaniikka.

Samanaikaisesti pelissä on kuitenkin sitä jotain, joka saa pelaamaan vielä yhden tehtävän, tavoittelemaan vielä sitä seuraavaa haastetta ja ajamaan yhteistyöinstanssin vielä kertaalleen. Asioita ei varsinaisesti tehdä oikein, mutta samanaikaisesti yritys on sen verran hyvä, että puutteita tekisi mieli antaa anteeksi enemmän kuin tämänhetkisen pelikokemuksen laatu oikeastaan oikeuttaisi.

Defiance onkin nykytilassaan ennen kaikkea kiinnostava prototyyppi. Paljon mainostettu linkki TV-sarjaan jää lähes huomaamattomaksi, vaikka samassa maailmassa liikutaankin. Pelin tekniikka ei ole missään nimessä loppuun saakka hiottua, eikä sisältö muutenkaan yllä odotusten tasolle.

Siitä huolimatta Defiance antaa viitteitä siitä, mitä räiskintämorppi voisi olla. Pelimerkit on nyt aseteltu pöydälle ja ne oikein järjestämällä voidaan tulevaisuudessa luoda ehkä jotain todella hienoa, kuten World of Warcraft teki aikanaan perinteisen verkkoroolipelin suhteen.

Onko tämä pajatson tyhjentävä peli sitten Defiance ankaran päivityskierteen jälkeen vai joku toinen, Defiancen virheistä oppiva peli, jää nähtäväksi. Juuri nyt tarjolla on kuoppainen ja rouhea, mutta silti omalla tavallaan kiehtova matka. Defiancen lyttääminen on helppoa kuin sen kuuluisan tikkarin ryövääminen lapselta, mutta peli ei ole tyystin vailla ansioita. Kannattaa kokeilla, jos omaa tarpeeksi pioneerihenkeä.

 

Toinen mielipide

 

Lisätietoja: Nelinpeli.com

 

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

 

Lisää aiheesta

Defiance-ensikosketus – räiskintämorppausta tv-sarjan maisemissa

Defiance on villi peliproduktio. Vaikka pelien ja tv/elokuvaviihteen välillä onkin ollut yhteyksiä iät ja ajat, niin rinta rinnan tehtyjä hyviä, onnistuneita saati suuremman mittaluokan produktioita ei kovin usein nähdä. Jenkkiläisen Syfy-tieteiskanavan ja Trion Worlds -pelitalon Defiance on kuitenkin oivallinen esimerkki sellaisesta yhteistuotannosta, jolla on hyvät mahdollisuudet onnistua.

Lue myös

Command Ops: Battles from the Bulge (PC)

Dead Island: Riptide (PC, PS3, Xbox 360)

Dungeons & Dragons: Neverwinter -ennakko (PC)

Far Cry 3: Blood Dragon (PC, PS3, Xbox 360)

Sniper Elite Nazi Zombie Army (PC)

Star Trek: The Video Game (PC, PS3, Xbox 360)

Star Wars: The Old Republic: Rise of the Hutt Cartel (PC)